Janne Villa kävi haastattelemassa minuakin kirjaansa ”Hengellinen väkivalta” varten. Osuuteni käsittelee seksuaalista väkivaltaa, tosin teksti tehtiin jo viime kesänä. Kaipa se on kirjassa, ainakaan ei ole tullut tänne Tansaniaan tietoa, ettei olisi. Mitä nyt ajattelen?
Hyväksikäytöstä pitää puhua, uhreille pitää saada apua ja tekijät saada vastuuseen. Mutta pahinta kaikkien asiaa koskettavien kannalta ovat katkeruus ja tunteiden läpikäymättömyys. Aihe herättää voimakkaita, vaikeasti käsiteltäviä tunteita. Silti, kaikesta koetusta vääryydestä huolimatta jokaisen täytyy kantaa vastuu omista tunteistaan ja elää ne läpi. Villan kirjan julkaisemisen yhteydessä esiin on tullut toteamus, että hyväksikäyttäjän tuomio pitäisi rinnastaa murhaan, on ymmärrettävä. Mutta kuka hyväksikäytetty, joka on päättänyt selviytyä, haluaa olla emotionaalisesti, osin ehkä fyysestikin murhattu, loppuiäksi kitumaan jäänyt raato? Tai kuten julkisuudessa on sanottu: Loppuelämäksi vammautunut? Ovatko ilmaukset tarkoitettu myötätunnon osoituksiksi? Vähentävätkö ne uhriuden ja häpeän leimaa? Miksi me haluamme kuulla yhä uudelleen tapahtuneet kauheudet, draaman, mutta emme selviytymisen arkista puurtamista, usein pitkää, hidasta prosessia. Saako selviytynyt vapautua, siten kuin itse vapauden kokee, ja elää omaa elämäänsä? Omien kipujensa ja arpiensa, taakkojensa, ilojensa, rakkaidensa kanssa, kuten kaikki ihmiset? Tarvitsemmeko joukkoomme uhrit, vai annammeko tilan ja tuen selviytymiselle?
Me (minä ja mieheni Visa Kuusikallio) lähdimme liikkeelle selviytymisnäkökulmasta toimittamassamme kirjassa (Hyväksikäytetyt –selviytyjät kertovat Minerva-kustannus 2012). Kysyimme haastateltaviltamme suoraan, mitä tapahtui, miten olet oireillut ja kärsinyt, ja sen jälkeen, mikä on auttanut sinua selviytymään, millaiseen elämään olet selviytynyt , mitä toivoisit ihmisten tietävän hyväksikäytöstä ja miten suhtautuvan tapahtuneeseen ja sinuun. Tunnistamisen ja tunnustamisen jälkeen alkaa toipumisen tie, ja siihen tarvitaan kaikkia meitä, jokainen voi auttaa, tuli tekijälle tuomio tai ei. Anteeksiantaminen on luopumista kostosta. Se on prosessi. Hyväksikäytetty ei ole koskaan syyllinen tapahtuneeseen. Anteeksiantaminen tapahtuu itsen tähden, siitä huolimatta, vaikka väärintekijä kieltäisi tekonsa. Hyväksikäyttäjät valitettavan usein tekevät niin, ja jopa syyllistävät uhria, vaikka tämä olisi lapsi. Tuomiot pitäisi olla todellisuudessa aiheutettujen vahinkojen mukaiset. Oikeudenmukaisemman maailman puolesta on jatkuvasti toimittava. Mutta maailma ei aina ole oikeudenmukainen. Silti olisi vältettävä mielen myrkyttyminen ja pahuudella mässäily. En ole lukenut Villan kirjaa, en väitä hänen kirjansa niin tekevän.
Mietin, että kannattaisi aina kysyä itseltään, toiminko niin, että olisin luotettava, empaattinen lähimmäinen ja tukisin hyväksikäytetyn selviytymistä ja voimaantumista ja siten tekisin maailmasta omalta osaltani oikeudenmukaisemman.