Kävin Kokkolassa katsomassa Juho Kuosmasen ohjaaman Hymyilevän miehen. Ulkona, meripuistossa järjestetty tilaisuus oli kaikin puolin onnistunut. Janoisille oli juomaa, nälkäisille oli ruokaa, ja esiintyipä ennen elokuvaa vielä mainio Ykspihlajan Kino-orkesterikin. On myös kehuttava keskustasta järjestettyä bussikuljetusta, ilman sitä kyynärsauvoilla liikkuvan elokuvailta olisi ollut huomattavasti fyysisempi suoritus kuin se nyt oli.
Pohdiskelen tässä sitä, miksi tuo paljon kehuttu ja Cannesissa palkittu elokuva nyrkkeilijä Olli Mäen (Jarkko Lahti) maailmanmestaruusotteluun valmistautumisesta – ja rakastumisesta – oikein on niin hyvä. Keskityn elokuvan muotoon ja rakenteeseen ohjenuoranani Kenneth Burken ajatus, että muoto on ”odotusten luomista katsojan mielessä sekä niiden riittävää tyydyttämistä”.
Elokuvan alussa Olli saa vaivoin autonsa käyntiin ja ajaa ihastuksensa Raijan (Oona Airola) kotiin. Mies on unohtanut, että kyseisenä päivänä on tarkoitus lähteä häihin. Niinpä hän on paikalla väärässä varustuksessa ja joutuu lähtemään juhliin lainatamineissa. Autokin tekee tenän, joten Olli ja Raija joutuvat karauttamaan paikalle polkupyörällä, mikä tosin ei heitä haittaa lainkaan.
Perusasetelma eli päähenkilön jännitteinen suhde ympäristöönsä on näin viritetty. Jännite toistuu taitavasti läpi elokuvan. Valmentaja Elis Ask (Eero Milonoff) painostaa Ollia treenaamaan kovempaa ja pudottamaan painoaan. Ask ei myöskään unohda muistuttaa, miten suuret taloudelliset panokset pelissä ovat. Dokumenttia tekevä kuvausryhmä ja sponsoritapaamiset aiheuttavat nekin ahdistusta. Ja alun häissäkin kylänmiehet tenttaavat nyrkkeilijää tulevasta ottelusta – kirkossa kesken vihkiseremonian!
Burke kutsuu tätä toisteiseksi muodoksi. Siinä sama periaate toistuu eri konteksteissa tai ”asuissa”. Muunnelmat vahvistavat perusjännitettä tehokkaasti eri näkökulmista: Olli Mäki ei oikein ole kotonaan pääkaupungin hälinässä, lehdistötilaisuuksissa tai sponsori-illallisilla.
Toisteisuus toteutuu myös elokuvan varsinaisen teeman osalta. Ollin kasvoille tulee hymynkare aina, kun hänen katseensa kohtaa Raijan. Silloin ahdistava ympäristö unohtuu. Tästä puolestaan seuraa myös koomisia tilanteita esimerkiksi silloin, kun nyrkkeilijä on kesken kansainvälisen lehdistötilaisuuden uponnut Raijan silmiin ja hymyyn ymmärtäen, että hän on umpirakastunut. Ohjaajan valinta pitäytyä paljolti henkilöiden kasvojen ilmeissä tukee asetelmaa hyvin. Ja kasvot tunnetusti ovat ensiarvoisen tärkeät samastumiselle ja empatialle.
Valmentajan mielestä rakastumisen ajankohta on tietysti huonoin mahdollinen. Tämän jälkeen toistoon tuleekin uusi muunnelma, kun Ask ryhtyy työntämään Raijaa loitommaksi niin, ettei hän häiritsisi Ollin valmistautumista. Olli taas haluaisi rakastettunsa olevan rinnallaan ja ottelun olevan äkkiä ohi.
Elokuvan perusjännitettä työstetään toisteisesti myös metaforisella tasolla. Hääjuhlassa nyrkkeilijä-Olli päästää juomalasiin vangitun kärpäsen vapauteen. Ja kun Olli lopulta pääsee harjoittelemaan omassa rauhassaan, hän kohtaa juoksulenkillä puuhun takertuneen leijan, ottaa sen varovasti irti ja ryhtyy lennättämään sitä. Tuskaisesti painoaan pudottavan ottelijan poistumiset saunasta huokuvat samaa vertauskuvallisuutta.
Hymyilevä mies nojaa puolestaan niin sanottuun progressiiviseen muotoon ensiksi siinä, että tapahtumat valmistavat katsojaa ”järjestelmällisesti” loppuhuipennukseen. Kaikesta huolimatta harjoittelu etenee ja ottelu lähestyy. Toiseksi, burkelaisittain ”laadullinen progressio” on myös läsnä: katsoja saatetaan ymmärtämään, että rakkauttaan hymyilevän miehen harjoittelu tuskin on sujunut tavalla, joka johtaa nyrkkeilymestaruuteen.
Tässä kohtaa ohjaaja Kuosmanen leikittelee taitavasti yleisön ennakko-odotuksilla. Siinä missä tavanomainen nyrkkeilyelokuva saa huipennuksensa ottelussa, Hymyilevässä miehessä pugilistien kamppailu on lopulta vain pienessä osassa. Vaikka hän hävisi, Olli on lähinnä tyytyväinen, että matsi on ohi, ja hän pääsee oikeasti tärkeiden asioiden äärelle eli viettämään kihlapäiväänsä – ” elämänsä onnellisinta päivää” – rakkaansa kanssa.
Varsinainen kliimaksi onkin siinä, kun oikeat Olli ja Raija Mäki kävelevät elokuvan Ollia ja Raijaa vastaan. Sama rakastunut pari taipaleensa eri vaiheissa on mainio huipennus. Samalla se täyttää elokuvan aikana toisteisuuden avulla luodut odotukset sekä ikään kuin oikeuttaa Ollin ratkaisut. Kyseessä oli (ja on) aito rakkaus.
Myös elokuvan rytmi rikkoo konventioita. Hymyilevä mies etenee huomattavasti rivakammin kuin rakkauselokuvat yleensä. Jossain vaiheessa huomasin miettiväni, että kohtaukset vaihtuvat napakasti kuin nyrkkeilijä heittelee iskujaan. Genrelle tuttu sentimentaalinen viipyily loistaa poissaolollaan, eikä asioita alleviivata liikaa. Kaiken kaikkiaan odotusten rikkominen toimii erittäin hyvin. Kuten Kenneth Burke on todennut, ennakko-odotuksien rikkominen on toiminut, jos jälkikäteen huomataan, että juuri noin asioiden itse asiassa pitikin mennä.
Hymyilevä mies on kehunsa ansainnut. Se on erinomainen, hurmaava elokuva.
Miksi kirkon tarvitsisi ottaa päättäjiksi heitä, jotka ovat ydinsanoman vihollisia?
Totta.
Pitäisikö muslimienkin ottaa moskeijaneuvostoihinsa juutalaisia?
Pitäisikö Kokoomuksen johtopoppooseen ottaa vasureita?
Kyllä jokainen aatteellinen järjestö on perustellusti oikeutettu valitsemaan hallintoelimiinsä ja neuvonantajiinsa kyseistä aatetta tukevia ihmisiä.
Kommentoin haastatteluun ja juttun liittyen sen verran, että olen tuossa jutun alun asiassa Käärmelahden kanssa samaa mieltä: Ehdokkaiden uskoa ei voi tutkia tai mitata. Lähtökohtaisesti on oletettu, että ehdolle asettuva kirkon jäsenenä liittyy ja tunnustautuu kirkon uskoon (esim. messun uskontunnustuksen kautta tai mielessään). Asian luonne muuttuu, jos ehdolle asettuva itse ilmaisee toisenlaisen ”vakaumuksen”.
Johannes Ijäs halusi minulta vastauksen, olisinko ”hyväksynyt tai hylännyt” Käärmelahden ehdokkuuden. En voinut vastata siihen eikä asia ole kirkkoherran ratkaistavissa, ei ainakaan yksin. Kimmo Käärmelahden ehdokkuus kariutui valitsijayhdistyksen kielteiseen kantaan. Ja edelleen korostan, että tarvitsemme seurakuntavaaleissa ehdolle erilaisia ehdokkaita. Kirkkomme jäsenillä on lupa epäillä, kysellä ja etsiä monella tavalla.
Kurja lukea tällaista tekstiä paimenen kynästä, ettei ole mitään väliä sillä, uskooko luottamushenkilö tai ei.
Kaikki on myynnissä eniten suosiota tarjoavalle, kunhan vain rahaa tulee…..
Mieleeni tulevat muistot Suomen rähmällään olon vuosista, jolloin totuutta ei saanut tai uskallettu sanoa – vaikka suurin osa kansasta sen toki tiesi.
Onhan asianomainen uskonsa jo mitannut, jos kertoo itse ettei usko.
Sakari: Kimmo Käärmelahti ei ole ”kirkon ydinsanoman vihollinen”.
Ellei usko, että Jeesus on Herra, ei ole kyllä kirkon ydinsanoman kannattajakaan.
Jorma Ojala, luet sellaista mitä en kirjoittanut. En kirjoittanut, ettei asialla ole väliä. Kirjoitin, että uskon ”mittaaminen” ei ole mahdollista ja että oletuksena on kirkon uskoon sitoutuminen ja tunnustautuminen. Siihen jokainen tunnustautuu omalla tavallaan ja kukin vajavaisena syntisenä, joka tarvitsee armoa.
Minulle tuli nyt syy pyytää pikaisesti anteeksi Loikkaselta sanojani.
On epäloogista kuulua kirkkoon, jos on varma siitä, ettei Jumalaa ole. Hyväntekeväisyyttä voi harrastaa myös uskonnollisesti neutraaleissa järjestöissä, esim. SPR, Amnesty. Kirkko on olemassa uskon herättämiseksi ja ylläpitämiseksi. Kristuksen seuraaminen motivoi tosin kristittyjä myös tekemään laupeudentyötä sekä omassa keskuudessaan että ei-kristittyjen hyväksi, mutta hyvän tekemiseen ei kristityillä tietenkään ole mitään monopolia. Sen sijaa Kristuksen sovitustyön osallisuus välittyy vain kristittyjen yhteisöjen piirissä.
Sahama: ”Hyväntekeväisyyttä voi harrastaa myös uskonnollisesti neutraaleissa järjestöissä, esim. SPR, Amnesty.”
Suosittelen kaikille. Erottuani kirkosta olen tukenut suoraan Suomen Punaista Ristiä jo vuosikausia kirkon jäsenmaksuun menneitten eurojen määrällä.
Sahama: ”Kirkko on olemassa uskon herättämiseksi ja ylläpitämiseksi….
….Sen sijaa Kristuksen sovitustyön osallisuus välittyy vain kristittyjen yhteisöjen piirissä.”
Jaa, että Kristuksen sovitustyöstä pääsee osalliseksi vain kuulumalla kirkkoon???
Minulle se sovitustyö ja pelastus maksaisivat 800€ vuodessa, jos se kirkon jäsenyys on niiden saamisen ehtona. Aika kallista pelastusta ja jäsenyyttä Kristuksen omien joukkoon kuulumisesta.
Katson, että niistäkin euroista on jollekin mahdollisesti jotain apua kun luovutan ne hyväntekeväisyyteen lyhentämättöminä. Eivät mene ainakaan pappien palkkoihin ja kirkon seinien pystyssä pitämiseen.
No ei nyt ihan lyhentämättöminä. Kyllä myös SPR maksaa palkkaa työntekijöilleen ja tarvitsee muutenkin rahaa toimintansa ylläpitämiseen. Veikkaisin, että noin 20-25%.
Kimmo Wallentin on ymmärtänyt asian oihan oikein. melkoinen osa seurakuntien budjeteissa on henkilöstökuluja. Papit eivät tosin ole suurin henkilöstöryhmä, mutta palkkaa heille maksetaan. Myös kirkkohen seinien ylläpitäminen syö rahaa. Kiinteistökulut ovat isot ja monissa seurakunnissa pyritään eroon ainakin turhista kiinteistöistä. .
Sen sijaan sovitukseen ja pelastukseen eivät meidän rahamme riitä. Sellaista summaa ei ole olemassakaan, joka saisi yhdenkään synnin peruutetuksi tai yhtäkään ihmislasta pelastetuksi. Kirkollisverot eivät siis mitenkään voi olla maksua hengellisistä asioista. Ei, vaan niillä ylläpidetään rakenteita, joissa sitä pelastusta julistetaan sanoin ja teoin. Kirkollisvero toimii muiden verojen tavoin. Jos ei ole tuloa, ei maksa veroakaan. Se ei ole jäsenmaksu.
Seurakunnasta onneksi pääsee eroon. Kunnasta ja valtiosta ei voi erota. Ja palkkoihin ja rakennuksiin menevät nekin veroeurot. Eikä ihan ilman henkilöstökuluja toimi Punainen ristikään. Henkilöstökulut v uonna 2011 olivat 51 miljoonaa, 2012 44 miljoonaa.
Mutta on hyvä tehdä se havainto, että kirkko ei ole hyväntekeväisyysjärjestö. Se tekee myös hyväntekeväisyystyötä, mutta paljon muutakin.
Kirkko on ennen kaikkea jumalanpalvelusyhteisö.
Kyllä esim. SPR voi tukea vaikka kuuluu johonkin kirkkoon. Minäkin tuen. SPR tekee hyvää työtä tärkeillä alueilla.
Teemu, vastasin Yrjö Sahaman kommenttiin, josta saa sellaisen kuvan, että vain kuulumalla kristittyjen yhteisöön, siis seurakuntaan, pääsee osalliseksi tuosta niin paljon mainostetusta Kristuksen sovitustyöstä. Sahama kirjoittaa: ”Sen sijaa Kristuksen sovitustyön osallisuus välittyy vain kristittyjen yhteisöjen piirissä.” Toisin sanoen, ellen maksa 800 euroa vuodessa kirkollisveroa voidakseni kuulua seurakuntaan, en myöskään pääse osalliseksi tuosta sovitustyöstä. Tulee väistämättä mieleen: Extra Ecclesiam nulla salus, vaikka se kuuluneekin kai lähinnä katoliseen retoriikkaan.
”Seurakunnasta onneksi pääsee eroon.” Niinpä, mutta mitenkäs sitten käy sen sovitustyön ja pelastuksen??? Kuntaa ja valtiota on turha ottaa tässä yhteydessä olkiukoksi.
”Mutta on hyvä tehdä se havainto, että kirkko ei ole hyväntekeväisyysjärjestö.”
Totta, ja turha sitä on silloin myös hyväntekeväisyysjärjestönä mainostaa, niin kuin usein tapahtuu, kun kirkon diakonia- lapsi- ja nuorisotyön esiin nostamisella pyritään saamaan kirkon jäsenet pysymään kirkon jäseninä.
Hassinen: ”Kirkko on ennen kaikkea jumalanpalvelusyhteisö.”
Niinpä, mutta miksi sitä Jumalaa pitää olla jatkuvasti palvelemassa ja käyttää siihen 1000 000 000 € vuodessa??? Luulisi nyt Jumalankin ymmärtävän – jos kerran kaiken tietävä, kaikkivaltias on –, että sille miljardille olisi parempaakin käyttöä vaikkapa hyväntekeväisyydessä, sairaanhoidossa jne. kuin Hänen palvelemisensa.
Kunta ja valtio sopivat hyvin olkiukoksi siksi, että suuri osa verotuloista menee niissäkin palkkoihin ja rakennuksiin.
Kirkkoja on maailmassa monenlaisia, niin kotimaassammekin..Sahamakin liitti pelastuksen kristillisiin yhteisöihin, ei tähän valtakirkkoon. Kaikissa ei ole kirkollisveroa. Jos haluaa välttää pappien palkkojen maksamisen ja rakennusten ylläpitämisen, voi valita jonkin sellaisen yhteisön, jossa ei tätä taakkaa ole.
”Kunta ja valtio sopivat hyvin olkiukoksi siksi, että suuri osa verotuloista menee niissäkin palkkoihin ja rakennuksiin.”
Totta, mutta harvemmin täysin turhiin rakennuksiin (palkoista en olisi ihan varma).
Olkiukkoja ne ovat tässä keskustelussa joka tapauksessa. Eivät kunnan- tai valtion verotulojen käyttökohteiden turhuus tai tarpeellisuus liity mitenkään kirkollisverotulojen käyttökohteiden turhuuteen tai tarpeellisuuteen.
Kuka mitäkin arvostaa. Jos ei kirkkoa arvosta eikä sen asiaan usko, voi tietenkin jokainen sille omistettu euro tuntua turhalta. Joku toinen arvostaa ja arvioi sitten toisella tavalla. Fiksu se, joka ajattelee vapaasti, mutta antaa toistenkin ajatella.
Kristitty ei voi olla kuulumatta johonkin seurakuntaan. Vaihtoehtoja ev.lut. kirkolle kyllä löytyy, mutta tuskinpa jäsenmaksut ovat sen pienempiä muuallakaan. Ev. lut. ja ort. kirkkojen jäsenmaksut ovat jäsenen tuloista riippuvia, mikä lienee oikeudenmukaista, niinhän ammattiyhdistykset laskuttavat jäseniään. Jäsenmaksu ei tietenkään pelasta ketään, se kuuluu tämän maailman asettamiin reunaehtoihin: toimintaa ei voi olla ilman kuluja. Mutta kirkosta eroamisen ymmärän tahdonilmaukseksi siitä, että haluaa elää elämänsä ilman yhteyttä Kristukseen. En usko, että Jumala ketään raahaa väkisin taivaaseen.
Yrjö Sahama: ”On epäloogista kuulua kirkkoon, jos on varma siitä, ettei Jumalaa ole. Hyväntekeväisyyttä voi harrastaa myös uskonnollisesti neutraaleissa järjestöissä, esim. SPR, Amnesty. ”
Jos on lapsikasteen kautta liitetty kirkkoon, niin miksi siitä pitäisi erota?
Ilmeisesti Sahama tarkoittaa, ettei kasteella ole merkitystä. Ei ole silloin Sahaman lapsikasteellakaan, jos on sellaisen saanut.
Kirkolla on paha teologinen ongelma, mikäli se ryhtyy erottelemaan vuohia ja lampaita. Ymmärtääkseni erottelu ei mitenkään kuulu ihmisten toimivaltuuksiin. Mutta varsin paljon sitä varsinkin konservatiivit harrastavat.
.
Toki kasteella on ratkaisevan tärkeä merkitys ihmisen jumalasuhteelle, olipa se toimitettu missä iässä tahansa. Uskon, että Pyhän Hengen vaikutus lapsen elämässä alkaa jo kasteessa. Saako ihminen sitten myös aikuisen uskon, riippuu monesta seikasta: kristillisen kasvatuksen laadusta, seurakunnasta saaduista myönteisistä tai kielteisistä kokemuksista, kouluopetuksen vaikutuksista jne. Toivottava kehitys on toki se, että lapsenusko kypsyy aikuisen uskoksi. Melko usein kuitenkin käy niin, että lapsenusko hiipuu tai se ei pääse kunnolla kasvun alkuunkaan, jolloin tarvitaan ns. uskoontulo. Kaste ja usko yhdessä lahjoittavat pelastuksen. Sydämen uskon määrän ja laadun arvioi pätevästi vain Jumala itse, mutta kyllä ihmisellä on omasta ajattelustaan jonkinmoinen käsitys. Jotkut haluavat heikkouskoisinakin pysyä kirkon jäsenyydessä, mikä on varmaankin heille hyväksi, mutta uskonnonvapaus toki tarkoittaa myös oikeutta erota yhteisöstä, jonka oppia ja toimintaa ei voi hyväksyä.
Jorma Ojala, pyyntö hyväksytty ja asia ok.
Kimmo Wallentin: Olet todella hyvätuloinen, jos ”kirkollisverosi” summa on 800 e vuodessa. Se on keskimäärin 200-400 e vuodessa keskituloisille. Itse en tiedä, mitä maksan. Luultavasti 300-400 e vuodessa.
Varsinkin kun vero lasketaan veronalaisesta tulosta. Eli tulosta tehtävät vähennykset ensin pois.
Viime vuonna veronalainen eläketuloni oli 52.870 €, josta 1,5% on 793 €.
Pääkaupunkiseudulla selviää edullisemmin: kirkollisveroprosentti on 1,0%.
Tosin Wallentinin ”säästämällä” vajaalla 800,- eurolla saisi seurakunnassa palkatuksi diakoniatyöntekijän viikoksi hoitamaan kirkkojärjestyksen mukaisesti diakoniaa, ”jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta” (KJ 4:3§).
Jokainen tietysti harkitsee kannattaako tällaista toimintaa tukea vai ei. Mielestäni pienemmälläkin uskolla kannattaa..
Julkiateistin tosin kannattaisi harkita sitä Wallentinin mainostamaa SPR:ä – jo se ”risti” siellä SPR:n nimessä ei liikaa muistuta avun kristillisestä alkuperästä ja kirkon diakoniasta..
Pääasia, ettei köyhiä jätetä oman onnensa nojaan. Se on ainakin täysin kristillinen ajatus. Riippumatta siitä, uskooko Raamatun Jumalaan vai ei..
Toisaalta, kirkon sanomaan uskomattomat voivat perustaa omia kirkkokuntiaan, kuten on jo tehtykin. Ei tarvitse vaikuttaa samassa porukassa, kun hengellinen aatepohja on täysin erilainen.
http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/ulkomaat/4961/ateistikirkko_laajentaa_toimintaansa_maailmanlaajuisesti