Eräänä aamuna virittelin kahvinkeitintä tuottamaan niitä vanhuuden pieniä iloja. Kuppi kahvia käynnistysaineeksi. Sain sisäiseen maailmaani nuo sanat: Hylätty, mutta ei kadotettu. Jostain tuli mieleeni Wilhelmi Malmivaaran sanoitus virteen 631: 3.
Muut kaikki hylkää, vaan sinä et.
Autuuden särkyneet sydämet
sinulta saavat,
sä luet haavat
ja kyynelet.
Joku ystävä sanoi kerran totuuden: ”Ystävyys kestää niin kauan, kun se antaa kummallekkin jotain.” Se näyttää pitävän paikkansa. Hyvätkin ystävyydet näyttävät vain hiipuvan ja kuolevan pois. Olisiko hoidon puutetta? Introvertin on vaikea tehdä aloite. Puhelinsoitto voi vaatia suunnittelua ja ennakkovalmistelua ja kun se on ohi, ei se ehkä niin vaikeaa ollutkaan.
Ilmeisesti on muutamia sellaisia asioita, jotka erityisesti rikkovat ihmissuhteita. Perintöriita, aviollinen uskottomuus, pettäminen kaupoissa ja juorun liikkeelle laittaminen. Ehkä vielä jotain muuta.
Vaikein asia kuitenkin taitaa olla erimielisyydet uskon elämän elämisessä ja tulkinnassa. Jeesus rukoili, että he yhtä olisivat! Me lihallisina ihmisinä tulkitsemme, että jokaiselle erilaiselle on lyötävä luu kurkkuun niin syvälle että pysyy. Erilaisuudesta voisi opppia näkemään suurempia kokonaisuuksia niin, että ymmärrämme Kristusruumiissa olevan liikkuvia osia, jotka toimivat eri tehtävissä ja ne tehtävät voivat olla todella moninaisia, koska tarpeitakin on moninaisia.
Tuo Malmivaaran virrenvärssy antoi vakuutuksen siitä, että samoja kokemuksia on ennenkin koettu, ihmisten hylkääminen ja Jumalan armoon tarttuminen silloin, kun ei enää ole ollut muuta tukea.
Ihmiset voivat hylätä, mutta vain Jumala voi kadottaa, se on lohdutus monille hylätylle!
Ei kuulostanut yhtään lohdulliselta.
Ei mahha mittään!