Hyvän isäsuhteen ikävöinti on varmaan lähes yhtä yleistä kuin on äidin ikävä. Moni aikuinen kaipaa vahvaa ja turvallista mieskokemusta. Sellaista muistijälkeä, joka syvällä pojan ja tytön sielussa välittää miesten maailman hyväksynnän ja arvostuksen. Tämän hyväksynnän tarve ei mielestäni vähene, vaikka kuinka ajattelisi sukupuoliroolit sosiaalisiksi konstruktioiksi. Toki jonkin raskaasti vinoutuneen käsityksen purku voi edellyttääkin psykososiaalista analyysiä.
Isän rooli suomalaisessa todellisuudessa ei viime vuosikymmeninä ole ollut helppo. Sodan kokeneet sukupolvet jälleenrakensivat kyllä isänmaan, jonka he olivat taistelemalla täpärästi pelastaneet. Tuntuu, että kahden miessukupolven voimat hupenivatkin aineelliseen rakentamiseen, arvokas ja tunnetasolla moniulotteinen isän rooli typistyi turhan usein elannon hankkijan etäiseksi hahmoksi.
Miesten ja naisten tasa-arvo yhteiskunnassa tuntuu sanojen tasolla itsestäänselvyydeltä. Mielen syvärenteissa tämä ilmiö on kuitenkin aika uusi. Asenteemme ja tunnereaktiomme pulpauttelevat tämän tästä esille paljon vanhempia mielen kerroksia. Isyyteenkin liittyvät odotukset ovat joskus ristiriitaisia.
Parhaat muistikuvani omasta isästäni tulevat kaukaa: istun isän sylissä uunin pankolla. Isä on ollut viikon savotassa. Hänellä on karhean tuntuinen sänki ja hän polttaa piippua. Edelleen tupakan tuoksu tuo mieleeni nuo hetket.
Ehkä äitiäkin enemmän isän rooliin on kuulunut rajojen asettaminen. Kieltojen ja käskyjen kanssa on tultu isän puheille. Kokemukset isästä heijastuvat helposti opettajiin, esimiehiin ja auktoriteetteihin myöhemminkin elämässä. Kipeä isäsuhde saattaa olla monen työuupumisen ja epäonnistuneen esimiestyön taustalla.
Psykiatri Ben Furmanin iskulauseena on ollut: ”Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.” Tämä pitää paikkansa myös hyvän isäsuhteen osalta. Ei ole myöhäistä palata vuosikymmenienkään jälkeen oman isän luokse, vaikkapa mielikuvissa ja muistoissa syliin. Vieläkin voi kysyä, vaikka vastaus on nyt löydettävä itse. Vaikka isä olisi elossa, ei suoraa vastausta varmaan löydy. Pohdinta onkin tärkeämpää.
Ajoittain kaipaan isääni tavattoman paljon. Mietin edelleen monia hänen kertomuksiaan, sanomisiaan ja unelmiaan. Vieläkin haluaisin kysyä, että olenko ollut riittävän hyvä, oletko ylpeä minusta. Minä olin niin ylpeä sinusta, oma isä.
Kiitos isä, että olit.
Kiinnostava tulokulma isyyteen! Antaa ajattelemisen aihetta. Kiitos.
Kiitos Hannu. Aihe on vähän liian iso. Tuntui liian vaativalta kirjoittaa laajasti ja huolellisesti valmistellen. Joskus nopeasti kirjoittaen näkee, mitä mielen päällä on.
Kiitos pohdinnasta. Kiitos isästä. Kiitos isälle.
Kiitos Werner.
Isä meidän, joka…
Kiitos blogista! Menetin isäni alle 6-vuotiaana. Koulussa miesopettajat olivat minulle tärkeitä samaistumisen kohteita. Isän ikävää olen saanut hoidettua isänä ja ukkona (isoisä) olemisen kautta. Lapset ja lapsenlapset ovat aarre. Paras titteli, jota olen saanut elämässäni paljon kuulla on ukko; ”Se suloinen sana mi kaikuvi lasten suusta.”
Nuoruudessa, 22-vuotiaana, hengellisen herätyksen johdosta sain löytää täydellisen isän, jolle on tärkeätä kuulla, mitä lapselle kuuluu. Kiitos Taivaan Isälle!