Otin joskus virkavapaan publikaanin tehtävistä, toisen toimen hoitamista varten. Sain sijaisuuden kirkon leipiin. Silloin joku varoitti minua: ”sinä kun olet niihin kiusaamistilanteisiin perehtynyt, niin muista se että kirkossa niitä on eniten.” Olin aiemmin nimittäin ollut moottorina Verohallintoon laaditun ohjesäännön luomisessa kiusaamistilanteiden varalle. Ohjesäännön avulla saattoi tehokkaasti purkaa – ja estää epäasiallista käyttäytymistä. Kiusaamistilanteilla on tietty rakenteellinen olemus. Ohjesääntö ottaa tuon rakenteen huomioon. Jolloin kiusaamistilanteita ei oikeastaan pitäisi lainkaan syntyä.
Kirkon työhön lähtiessäni päätin selvittää miksi kirkossa on noin huono tilanne. Sain piankin havaita miten otollinen maaperä kirkko on epäasialliselle käytökselle. Väki siellä ei ole muita kehnompaa. Toiminnan rakenteesta sen sijaan alkoi löytyä paljonkin muutoksen tarvetta. Esimerkiksi työyhteisökokous voi olla tilanne, jossa voi joutua syvän nöyryytyksen kohteeksi. Ihmettelin kunnioituksen puutetta toisen työtä kohtaan. Kokouksessa voi jollakin olla lupa käyttäytyä välittämättä mitään muiden kokemasta nöyryytyksestä. Päätarkoitus voi olla vain toisten nolaaminen. Sellaiset kokoukset kannattaisi jättää kokonaan pitämättä. Siinä vain yksi esimerkki.
Hyvän työyhteisön rakentamiseen olisi kirkossa paljonkin aihetta.
Miksiköhän toimeen ei kunnolla tartuta? Voitaisiinhan yhdessä kirkkoonkin luoda erityisen hyvä työilmapiiri. Kaikista kirkon rakenteista huolimatta. Ei sen pitäisi olla ihan mahdotonta.
Oli muuten kiva palata Verohallinnon ilmapiiriin.
Luettuani blogisi ihmettelen kovasti, miten kirkon toiminta on noin masentavaa. Ei vain ihmisvoimin hissukseen rakennettu niin hyvin betonoitu ja raudoitettu rakennelma, ettei sitä näköjään millään saa purettua keveämmäksi ja ihmisläheisemmäksi. Tonkimalla historiaa vastauksia tietty löytyisi.
Se, että työilmapiirikin on kehno, mistä on muualtakin saanut lukea, on todella surullista ja vähintäänkin merkillistä. Miten ihmeessä näin on päässyt tapahtumaan?
Mieleen tulee kysymys, että kuinka usein sitten seurakuntaan hakeudutaan töihin toteuttamaan omassa sisimmässä pesiviä itsekkäitä taipumuksia. Syntisten keskellä niitä varmaan kaikkein helpoin toteuttaa.
Seurakuntien huonolle ilmapiirille löytyy useita ja loogisia syitä: Vuorovaikutuskulttuurin vanhanaikaisuus: Tavat, hierarkia, patriarkaalisuus, kirkkolaki yms henkivät menneiden vuosisatojen tilannetta. Kirkkoherran aseman koskemattomuus: Johtaja, jolle on kasattu paljon muodollista valtaa, on paljon vartija. Jos hän on luonnehäiriöinen kuten esim. vallantahtoinen kuten useimmista ainakin tulee, alkavasti höpertyvä tai huonolla itsetunnolla varustettu, ilmapiiristä tulee väkisinkin huono hänen johdollaan. Tiimihengen puute: Kirkossa ei ole perinnettä eikä osata valistuneiden yritysten tavoin rakentaa tietoisesti tiimihenkeä. Tiimihenki muodostuu nyt sattumalta sen työyhteisön persoonallisuuksien mukaan ilman että kukaan osaisi sen kehittymistä tietoisesti ohjailla. Toimintakulttuurin vanhanaikaisuus: Kaikki kirkossa on vanhanaikaista ja tulee maailmasta jota leimasivat epätasa-arvo, salailu, pelot, ennakkoluulot, tietämättömyys, koulutuksen ja sivistyksen puute ja jopa taikausko. Ei tällaisella perinnöllä ja historialla mitään kunnon ilmapiiriä saada ainakaan helposti aikaiseksi. Kirkon yhteisöllisyyttä ja sitä kautta ilmapiiriä voitaisiin mainiosti ja toimivasti parantaa monilla tietoisilla ja harkituilla keinoilla yhdessä, mutta se onkin sitten jo aivan oma juttunsa.
Veli-Jussi Jalkanen :”Vuorovaikutuskulttuurin vanhanaikaisuus: Tavat, hierarkia, patriarkaalisuus, kirkkolaki yms henkivät menneiden vuosisatojen tilannetta. Kirkkoherran aseman koskemattomuus: Johtaja, jolle on kasattu paljon muodollista valtaa, on paljon vartija.”
Seurakunnassa, jonka vapaehtoistyöntekijöinä puolisoni kanssa toimimme reilut 10 vuotta sitten, ongelma oli ns. ”kaksinapainen johtaminen”, jossa kirkkoherran alaisia olivat hengellisen regimentin työntekijät ml. tiedottaja ja talouspäällikön alaisia kaikki muut. Työntekijöiksi oli valikoitunut henkilöitä, jotka olivat lähellä luottamushenkilöorganisaatiossa keskenään vallasta taistelevia puolueita, ja tämä valtataistelu heijastui työpaikkakiussaamisena myös työyhteisöön. Kun kukaan ei halunnut kantaa vastuuta tekemisistään ja päätöksistään, syylliseksi leimattiin kirkkoherra, jota syytettiin asioista, joihin hänellä ei ollut edes päätösvaltaa.
Voi hyvin kuvitella mikä on seurakunnan henkinen tilanne, jos osa päätöksentekijöistä haluaa saada ”tuottamattomat laiskat pääomat tuottamaan” ja osa on sitä mieltä, että seurakunnan tärkein tehtävä on ”näkymättömästä todellisuudesta” kertovan evankeliumin julistaminen, ja ensin mainitut ovat sitä mieltä, että ”näkymättömään työhön meillä ei ole varaa”.
Työntekijät eivät näistä julkisuuteen anna mitään tietoa. Omaa pesää kun ei saa liata. Kissa on kuitenkin saatava pöydälle. Muutoin ei korjausta ikinä tule. Luulenpa, että juuri näissä vaietuissa vaikeuksissa on kirkon todellinen perusongelma. Sen edes osittainenkin ratkaiseminen loisi kirkolle aivan uusia mahdollisuuksia.
Pekka Pesonen :”Työntekijät eivät näistä julkisuuteen anna mitään tietoa. Omaa pesää kun ei saa liata.”
Kysymys ei mielestäni ole ”oman pesän likaamisesta”, vaan ns. ”Jeesus-syndroomasta”, jossa aina vaan ”käännetään toinenkin poski” kunnes työkyky on menetetty, kuten kertomassani seurakunnassa kävi. Valitettavasti on henkilöitä, jotka käyttävät tuota ominaisuutta hyväkseen eivätkä ymmärrä mitä vahinkoa he lähimmäisilleen voivat saada aikaiseksi.
Olisikohan sellaisella tavalla, että kun ongelmia joidenkin välillä syntyy, niin pyritään ne hoitamaan kuntoon. Tällöin varsinainen syy, eli toimintakulttuuri jää koskemattomaksi. Tavat toimia voivat tuntua, niin kiveen hakatuilta, ettei ole uskoa niiden muuttumiseen. Sitten vielä ne hankalat kirkkoherrat, joiden lähtöä henkilökunta vain hartaasti odottaa.
Yhdessä kuitenkin kaikkien kanssa on mahdollista luoda uudet pelisäännöt. Tällöin ei kukaan enää voi kävellä ohjeistuksen yli. Sillä mikäli joku näin tekee, niin ohjeella ei ole sen jälkeen mitään arvoa.
Kirkon tilanne on paha. Hyvien ihmisten ”stigma” vaatii olemaan jotain mitä ihminen ei ole. Tekopyhyys ja siitä syntyvä viha (laki henkisyys) syövät ihmiset loppuun.
Kukaan ei uskalla sanoa ääneen olevansa syntinen, koska pelkää tulevansa leimatuksi hyvien ihmisten ulkopuolelle. Synnistä vapahdetun Ihmisen riemu ei tahdo millään mahtua kirkontyöntekijöiden työetuihin. Tämä on surullista ja paha tilanne.
Juoppojen ja entisten vankien kanssa on helpompaa, kuin kirkon työntekijöiden… Mistä tämä johtuu? Laki tappaa ja saa aikaan vihaa.
ismo malinen :”Kirkon tilanne on paha. Hyvien ihmisten “stigma” vaatii olemaan jotain mitä ihminen ei ole.”
Kaikki me olemme syntisiä, enkä ole tavannut ainakaan hengellisen regimentin työntekijöissä ketään, joka ei tätä tunnustaisi. Kertomassani srk:ssa työkykynsä menettäjiä olivat hengellisen regimentin työntekijät, jotka havaintojeni mukaan eivät halunneet vastata ”pahaan pahalla”. Puolisoni kanssa yritimme valottaa asioita eri näkökulmista, mutta siinä vaiheessa kun saimme muilta kuin hengellisen regimentin työntekijöiltä kuulla olevamme ”myrkkysieniä”, luovuimme seurakunnan vapaaehtoistyöstä.
Tässäkin keskustelussa painopiste luisuu helposti yksilöiden ongelmiin. Kirkon työntekijöiden väliset ongelmat ovat usein kuitenkin toimintatavoissa. Kirkon sisäiset tavat toimia aiheuttavat ristiriitoja työntekijöiden välille. Toimintakulttuuri aiheuttaessa ongelmia, niin niitä sitten ratkotaankin vain kahdenvälisinä. Näin ongelmien todellinen syy jää hoitamatta. Toimintakulttuuriin tulisi päästä vaikuttamaan, jolloin ongelmia kulttuuri ei enää pääsisi salakavalasti sotkemaan asioita..
Olen toiminut pitkän opettajauran jälkeen ”pätkäpappina”, ts. hoitanut eri pituisia (1-11 kk) sijaisuuksia ja määräaikaisia tehtäviä useissa seurakunnissa. Yhdessäkään kokemuspiiriini kuuluneessa seurakunnassa en kokenut työilmapiiriä huonoksi. Toki jossakin oli jokin ongelmallinenkin henkilösuhde, mutta tuommoista yleistä epäviihtyvyyttä en voinut havaita. Vaikka en itse joutunut sellaista kokemaan voisin kuvitella, että ikävimmät kokemukset ovat peräisin sellaista seurakunnista, joissa työntekijöillä on jyrkästi vastakkaisia käsityksiä kristinuskon ydinasioista. Kyselytutkimusten perusteella tiedämme, että tämmöisetkin tilanteet saattavat olla mahdollisia.