Hyvä veli [Jouni Turtiainen], kirjoituksessasi nostat esiin lähinnä kaksi kysymystä. Toinen niistä käsittelee julistustyön ja kehitysyhteistyön suhdetta lähetystyössä. Lähetysseurahan jakaa sen meidän kirkkomme ja laajan ekumeenisen yhteisymmäryksen, että lähetystyö on evankeliumin julistusta ja lähimmäisen palvelua. Evankeliumin julistuksella on erilaisia muotoja, samoin lähimmäisen palvelulla, kuten hyvin kaikki tiedämme. Lähetysseuran ulkomaiseen työhön lähetettävät jakautuvat periaatteessa kahteen ryhmään: osa lähtee kirkolliseen työhön, osa kehitysyhteistyöhön. Kirkollisen työn rahoittaa Lähetysseura kokonaisuudessaan, kehitysyhteistyössä osan rahoittaa ulkoministeriö. Kaikki Lähetysseuran työhön lähetettävät kuitenkin siunataan työhönsä, johon he ovat saaneet kutsun Jumalalta. Heille etsitään myös seurakuntien tukea, jotta he voivat olla tietoisia esirukouksesta heidän puolestaan. Ulkoministeriön varoja ei saa käyttää kirkolliseen työhön, mutta kehitysyhteistyössä oleminen ei tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi kieltä uskonnollinen vakaumuksensa tai että hän itse ei saisi osallistua muutoin uskonnolliseen toimintaan. Tämä periaate koskee kaikkia ulkoministeriön kanssa yhteistyössä olevia järjestöjä. Hyvä, että otit esille tämän asian, koska tässä on liikkellä paljon väärinkäistyksiä
Toinen aiheesi käsittelee sitä, miten Lähetysseura toimii yhteistyössä kumppaneidensa kanssa eri alueilla. Kumppaneiden määrä on kaiken kaikkiaan n. 90. Suurin osa niistä on kirkkoja tai kirkollisia toimijoita. Lisäksi Lähetysseura on perinteisesti toiminut joissakin tapauksissa myös itsenäisesti. Joissakin tapauksissa jokin yhteistyökirkkomme ei ole voinut hyväksyä lähettämäämme pappia oman kirkkonsa työhön (esim. jotkin kirkot, jotka eivät hyväksy naispappeutta). Tämän ei ole kuitenkaan katsottu olevan esteenä ao. työntekijän lähettämiselle.
Esillä olleessa tapauksessa on edetty kaikissa vaiheissa normaalilla tavalla ja kumppaneiden kanssa on määritelty, millaisessa työssä he tulevat toimimaan. Ulkomainen kumppanihan ei voi vaatia kenenkään kohdalla sitä, että heidän lähettämänsä työntekijä on hyväksyttävä. Syitä tähän voi olla hyvin erilaisia. Sellaisia tilanteita minun tietääkseni ei ole tullut koskaan vastaan, että kumppanimme eivät haluaisi meidän lähettävän jotakin ihmistä mihinkään työsuhteeseen. Nytkään tietooni ei ole tullut tällaista.
Lähetysseuran johtajana olen jo vuosia sitten kertonut Luterilaisen maailmanliiton kokouksissa kumppaneillemme, millainen on suomalainen lainsäädäntö ja mitä se edellyttää Lähetysseuralta. Olen myös kertonut, että ketään ei velvoiteta ottamaan omaan työhönsä sellaista henkilöä, jota eivät halua. Tähän ei ole kukaan tai mikään kumppaneistamme ilmaissut vastalausetta.
Lähetystyössä on kysymys Kristuksen maailmanlaajan kirkon yhteistyöstä, jossa joudutaan kohtaamaan yhteistyökumppaneiden erilaisuus. Meillä kaikilla on sellaista, mikä vaatii kohtaamisessa keskinäistä kunnioitusta ja toinen toisensa ymmärtämisen halua voidaksemme palvella Kristusta niin kuin hän meiltä edellyttää.
Lähetysterveisin Luterilaisen maailmanliiton neuvoston kokouksen keskeltä
Seppo Rissanen
Suomen Lähetysseuran toiminnanjohtaja
Osmo. Siksi että uskonnolliset järjestöt tuottavat kestävää kehitystä, noin yleensä, niillä mittareilla mitä UM käyttää. Ihmiset ovat sitoutuneet hommaan ja tekevät sitä pyyteettömästi. Tätä on jopa Maailmanpankissa mitattu ja arvoitu. Jumalan voimalla syntyy tehokkaammin tuotosta, työtä tehdään pienellä palkallakin.
UM ei mittaa siinä sivussa julistetun evankeliumin laatua. Tosiasiassa siis UM rahoittaa lähetystyön kalleinta osaa. Hekin ajattelevat, että gospelin laadun ja ihmisyyden voi erottaa kaivon paikan katsomisesta.
”Kehitysyhteistyötä” ja evankeliumia ei voi maailmalla mitenkään erottaa edes toisistaan. Kirkon pitäisi Suomessakin luopua näistä erotteluista, ajatuksesta että evankeliumi on jotain sanallisia hokemia irrallaan ihmisten tarpeista ja tilanteista.
Palaan tähän keskusteluun, josta olin poissa eilisen päivän. On mukava sanoa olevansa samaa mieltä Jukan ja Annen kanssa. He molemmat sanoittivat sanottavansa paljon paremmin kuin minä.
Kirjoitin itse talvella kansainväliseen diakoniaan ja Kirkon ulkomaanavun toimintaan suhtautumisen merkeissä blogikirjoituksen Kirkon missio on todistus ja palvelu. Ymmärrän Jounin huolen ja muidenkin kyselyn, mutta en ymmärrä sitä, jos kirkon rakkaudenpalvelu ja muu vastaava sivuutetaan jotenkin ei-kirkollisena toimintana. En ymmärrä sitä, jos palvelu ja todistus asetetaan vastakkain niin, että vain tietty perinteinen lähetystyön malli nähdään ainoana oikeana. En sano, että Jouni on näin esittänyt, mutta talven keskustelussa oli vahvasti tuollaisia piirteitä. Lähetystyön määritteleminen voidaan tehdä monella tavalla. Lähetyskäskyn toteuttamista on kaikki seurakuntiemme työ ja osa työstämme tapahtuu sitten ulkomailla siten, että tavoitteena on julistaa evankeliumia ei-kristityille sekä palvella ihmisiä heidän tarpeissaan Kristuksen rakkauden pohjalta. Evankeliumin julistaminen voidaan nähdä perinteisenä lähetystyönä, mutta palvelun ”tuottama” todistus voi olla joskus yhtä vahva tai vahva kuin julistuksen. Tiedän hyvin myös sen teologisen ja Raamatusta nousevan pointin, että sanaa tarvitaan uskon syntymiseen. Sana voi tulla ihmisiä lähelle niin monella tavalla. Todistus ja palvelu ovat kirkon mission kaksi rinnakkain ja sisäkkäin olevaa juonnetta. Yhtä arvokkaita molemmat – Raamatun ja Jeesuksenkin opetuksen mukaan!