Perjantaina Etelä-Korea Busanissa päättynyt Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) yleiskokous valmisteli tapansa mukaan lukuisia julkilausumia ja kannanottoja. Niiden hiomiseen kulutettiin ehkä tuhannen ihmisen monien tuntien työpanos.
Ikävä totuus on kuitenkin se, että maailmanneuvoston viestit hukkuvat globaaliin uutiskohinaan. Ne eivät kiinnosta juuri ketään muuta. Vaikkapa suomalaisten valtamedioiden näkökulmassa Busanin kokousta ei edes ollut.
Tämä on vahinko, sillä osa KMN:n julkilausumista on hyvin järkeviä ja kannatettavia. Ne puuttuvat eräisiin maailmamme polttaviin ongelmiin. Toinen osa KMN:n julkisuus-töräytyksistä on puolestaan poliittisesti alkeellisia, eivätkä ne edusta erityisen laajaa tai analyyttista näkemystä moni-ilmeisestä maailmastamme. Myös taloustieteellinen osaaminen loistaa noissa papereissa poissaolollaan. Lisäksi julkilausumien runsaudesta seuraa helposti niiden inflaatio.
Itselleni tuli Busanissa myös sellainen tunne, että vaikka KMN:n erilaiset ohjelmat pyörivät ja hyvääkin jälkeä syntyy, niin ideologian ja teologian tasolla KMN on juuttunut paikoilleen: olen kuullut kaikki julkilausumien huolenaiheet ja monet muut yleiskokouksen agendalla nyt olleet asiat jo vuosia, ellei vuosikymmeniä sitten.
Vaikka monissa KMN:n ulostuloissa on mukana hiottua teologiaa sekä hyvää ja punnittua puhetta, joissakin toisissa mennään populistisesti siitä, mistä erilaisten medialta ja kotoisilta politiikan mahtajilta odotettujen kuntoisuuspisteiden keräämisen aita arvioidaan matalimmaksi. Monien julkilausumien yhteiskunta-analyysi on ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta usein kuin suoraan 1970-luvulta, eikä se ihme olekaan: vanhimmat julkilausumien sorvaajista ovat omaksuneet tärkeimmät vaikutteensa juuri silloin.
Mutta se juna meni jo. Vanhan Itä-Berliinin festareita kohti kolisevan rauhanjunan asemesta ekumenian asemalle liukuu äänettömästi ällisteltäväksi uusi huippunopea korealainen KTX. Sen kyytiin nousemiseksi tarvittaisiin myös KMN:ssa aivan uutta, 1970-luvun ideoita kriittisesti arvioivaa näkyä modernista maailmasta.
Edellä mainituista syistä on joka tapauksessa vaikea kuvitella KMN:n julistuksia otettavan kovin vakavasti monessakaan toimituksessa, saatikka niissä poliittisen tai taloudellisen vallan kammareissa, joissa 2000-luvun maailmaa realistisesti ymmärretään.
Oma vaikeutensa KMN:lla on epäilemättä siinä, että järjestöön kuuluu hyvin eri tavalla ajattelevia kirkkoja. Siksi yhteisen kielen löytäminen voi joskus olla hyvin työlästä ja lopputulos pahimmillaan kovin hajuton, mauton ja väritön.
Ehkä nuo julkilausumat onkin tarkoitettu lähinnä KMN:n omaan käyttöön? Dokumentiksi siitä, mistä on tullut juteltua, jos asioihin palattaisiin? Silloin pohdintani on aiheetonta. Mutta jos tarkoitus on levittää KMN:n viestiä, palaan alkuperäiseen väitteeseeni.
Jos viesti ei kuulu, vikaa voi tietysti olla myös vastaanottavan pään, siis median ja poliittisen vallan asenteissa kirkkoja ja uskontoa kohtaan. Näin lienee varsinkin ihmeellistä uskontoallergiaa potevassa nyky-Suomessa. Mutta jos julki- ja päätöslausumilla oikeasti pyritään julkisuuteen ja vaikuttamiseen, osa julkilausumien toimenpide-ehdotuksista on mielestäni siihen tarkoitukseen melko mahtipontisia tai naiiveja, epärealistisiakin. Vaikka rohkeutta ja unelmia pitää olla, KMN:ssä pitäisi realistisesti tajuta, mitkä kirkkojen vaikuttamiskeinot maailman mahtaviin tällä hetkellä oikeasti ovat. Iosif Stalininkin kerrotaan aikoinaan kysyneen: Montako divisioonaa paavilla on?
(Tosin minun on myönnettävä, että paavinkin ”divisioonat” lopulta olivat kukistamassa kommunismia ja alistettujen kansojen sortoa Itä-Euroopassa. KMN ei niihin talkoisiin uskaltanut, halunnut tai ehtinyt osallistua.)
KMN suositteli Busanissa käsiteltäviksi seuraavia, statuksiltaan hieman erilaisia julkilausumia (englanniksi public statements): Uskonnon politisoiminen ja uskonnollisten vähemmistöjen oikeudet, Valtiottomien kansojen ihmisoikeudet, Rauha ja Korean niemimaan uudelleen yhdistäminen, Oikeudenmukainen rauha, Kongon tilanne, Kristinuskon läsnäolo ja todistus Lähi-idässä, Armenialaisten kansanmurhan sadas vuosipäivä, Etelä-Sudanin nykyinen kriittinen tilanne, Siirtyminen kohti ydinaseetonta maailmaa, Yhdysvaltojen ja Kuuban suhteiden parantaminen ja talouspakotteiden lopettaminen, Alkuperäiskansat sekä Ilmasto-oikeudenmukaisuus.
Nämä aiheet ovat hyviä. Mutta.
Vaikkapa Korea-julkilausuma (ainakin sen ensimmäinen versio) on siitä erikoinen, että se kyseenalaistaa Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvoston päätöslauselmat Pohjois-Korean vastaisista talouspakotteista. Näin voidaan tehdä, mutta onkohan YK tehnyt päätöksensä huvin vuoksi? Tietääkö KMN paremmin?
Periaatteessa KMN:n paperi voisi jopa vaarantaa eteläkorealaisten turvallisuuden, kun se vaatii kaikkien sotaharjoituksien lopettamista Korean niemimaalla ja ulkomaalaisten (eli yhdysvaltalaisten) joukkojen vetämistä Koreasta. Mitä tällaisista viesteistä ajatellaan siellä, missä on oikeasti tehtävä vastuullisia päätöksiä eteläkorealaisten turvallisuudesta ja rauhasta? Missä maailmassa KMN elää? Eikö sen juuri Koreassa olisi pitänyt olla huolissaan siitä, että nimenomaan Korean niemimaan pohjoispuolisko on vaarallisen, ydinaseilla uhkailevan ja arvaamattoman diktaattorin temmellyskenttä? Tämä vastaisi mielestäni normaalijärjellä varustetun ihmisen maailmankuvaa.
KMN:n ja sen jäsenkirkkojen velvollisuus on kantaa huolta myös maailman köyhistä, oikeudenmukaisuuden toteutumisesta, rauhasta ja ihmisoikeuksista, vaikka näitä asioita hoitavat maailmassa monet muutkin tahot.
Mutta maailmaa syleileviä manifesteja sorvattaessa olisi hyvä pitää mielessä, että jos ne on tarkoitettu muille kuin KMN:lle itselleen, niiden pitäisi olla nykyistä ymmärrettävämpiä ja hyväksyttävämpiä myös muiden kuin ekumeenikkojen itsensä sisäpiirissä. Myös parjattu media voisi silloin oppia uudelleen, että asiallinen uskontojournalismi kuuluu sittenkin sen tehtäviin.
Silloin maailma voi kuulla KMN:n huudot. Nyt ne häipyvät tuuleen.
”Olen vakavasti sitä mieltä, että YK voi olla joillekin ns. sekulaari uskonto, jonka paperilappuun vedotaan, kun perustellaan ihmisarvo, ja tämä nostaa YK:n sellaiseen asemaan, jossa se kohoaa arvostelun yläpuolelle.” Tiesin toki, että olet vakavasti jotain mieltä. Tällaisessa keskustelussa se kannattaa kirjata julki. Muuten kaltaiseni voivat pilanpäiten tai tosissaan ymmärtää väärin.
Kirjoitin: ”Tämä on mielestäni keskenkasvuisen arviointi” enkä ”tämä arviointi on mielestäni keskenkasvuisen.”
Martti,
kirjoitin olevani vakavissani tähdentääkseni sitä seikkaa, että vaikka koko maailma huutaisi minun olevan keskenkasvuinen, olen silti sitä mieltä. Katson, että tämän asian toistaminen tässä edelleen on perusteltua.
Mutta voisitko kertoa minulle, mitä merkityseroa on näillä kahdella lauseella:
”Tämä on mielestäni keskenkasvuisen arviointi.”
”Tämä arviointi on mielestäni keskenkasvuisen.”
Tarkoittaako jompikumpi näistä lauseista, että ”tämä arvio on keskenkasvuinen, kypsymätön, alkeellinen, huolimaton, harkitsematon”. Sitähän se arvio varmasti jostain näkökulmasta on. Näkökulmiahan riittää.
Juhani Huttusen metafora ”YK on lelu” laittoi minulle täysin jauhot suuhun. Toista vuorokautta olen kuumeisesti miettinyt, mitä tuo metafora pitää sisällään. Olen miettinyt leluja kehitysobjekteina, kehityksen välineinä, kehityksen tukena, tunteen siirron kohteina, oppimisen apuna, sosiaalisuuteen ohjaajina, aikuisten vähättelynä, aikuisten leluja ja ties mitä, mutta en ole löytänyt jujua.
Mutta kun Huttunen kertoi metaforansa sisällön ”yhdellä sanalla se ilmaisi, kuinka paljon minua koskettaa koko YK”, olen lopullisesti pihalla. Maailma, johon ei mahdu leluja, tuntuu todella ikävältä ja tunteettomalta. Köyhänä lapsena en mitään niin kaivannut kuin että saisi edes ikioman lelun. Ja olen huomannut, että lelut kelpaavat tämän päivän lapsillekin ja ai että nautin leluilla leikkimisestä lastenlasten kanssa. Kun mennään kontallaan, maaten tai pyörien lattialla ties minkä lelujen kanssa, niin kaukana on katala maailma. Olisipa maailmassa paljon enemmän leluja ja leikkiä ja paljon vähemmän ry(y)ppyotsaisuutta, niin kyllähän täällä kelpaisi.
Sitä vaan en ymmärrä, mitä ihmeen pahaa ja moitittavaa leluissa on, edes aikuisten maailmassa? Jotenkin naivisti otan todesta kehotuksen olla lasten kaltainen.
Lelut ovat tärkeitä ihmiselle, koska ihminen on leikkivä ihminen. Aikuinen mies on suuri leikkijä, hän tarvitsee NMT-puhelimen Toyotaansa, jotta voi soittaa K-kaupan pihasta emännälle, montako purkkia tarvitaan punaista maitoa. Tämä siis 1980-lukua.
Älypuhelimet ovat leluja, ja olen äimistellyt monta päivää, mihin näiden pelifirmojen menestys perustuu. Nuoria janttereita on kivunnut hyvin lyhyessä ajassa miljonääreiksi peleillä. En edes tiennyt, mikä on Angry Birds. Joku peli, kuulemma.
Lelut ovat leikkipaikalle. Leikkiveitsellä ei tee mitään keittiössä. Ihmiskunta katsoi toisen maailmansodan jälkeen järkyttyneenä, että jotenkin täytyy varmistaa, ettei sama ikinä toistu. Mutta siitä pitäen YK:sta on tullut niin kuin evl.fi-kirkko, jäykkä ja kasvoton puppukone. Siihen kokoonsa nähden ajattelen, että emme paljon menettäisi, vaikka oltaisiin ilmankin. Korostan, siihen kokoonsa. Suhteutettuna vaikka Fidaan, joka vaikka kuinka kiermurtelisi homojen palkkaamisen kanssa, kuin ihmeen kaupalla pääsee Pohjois-Koreaan. Siihen kokoonsa nähden. (En tosin tiedä, kuinka iso bisnes Fida on, mutta se ei suolla puppua samassa mitassa kokoonsa nähden kuin YK, vaikka se kuinka kiemurtelisi homojen palkkauksessa.)
Irakin sota oli hukkareissu, joka perusteltiin pelkillä valheilla. Sen sodan jälki on loputon sotku. YK:n turvallisuusneuvosto vastusti, mutta kun Amerikka halusi sotaaa, se meni YK:n yli niin kuin isäntä pellon poikki. Syyriassa onkin nyt hankala ottaa mitään kantaa, ja on aivan sama, kokoontuuko turvallisuusneuvosto vai. Ajatellen Lähi-itää muutenkin, YK on ihan turha ja kallis. Lelu – mutta väärässä paikassa.
Suomenkielen sanajärjestyksen vivahteet ovat tietysti epämääräisiä ja hankalia käyttää. Minun kielikorvani mukaan atribuutin siirtäminen verbin yli muuttaa sen suhdetta pääsanaansa. ’… on keskeskasvuisen arviointi’ merkitsee, että arviointi sopisi pikemminkin keskenkasvuisen sanomaksi, ja ’… arviointi on keskenkasvuisen’ taas, että arvioija on ilmeisesti keskenkasvuinen.
Keskenkasvuisella tarkoitan lähinnä nuorta, joka pyrkii irti lapsuudesta ja kohti aikuisuutta. Tässä vaiheessa maailma jakaantuu jyrkästi lapselliseen lällärikamaan ja koviin täysikäisten juttuihin. ’Lelu’ leimaa asian ilman muuta väheksyttäväksi ja tehottomaksi. Aikaihmisen ei enää tarvitse tällaista jakoa tehdä. Hän huomaa kaikenikäisillä olevan omat lelunsa. Jollakin se on Harley Davidson, jollakin vanhan testamentin eksegetiikka.
Todella aikuinen myöntää keskenkasvuisuutensa.
”Suomenkielen sanajärjestyksen vivahteet ovat tietysti epämääräisiä ja hankalia käyttää. Minun kielikorvani mukaan atribuutin siirtäminen verbin yli muuttaa sen suhdetta pääsanaansa. ’… on keskeskasvuisen arviointi’ merkitsee, että arviointi sopisi pikemminkin keskenkasvuisen sanomaksi, ja ’… arviointi on keskenkasvuisen’ taas, että arvioija on ilmeisesti keskenkasvuinen.”
Se on Martti minulle se ja sama, mutta molemmissa noissa tarkoitat, että minä olen keskenkasvuinen. Aika ihminen omasta mielestäni voi aivan hyvin sanoa YK:ta tehottomaksi eli leluksi, ja sinä sanoit, että onhan se vintiläkin hyvä.
Mitäs, Juhani, ajattelet noista aikuisten leluista? En nyt tarkoita mitään vispilöitä vaan pyssyjä. Hempskatin kalliita leluja ovatkin.
Martti Pentti. Olen keskeneräinen eli toisin sanoen keskenkasvuinen siinä mielessä, että minulla ei ole itsenäisesti muodostettuna KMN:sta sen viisaampaa näkemystä kuin tässä blogissa esitetty katsaus. Lelun sijaan voisi ehkä tosiaan puhua kolisevasta junasta. Voin olla näköharhassa tietenkin, jos joku syyttää, että tulen kaukana resiinalla perässä. Vertaus Arto Mellerin.
Raimo, aikuisten leluiksi pyssyt ovat kuvottavia. Niiden pitäminen ”leluina” on vaarallista. Heikki Aittokoski kertoo Narrien laivassa, miten Kabulissa afganistanilaisen sotilaan ase vahingossa laukeaa niin, että luoti menee metrin päästä suomalaisvalokuvaajaa. Sielläkin se YK tietenkin häsää, ja varmaan niillä joukoilla on käyttöä.
Aseet ovat selvästi myös välttämättömiä, mikä vaikeuttaa näkemyksen muodostamista. Mitä parempi ase, sen parempi maailma. Paremmuudella tarkoitan tarkkuutta.
Aseet ovat myös sangen harmittomia, ja tällä viittaan sorsastuskauteen.
Ja mitä tappamiseen tulee, se on erittäin tärkeää ja kannatettavaa. Jatkuvastihan me haluamme tappaa esimerkiksi tiettyjä bakteereja.
Niin, kai YKhon sopii suunnilleen sama kuin noihin pyssyihinkin. Kun joku jotakin järkevää keksii, niin kohta joku saatana sen homman sössii. Kuitenkin luopuisin ennen aseista kuin YKsta.
Kiitos Jussi Rytkönen hyvästä kirjoituksesta. Tämäkin muun ohella on niin totta, valitettavasti, kuten kirjoitit.