Valtio tukee luterilaisen ja ortodoksisen kirkon hallintoa vuosittain merkittävällä summalla. Se tekee kirkoista julkisyhteisöjä, joiden hallinnon tulee olla johdonmukaista ja luotettavaa. Hyvä julkishallinto myös toimii ennustettavasti.
Kirkot saavat maksaa julkishallinnollisesta asemastaan kalliin hinnan. Julkisyhteisöjen hallintoon sovellettavat arvot, tavoitteet ja säädökset ovat kirkoille lähes Raamatun kokoinen arvopyramidi.
Julkisyhteisöjen julkinen asema on armoton. Demokratiassa julkisuus paljastaa eettisen ja hallinnollisenkin osaamisen. Julkisyhteisön asiat ovat sillä mallilla, miltä ne julkisuudessa näyttävät.
Julkisyhteisöaseman hyvä puoli on se, että valtio tukee yhteisöjä myös kotiläksyjen tekemisessä. Asioita voidaan valmistella niin, että ne kestävät kriittisen keskustelun ennen kuin niistä kokoonnutaan päättämään. Julkisyhteisöistä ainakin kunnat tai yliopistot pyrkivät varmistamaan, että päätökset saadaan tehtyä valtuustoissa ennustetusti.
Parlamentarismi eli debatointi keskustelemalla ei ole vain julkishallinnon julkisivu. Parlamentarismikin toimii logiikalla. Ensin tehdään kotiläksyt, sitten debatoidaan yksityiskohdista ja päätettäessä linjataan isolla pensselillä.
Jos parlamentarismin hierarkia toimii, julkisyhteisön toiminnan sponsori valtio ei ole kiinnostunut yksityiskohdista vaan lopputuloksesta.
Jyrki Härkönen: ”Valtio tukee luterilaisen ja ortodoksisen kirkon hallintoa vuosittain merkittävällä summalla.”
Tulisikohan siitä säästöä, jos yhdistäisivät nämä hallinnot, kun niitä julkisten menojen säästöjä nykyisin ”suurennuslasin kanssa” haetaan? Moni kirkon virkamies ja byrokraatti saisi alkaa etsimään töitä vähän muualta. Näinhän tapahtuu jatkuvasti yksityisellä sektorilla ja jonkin verran kuntienkin hallinnossa.
Vesa Ahlfors :”Tulisikohan siitä säästöä, jos yhdistäisivät nämä hallinnot, kun niitä julkisten menojen säästöjä nykyisin “suurennuslasin kanssa” haetaan?”
Tsot-tsot. Käsitykseni mukaan ortodoksikirkko eikä katolinen kirkkokaan hyväksy naispappeutta eikä seksuaalivähemmistöjä. Eikä laillisia abortteja eikä muutakaan sellaista, jonka vajavaisena ihmisenä itse hyväksyn. Silti ”rakastan” näitä kirkkoja. Niiden liturgioissa ja vigilioissa olen voinut kunnioittaa sitä Jumalaa, jonka olin isoäitinikin kautta oppinut tuntemaan ja myös tuntea henkisesti olevani kotonani sellaisena kuin olen.
Tuula Hölttä: ”Tsot-tsot…………Silti “rakastan” näitä kirkkoja. Niiden liturgioissa ja vigilioissa olen voinut kunnioittaa sitä Jumalaa, jonka olin isoäitinikin kautta oppinut tuntemaan ja myös tuntea henkisesti olevani kotonani sellaisena kuin olen.”
Tarkoitin nyt lähinnä niitä hallintoportaita, ja niiden virkamiehiä ja byrokraatteja. Niidenhän sanotaan/väitetään yksityisen sektorin ulkopuolella kasvavan ja paisuvan usein kuulemma tarpeettomastikin.
Vesa Ahlfors :”Tarkoitin nyt lähinnä niitä hallintoportaita, ja niiden virkamiehiä ja byrokraatteja. Niidenhän sanotaan/väitetään yksityisen sektorin ulkopuolella kasvavan ja paisuvan usein kuulemma tarpeettomastikin.”
Sen mitä olen päässyt ikäänkuin ”keittön kautta” tutustumaan näihin kirkkoihin, niin niissä ei arvoyhteisöinä paisuteta virkamiesten eikä byrokraattien määrää kuten puoluebyrokraattien hallinnoimissa organisaatioissa.
Tuula Hölttä: ”….niin niissä ei arvoyhteisöinä paisuteta virkamiesten eikä byrokraattien määrää…”
Voi hyvinkin olla niin. Kommentoin vain asiaa, koska blogisti kirjoitti: ”Valtio tukee luterilaisen ja ortodoksisen kirkon hallintoa vuosittain merkittävällä summalla.”
Itse kuulun uskonnolliseen yhteisöön, joka ei saa missään päin mitään julkisten varojen tukia, ja eikä sillä ole ainuttakaan palkollista työntekijää. Siitä huolimatta monet sen ulkopuoliset ovat antaneet sille tunnustusta asioiden hoitamisesta ja organisoimisesta. Asiat sujuvat siitä huolimatta.
Kirkollinen oikeuskäsite on yhtä vanha kuin kirkko itse.
Kirkkolaki järjestelmän keskeisenä kulmakivenä on perustuslain 76 § :ään perustuvan kirkkolain asema lakina , jossa on säädetty järjestysmuodosta ja hallinnosta.
Yleiseen lainsäädäntöön sisältyy lukuisia lakeja tai muita säädöksiä taikka muita oikeusnormeja , joita sovelletaan kirkon hallinnossa. Kirkon hallinnon ollessa osa julkishallintoa on luonnollisena lähtökohtana voimassa olevien säädösten noudattaminen .
Kirkkolain 25 luvun 5 § :n mukaan käsiteltäessä hallintoasiaa , kirkon tai seurakuntayhtymän viranomaisissa on noudatettava , mitä hallintomenettelylaissa ( 598 /1982 ) on säädetty.
Tuomiokapitulien hallinnossa , hallintokanteluiden käsittely muodostaa niiden tehtävistä valvoa , seurakuntahallinnonsujumista ja viranhaltioiden , etenkin papiston käyttäytymistä virkatoimessa.
Hallintoviranomaisen , kirkollisenkin on ratkaisuissaan tehtävä päätöksensä , lain viranomaisen toiminnalle muodostaman normikehyksen sisällä , tämän puitteissa on pysyttävä.
Julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen , tämä merkitsee velvoitetta myös kirkolle.
Kirkko hallinnossa laillisuusperiaatteen , samoin kuin objektiviteettiperiaatteen ilmenemismuotona ovat , mm lainoppineet jäsenet tuomiokapitulien kollegioissa .
Objektiviteetti periaatteella tarkoitetaan sitä, että vapaa harkinta ei oikeuta mielivaltaan , vaan että hallinnolliseen toimenpiteeseen ryhtymisen ja ratkaisun asiallisella sisällöltään tulee aina olla objektiivisesti perusteltavissa . Hallintomuodon 92 § : ssä säädetty laillisuusperiaatteeseen . Ne ovat vahvasti velvoittavina oikeuslähteinä.
Kirkko hallintoviranomaisten on käsiteltävä niille toimitetut asiat asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä.
laila h flink,
Jos oikein ymmärrän, niin kommentin lähtökohta on mielestäni sama arvopohja, kuin Euroopan Pakolaisten ja Karkotettujen Liiton pääsihteeri Massimiliano Lacotan lähettämässä viestissä EU-jäsenmaiden valtioiden päämiehille ja korkeampien instituutioiden edustajille Euroopan ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi solmitun yleissopimuksen vuosipäivänä 4.11.2010:
”Tosiasiassa kaikkien ponnistelujen suurten tavoitteiden saavuttaminen kansainvälisissä suhteissa, kansojen keskinäisriippuvuuden yhteisissä eduissa, toisten valtioiden vapaudessa ja itsenäisyydessä ja uusien ennalta arvaamattomien aseellisten katastrofivaarojen mahdollisuuksien tarkkailemisessa saattaa onnistua vain, kun voimassaolevaa oikeutta pidetään ihmiselämän korkeimpana arvona, tärkeimpänä etuna ja ensisijaisena tekijänä ajattelun, kulttuurin ja talouden kiertokulussa ja aidon yleisinhimillisen ekologian jakamisessa.
Pakolaiset ja karkotetut ihmiset Euroopassa – Euroopan yhä absurdisti diskriminoidut kansalaiset ja vastakkaisten nationalismien ja kostojen väärät uhrit, jotka kasteltiin verellä toisen vuosituhannen Euroopassa – tietävät, että ilman oikeutta ei ole keskinäistä luottamusta, ilman luottamusta ei ole todellista ja pitkäaikaista rauhaa ja tämän vuoksi ei myöskään mitään yhteiskunnallista edistystä”