Taas on vl-liikkeessä pidetty hoitokokous eräällä rauhanyhdistyksellä, ihan tällä viikolla. Siellä on muutama ihminen ”köytetty” eli sidottu ”synteihinsä”, kun ”henki ei ole ollut heillä oikea”. Henkiopit eivät siis ole jääneet 70-luvulle.
Joskus kun olen kirjoitellut hoitokokouksista ja muista vastaavista tilanteista, joissa liikkeen omia tai pois lähteviä/lähteneitä jäseniä puhutellaan, yritetään saada samanmieliseksi usein kyseenalaisia keinoja käyttäen, kirkon ihmisiä on tullut puolustelemaan toimintaa. Ihmettelen tätä suuresti. Minusta tämä asia pitäisi nyt viimeistään puhua selväksi kirkon sisällä. Miten kauan se sallii tuollaista toimintaa kristillisen yhteisönsä sisällä? Vai onko se ihan peräti ok alusta loppuun asti? Saako kirkossa toimia niin, kuten vl-liikkeen sisällä toimitaan?
Noh, saadaanahn näistä ainakin aiheita graduihin ja jauhoja myllyihin, mutta turha syyttää mustamaalaamisesta kun itse hankitaan maalit ja pensselit yleiseen jakoon.
Tässä t evl-kirkon hengellisen väkivallan määrittely ;
”Hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Sen ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoituksena on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.”
Mielestäni se on erinomainen määrittely, ja kuvaa hyvin vl-liikkeen hoitokokouksia ennen ja nyt. Mielestäni se ei ole mitenkään ristiriidassa klassisen kristinuskon kanssa. Tai sitten en ole ymmärtänyt mistä kristinuskossa on kyse.
Teemu Kaakkurin kommenttiin liittyen 2 asiaa:
1. ”Ihmisten välisistä konflikteista kertominen on aina vaikeaa.”
Asia on noin. Siksi en haluaisi puhua ihmisten välisistä konflikteista, sillä niitähän riittää. Vuokon esille tuoman asian yhteydessä olen ottanut kantaa vanhoillislestadiolaisuudessa vallitsevaan toimintakulttuuriin, joka ilmeisesti edelleenkin mahdollistaa hengellisen väkivallan joissakin muodossa. Lisäksi olen tarjonnut hengellisen väkivallan lopettamisen ratkaisuksi liikkeestä lähtemistä niille, jotka kokevat etteivät heidän ongelmat siellä ratkea.
Yhteisöissä – missä tahansa tapahtuvien epäterveiden ilmiöiden julkistaminen on hyvä keino niiden lopettamiseksi. 1980- luvun alussa pahimmalta hoitokokousaallolta vei terän erään lehden julkaisema juttu, jossa oli kahden vanhuksen kuva tekstillä; ”X-paikkakunnan suurimmat syntisäkit”. Juttu käsitteli erästä ”ylilyöntiä”, jossa vanhainkodeilla asuvia vanhuksia oli kuljetettu vanhoillislestadiolaisten hoitokokouksiin ”hoidettaviksi”.
Muistan miten em. juttu säikäytti liikkeen johtoa. Sen vuoksi minusta on hyvä, että joillakin – kuten Vuokolla – on rohkeutta ja voimia tuoda julkisuuteen herätysliikkeessä ilmenneitä/ilmeneviä epäkohtia. Tuskinpa vanhoillislestadiolaisuudessa olisi vieläkään myönnetty ja pahoiteltu liikkeessä aikanaan tapahtuneita ”hoitokokouksia ylilyönteineen”, ellei asioita olisi tuotu toistuvasti julkisuuteen liikkeen sisältä ja ulkopuolelta.
2. ” Oma kokemukseni liikkeen ihmisistä on voittopuolisesti myönteinen, vaikka muistelen asioita myös pahamaineisiin aikoihin ja niiden taaksekin.”
Minun kokemukset ovat samanlaiset ja tämä seikka on joskus ollut rajoittamassa aiheellisenkin kritiikin esittämistä liikkeessä tapahtuneista epäkohdista. Kukapa tahtoisi pahoittaa niiden mieltä, joista ei ole pahaa sanottavaa? Monesti on niin, että ne jotka eivät hyväksy herätysliikkeen epäkohtiin suunnattua kritiikkiä, haluavat kääntää asian niin, että kritisoija arvostelee vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäseniä. Tähän ilmiöön olen törmännyt näissäkin keskusteluissa.
Kyllä, just noin Leo.
Se, miksi ylipäätään lähdin julkisiin keskusteluihin, johtuu ystävilleni 2000-luvulla ja hieman sitä aiemminkin järjestetyistä hoitokokouksista ja olin siihen aikaan niin järkyttävän pelokas, etten uskaltanut ottaa asioita kunnolla esille liikkeen sisällä. Ajattelin, että julkisuus suojelee minua ja että jonkun on pakko puhua, että Villin Lännen meininki ei enää jatkuisi liikkeessä. Lisäksi tiesin ystävieni kohtelun takia tasan tarkkaan, mitä minulle olisi tapahtunut, jos olisin avannut kunnolla suuni ry:llä.
Se, mistä myös tiedän julkisuuden merkityksen hoitokokousten ja muunkinlaisen väärän toiminnan hillitsijänä, kun olen yhden jos toisenkin puhujan harmitelleen netin aikakautta, kun ei saa/voi/uskalla enää järjestää hoitokokouksia, eikä porukkaa saada enää entiseen malliin ruotuun.
En ole saanut eväitä tähän kirjoitukseeni itseltäni, vaan sen ovat antaneet minulle mainitsemani hoitokokouksen pitäjät. Minusta kansankirkon piirissä etenkin pitää kaiken toiminnan olla sellaista, että se kestää päivänvalon missä vaan ja hyvän toiminnan määritelmänä voisi toimia sellainen, että kaikki mitä seurakunnassa tehdään, pitää pystyä tekemään vaikka telkkarissa koko kansan kuullen. Tietty henkilökohtaiset asiat kuuluvat vain asianosaiselle ja hänen vapaahetoisesti valitsemalleen henkilölle, mutta muuuten. Tiedätte varmaan, mitä tarkoitan.
Ps. Kotimaan toimitus voisi napata tästä jutusta kiinni ja haastatella hoitokokouksen molempia osapuolia, niin sitten saadaan yleisön hamuama kunnollinen selonteko asiasta. Heille voin järkätä vaikka haastateltavien puhelinnumerot. MInähän en taida voida moista tehdä kun en ole toimittaja, näin ainakin luulisin.
Vuokolle.
Ajatuksesi on hyvä ja kannatettava. Voi sanoa, että ihan uusi avaus tällä saralla 🙂 Toivon sille menestystä.
Kiitos ideasta Vuokko, erittäin kannatettava ajatus minustakin. Voisit tosiaan toimia aktiivisena välikätenä Kotimaan toimituksen suuntaan 🙂
Vl-liikkeen kommentointi on täällä K24:ssä valitettavasti hiukan taantunut vanhojen konkareiden (esim. Jorma Ojala) jäätyä pois. No, ehkä hekin palaavat kun Vuokko osuu sopivaan hermoon.
Itsekin olen siirtynyt kommentoimaan lähinnä Joona Korteniemen Hulluinhuonelaiseen. Sen Valvokaa-ketjuun laitoin myös omaa pohdintaani hoitokokouksien henkiopista. Tällä hetkellä on menossa jo toinen Hanna Nurmisen väitöskirjaa ruotiva keskustelu – ja syvillä vesillä mennään. Suosittelen!
Kävin muuten UUT:n pikkujoulussa, joka oli pe 16.12. Ihmisoikeusliiton tiloissa. Odotin näkeväni myös Vuokon, mutta eipä tärpännyt. Suurin osa väestä oli ex-jehovantodistajia. Oli toki muitakin, esim. yksi ex-lasarusveli, jolla oli myös maitobaari-tausta. Ex-veeälliä oli vain kolme ja jututin tietysti heitä kaikkia – erään kertomus oli kyllä rankimmasta päästä koskaan kuulemistani. Yksi kolmesta oli Antti Pietiä (Hakomajan Admata), johon olen aina halunnut tutustua.
Oikein antoisa ilta siis, harmi ettet ollut mukana Vuokko. Mutta tuleehan niitä uusi tilaisuuksia…
Juuri näin kuin Vuokko Ilola sanoo. Jos jompikumpi kieltäytyy niin siitäkin voidaan jotain päätellä. Ja koska kyseessä on vl-liikkeen toiminta, toimituksen ei tarvitse pelätä että lopputulos on väärä.
Tarkoitan että on asiassa perää tai ei niin juttu voidaan julkaista. Tilanne on siis päinvastainen kuin vaikkapa imaamia haastateltaessa. Tällöin toimitus on kieli keskellä suuta mitä voi kysyä, koska juttuun ei saa jäädä mitään kriittistä.
Ja korjaus heti perään:
Se Hakomajan Admata on tietysti Antti Pietilä, joka on Lauri Pietilän poika. Lauri Pietilä taas on kirjoittanut hoitokokousajoista kertovan kirjan ”Sota perintöosasta”, joka löytyy myös netistä:
http://www.hakomaja.net/images/stories/doc/sota_perinto_osasta.pdf
Hyvä kommentti Leo Tihiseltä (alla):
”Monesti on niin, että ne jotka eivät hyväksy herätysliikkeen epäkohtiin suunnattua kritiikkiä, haluavat kääntää asian niin, että kritisoija arvostelee vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäseniä. Tähän ilmiöön olen törmännyt näissäkin keskusteluissa.”
Oletteko muuten tutustuneet vaikkapa Johanna Hurtigin ”Taivaan taimet” (2013) ja Aini Linjakummun ”Haavoittunut yhteisö” (2012) teoksiin, jotka ovat yhteiskuntatieteellisiä metodeja käyttäviä tieteellisiä tutkimuksia vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäisestä vallankäytöstä? Linjakummun kirjassa tarkastellaan myös sitä, miten liikkeessä yhä edelleen harjoitetaan liikkeen yksittäisiin jäseniin kohdistuvaa julkista/yhteisöllistä sielunhoitoa. Lainaus kirjasta (s.228):
”Julkisia hoitokokouksiksi tulkittavia tapahtumia esiintyy nykyisessä vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä vähän verrattuna 1970-lukuun. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hoitokokouksia pidettäisi ja etteikö niitä tukeva mentaalinen ja toiminnallinen valmius olisi olemassa. Hoitokokousten opillista perustaa tuodaan esiin ja toistetaan liikkeen julkaisuissa ja seuratoiminnassa…Uskominen ei ole siis yksityisasia vaan yhteisöllisen kontrollin asia. Julkinen sielunhoito on osa liikkeen identiteettiä, eikä ole näkyvissä merkkejä siitä, että toimintatavasta haluttaisiin lopullisesti irtaantua”
Sari Roman-Lagerspetz. Kiitos.
Kyllä minä olen nuo molemmat kirjat lukenut. Linjakummun kirja minulla on hyllyssäni, joten pitäisi joskus sitä kerrata. On hyvä, että näitä kyseessä olevia ikäviäkin asioita on tieteellisesti tutkittu . Se auttaa ymmärtämään näitä ilmiöitä, vaikkakin (yhteiskunta)tieteellisen tekstin ymmärtäminen on tekniikan ihmiselle työlästä.
Kun aikaa on kulunut ja tunteet ovat jääneet enemmän taka-alalle, niin joskus sitä tajuaa, että herätysliikkeessä johtopaikoilla toimineet olivat myös omalla tavallaan ”uskonnon uhreja”. Eivät he toiminnallaan pahaa tarkoittaneet.
Näistä vl-liikkeen ja hoitokokousaikojen puolustajen (erityisesti liikkeen ulkopuolisten) kommenteista tulee mieleen, että olihan Kiinan ja Neuvostoliiton kommunistisilla puolueillakin länsimaiset ymmärtäjänsä ja ihailijansa . . . Vähän sama, kuin jos Stalinin puhdistukset näytösoikeudenkäynteineen (30-luvulla) ja Kiinan kulttuurivallankumous julmuuksineen olisivat olleet OK, koska ’tapahtuuhan siellä paljon hyvääkin’, ’aina roiskuu kun rapataan’ jne…
Tieto kulkee nykyisin paremmin kuin silloin, ja ihan niin helposti ei voida ihmisiä enää pitää pimennossa, mutta hyväuskoisuus ja naivius on pysyvä inhimillinen piirre.
Pikemminkin on kysymys siitä, että sekä Kiinassa että Neuvostoliitossa eli kymmeniä miljoonia ihmisiä, jotka eivät olleet millään tavalla osallisia julmuuksiin. Elämme sellaista aikaa, jolloin kaikenlainen leimaaminen ja yleistäminen on helppoa, ja usein ensimmäinen käsiin osuva väline, jolla käsitellä ilmiöitä ja ihmisryhmiä. Siksi pitäisi jaksaa aina uudelleen muistuttaa, etteivät kaikki arabit ole terroristeja, vaikka terroriteot siellä tapahtuvatkin. Kaikki israelilaiset eivät ole siionisteja, vaikka kiistellyt siirtokunnat sieltä käsin asutetaankin. Leimaaminen tapahtuu itsestään, siksi sitä pitää aktiivisesti vastustaa.
Lestadiolaisista puhuttaessa minua usein risoo se ylimielinen asenne, jolla heihin suhtaudutaan. Ikään kuin toistaitoisiin reppanoihin, joissa kyllä näkyy jo pieniä sivistymisen merkkejä, mutta joita meidän ulkopuolisten pitää vielä paljon opastaa etiikan ja moraalin alkeissa.
Teemu K.,
Laitan vielä tähän pätkän Leo Tihisen kommentista (yllä):
“Monesti on niin, että ne jotka eivät hyväksy herätysliikkeen epäkohtiin suunnattua kritiikkiä, haluavat kääntää asian niin, että kritisoija arvostelee vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäseniä. Tähän ilmiöön olen törmännyt näissäkin keskusteluissa.”
Meistä varmaan useimmat tuntevat vanhoillislestadiolaisia ihmisiä, joko liikkeeseen kuuluvia jäseniä tai ex-jäseniä. Minäkin tunnen monia. Ainakaan minulla ei ole yhtään ainutta negatiivista kokemusta, pelkästään positiivisia. Yleistäminen onkin epäoikeudenmukaista eikä sitä pidä tehdä.
On totta, että kaikki arabit eivät ole terroristeja, kaikki israelilaiset militantteja siionisteja, kaikki länsimaalaiset rotuhygieenikkoja 1900-l. alkupuolella, tai kaikki USA:n evankelikaalit nykyään homovastaisia. Mutta silti edellämainituissa tapauksissa (islamilainen terrorismi, militantti siionismi, rotuhygienia jne.) vaikutti/vaikuttaa sellaisia ongelmallisia sosiaalisia mekanismeja, vallan-ja kontrollin käyttämisen tapoja ja vallitsevia ajattelutapoja & käytäntöjä, joiden seurauksena joihinkin ihmisiin/ihmisryhmiin kohdistuu hyvin voimakastakin syrjintää ja sortoa. Tämä sorto on tosiasia siinä missä sekin, että kaikki kyseiseen yhteisöön kuuluvat ihmiset eivät osallistu aktiivisesti sortamiseen, tai edes kannata sitä. Tämäntyyppisistä kulttuurisista/sosiaalisista/rakenteellisista seikoista tulee voida puhua (esim. siitä mikä tuotaa islamilaista terrorismia, tai mikä tuottaa kehitysvammaisiin/homoihin/juutalaisiin kohdistuvaa rotuhygieniaa, tai mikä tuottaa ja ylläpitää uskonnollista väkivaltaa), vaikka pyrimmekin välttämään yleistämistä ja leimaamista.
Yksi sortoa ja syrjintää ylläpitävä mekanismi on sen vähättely ja sivuuttaminen esimerkiksi ”yksittäistapauksena”, ”vain suhjektiivisena kokemuksena” tai ”taitamattomuudesta johtuvana ylilyöntinä”. Jos suhtaudumme torjuvasti minkä tahansa yhteisön epäkohdista puhumiseen koska haluamme välttää tähän yhteisöön kuuluvien ihmisten mustamaalaamista, leimaamista ja yleistämistä niin onko se hyvä juttu? Jos se on hyvä juttu niin kenen näkökulmasta se on hyvä juttu? Se ei ole hyvä juttu varmaan ainakaan niiden kannalta, jotka, ja joiden läheiset, kärsivät näistä epäkohdista. Silloin voi käydä niin, että yhteisön epäkohdista ei puhuta sen enempää liikkeen sisällä kuin ulkopuolellakaan. Tulee hiljaisuus ja puhumattomuus. Ja kun ei puhuta niin epäkohtia ei voi arvioida kriittisesti.
Teemu K:
Nimenomaan, sekä Kiinassa että Neuvostoliitossa vääryyksien kohteena olivat omat kansalaiset, usein jopa puolueen aktiivit sisäpiiriläiset.
Vierailijoiden kohdalla kohtelu oli aivan eri tasoa – erittäin ystävällistä ja vieraanvaraista, varsinkin, jos turisti ei sanonut mistään poikkipuolista sanaa eikä esittänyt hankalia kysymyksiä.
Näinhän mm. monet länsimaiset älyköt olivat aikoinaan Neuvostoliiton pauloissa.
Itse vl-liikkeessä mukana olleena tunnen ystävällisyys- ja sydämellisyysmekanismin oikein hyvin. Yhteistyö sujuu varsinkin, kun ulkopuolinen ei kysy hankalia kysymyksiä tai ilmaise ihmetystään joidenkin tapojen ja käytäntöjen suhteen… Ehkä siinä nykyään on tapahtunut muutosta kohti avoimuutta , mutta pääsääntöisesti mentaliteetti on edelleen juuri tuo näkymätön seinä. Joskus tuntuu, että liikkeessä mukana olleita ja sen hyviä tuntevia ei oteta vakavasti, koska on helpompaa uskoa virallista julkisuuskuvaa ..
Kun lukee joitakin SRK-vanhoillisuudesta eronneiden kirjoituksia, niin ne tietyllä tavalla ovat ehdottomassa subjektiivisuudessaan ja tunnepohjaisuudessan mentaliteetiltaan kuin peilikuvia 1970-luvun hoitokokouksista.
Toinen juttu taas on se, miten hyvin – tai pikemminkin miten vähän – jotain sellaista uskonnollista liikettä kuin vanhoillislestadiolaisuus – voi lopultakaanlainkaan syvemmin ymmärtää jonkin foucaultlaisen valta-analyysin tai ns. poliittisen teologian pohjalta. Näiden selitysmallien avulla voidaan tuskin raapauttaa edes pintaa, mikäli sellaista ilmiötä kuin hoitokokouset halutaan ymmärtää.
Aivan yhtä tuomittavaa on muissakin yhteisöissä tapahtuva hengellinen väkivalta ja alistaminen: En ole koskaan kuulunut esim. Jehovan Todistajiin tai mormoneihin, mutta lukemani ja minulle kerrotun perusteella tiedän siellä tapahtuvan samanlaista vallankäyttöä. Järjestöön ei tarvitse kuulua tietääkseen jonkin toiminnan vääräksi ja vahingolliseksi, mutta liikkeeseen kuuluminen ei myöskään mitätöi todistusta.
Jos muistuttaa liioittelun vaarasta, sanotaan vastaan: kannatatko vähättelyä. Ja jos muistuttaa vähättelyn vaarasta, huudetaan vastaan: ai sinusta liioittelu on hyvä juttu. Ehkäpä keskustelussa herätysliikkeestä voisi löytää muitakin värisävyjä kuin mustan ja valkoisen. Jos etsii keskustelulle uusia uomia, se ei tarkoita että vaientaisi keskustelua.
Vanhoillislestadiolaisuudessa ei liene enää pitkään aikaan ollut kysymys siitä, ettei epäkohdista saisi ja olisikin jo puhuttu. Siitä kai tässä Vuokko Ilolan blogipalsta on yhtenä esimerkkinä. On myös muita asialle omistettuja nettiryhmiä. Enää ei vain vaieta ja hymistellä, vaan nostetaan kissoja pöydälle. Vastaavaa on käyty muissakin uskonnollisissa liikkeissä ja laajemmin koko aatteellisessa kentässä. Kukaan ei kiistä avoimen keskustelun merkitystä; tästä ei mielestäni tarvitsisi enää piikitellä.
Jossain vaiheessa pitääkin kysyä, mikä on seuraava askel. Miten uskonnollinen liike auttaa itseään tervehtymään?
Kun olen maininnut liikkeessä olevista hyvistä ihmisistä ja hyvistä puolista, en ole tarkoittanut vain pinnallisesti, että on siellä joukossa mukaviakin heppuja. En myöskään ole tarkoittanut kiillotettua ulkokuorta. Olen tarkoittanut positiivisia merkkejä juuri näiden vaikeimpien asioiden suhteen. Hyviä ja pahoja ihmisiä tulee aina olemaan. Hyviä ja pahoja ilmiöitä, rakenteita ja tapauksia tulee aina olemaan. Olennaista on ymmärtääkseni se, kuinka koko yhteisö voi ja tervehtyy. Siihen prosessiin en usko meidän ulkopuolisten paljonkaan voivan vaikuttaa, vaikka tervaisimme ja kierittäisimme höyhenissä kaikki hengellisen väkivallan harjoittajat, suosijat ja mahdollistajat. Muutos lähtee ihmisistä itsestään, tosin sitä pitää joskus vähän potkiskella esiin.
Sen sijaan uskon positiivisen pedagogiikan keinoihin. Vanha mentaliteetti merkitsi virheet paksulla punakynällä ja rankaisi huonoista tavoista. Uusi positiivinen pedagogiikka kannustaa oikeisiin suorituksiin ja satsaa vahvuuksiin. Sen takia tasapainoinen kirjoittelu ja vanhoillislestadiolaisuuden vahvuuksien esiin nostaminen ei merkitse epäkohdista vaikenemista, vaan hyvien käytäntöjen mallintamista. Maailma tarvitsee esikuvia ja niin myös eteenpäin pyrkivä herätysliike. Kun liike on laaja, se tarvitsee niitä erityisen paljon.
Me lestadiolaisuuden ympärillä pörräävä joukko olemme vähän kuin eräs poikalauma, joka kerääntyi pällistelemään ojaan ajanutta autoa. Kukin vuorollaan sanoi, mistä kohdasta auto oli ojaan joutunut ja kuinka törppö kuski sitä oli ajanut. Kukaan ei omistanut ajatusta sille, miten auto pääsee takaisin tielle saati olisi liikauttanut eväänsä sen hyväksi.
Uskonnolliset liikkeet ovat aina alttiita muutokselle, joskus tosin hitaasti, mutta kuitenkin. Se vähä, mitä tutkijana olen niistä oppinut, on sukupolvien merkitys. Liikkeet ovat muuttuneet, kun uudet sukupolvet ovat siirtäneet isänsä ja äitinsä syrjään. Joskus siirretään vahingossa syrjään hyviäkin arvoja, mutta yleensä sukupolvenvaihdos tervehdyttää rakenteita ja tuulettaa ilmapiiriä. Kaikkein pahinta taas on vääränlainen jumiutuminen historiaan, jota esimerkiksi äärioikeistolaiset ja nationalistiset liikkeet tekevät. Kun pitäisi ottaa vastuuta omasta hetkestä ja katsoa tulevaisuuteen, aletaankin käydä sisällissotaa ja talvisotaa ja kylmää sotaa yhä uudelleen. Sama koskee herätysliikkeen traumoja. Ne pitää tunnistaa ja terapoida, mutta niissä märehtimisestä ei pidä tehdä itselleen uutta uskontoa ja elämän korviketta.
Teemu on tärkeää, että muistutat hyvästä käytöksestä. Sen on aina tarpeen.
Kommenteistasi päätellen, ajattelen sinun käsittävän kuitenkin jotain pikkuisen väärin. Ensinnäkin, itse en ainakaan ikinä, missään milloinkaan ole ajatellut, että he olisivat ”toistaitoisia, vähän sivistyneitä reppanoita”, kuten ajattelet joidenkin kritisoijien heistä ajattelevan. Ei sinne päinkään Teemu hyvä! Nyt tähän saumaan voisi ladella pitkät pätkät liikkeen ajatuksesta tehdä kaikki työ Jumalalla ennen kuin ihmiselle ja siitä, kuinka lahjakkaita ihmisiä liike pitää sisällään (Oulun IT-osaajat, lukuisat lääkärit, tohtorit, sairaanhoitajat, opettajat jne.). Siis porukka hankkii itsellensä ammatteja joka lähtöön, huolimatta alati kasvavasta perheestä! Mitä reppanaa siinä on? Ei tasan mitään. Ehkä on niin, etttä oletat ominpäin ihmisten ajattelevan jollakin tavalla vl-ihmisistä.
Nytkin on Teemu puhuttu liikkeen toimintamallista, johon EIVÄT OLE SOTKEUTUNEET PAHAT IHMISET, kuten ajattelit, vaan liikkeen toimintamalliin kuuluu veljen vartiointi, puhuttelu tarvittaessa ja jos asia ei selviä, asian vieminen seurakunnan eteen. Kyse on yksimielisyyden traumasta, ei pahuudesta niinkään. Minäkin kilttinä ihmisenä pidin aikoinani pyhiä puhutteluita kanssamatkaajilleni ja olin silloinkin olemassani ihan pidetty ihminen muuallakin.
Sinä itse viet nyt asioita henkilökohtaiselle tasolle, kun ainakin minä haluan puhua opeista, käsityksistä ja toimintamalleista, jotka saavat ihan kiltit, kunnolliset ja aivan ihanat ihmiset käyttäytymään ”pyhän tehtävän” takia todella toista ihmistä vahingoittavasti.
Netissä isoilla kirjaimilla kirjoittaminen merkitsee huutamista. Minulle saa toki huutaakin, mutta aivan normaalia viestittelyä on miellyttävämpi lukea.
Puhuessani toistaitoisista reppanoista en tarkoittanut lahjakkuutta elämän eri alueilla, vaan tässä nimenomaisessa asiassa, eli herätysliikkeen ongelmien hoitamisessa. En myöskään tarkoittanut juuri Vuokko Ilolan blogia, vaan lestadiolaiskeskustelua viime vuosien ajalta yleisemmin. Ehkä jopa koko herätyskristillisyyttä koskien kauttaaltaan ja pitkältä ajalta. Vuokko Ilolalla on varmaan asenne kohdallaan, mutta yleisessä keskustelussa meistä ulkopuolisista paistaa usein alentuva asenne. Lestadiolaisuutta koskevana tämä näkyy ainakin puolentoista vuosisadan ajalta, muuta herätyskristillisyyttä koskien vielä paljon kauempaakin.
Blogisti toteaa aivan oikein, etteivät seurakuntakuria (Kristuksen kirkkolaki) toteuta pahat ihmiset, vaan hyvät ihmiset hyvää hyvyyttään. Jonkinlaiseksi pahaksi kuitenkin hyväkin tarkoitus muuttui, kun siitä pääsi syntymään hengellistä väkivaltaa. Varsinaisesti kyse ei kuitenkaan liene sen enempää hyvyydestä kuin pahuudestakaan, vaan ryhmädynamiikasta.
Voimakkaassa yhteisöllisyydessä on kääntöpuolensa. Yhteisö ja jotkut sen jäsenet kaipaavat samanmielisyyttä ja vahvaa tunnetta ryhmään kuulumisesta ja ryhmän säännöistä. Samanmielisyys luo turvallisuuden tunnetta, ja alkaa sementoitua yhteiseksi alakulttuuriksi. Tulee yhteinen kieli ja tavat, ja ryhmä kokee erilaisuuden uhkaksi. Erilaisuutta aletaan pitää syntinä, (jota se voi tietenkin joskus ollakin).
Toiselle ryhmästä muodostuu pakkopaita. Ryhmä ei silloin vahvista, vaan ahdistaa. Yhteisölle se on osaamiskysymys: osaako se tarjota samanaikaisesti toisille jäsenilleen turvallisuutta ja toisille vapautta? Jos se vahvistaa turvallisuutta, alkavat toiset hauta siitä ulos, eikä sellainen ryhmä osaa antaa lisää vapautta, vaan päinvastoin kiristyy entistä ahdistavammaksi.
Silloin huomio kiinnitetään yleensä toisarvoisiin asioihin, kuten ryhmän ulkoisiin tuntomerkkeihin, esimerkiksi tapakulttuuriin. Toisessa äärilaidassa on ahdistava pikkuasioiden kyttääminen ja niistä ripittäminen, toisessa taas täydellinen välinpitämättömyys lähimmäisen elämästä. Herätysliikkeissä olen nähnyt molempia, ja sanoisin että kylmää on kyyti kummassakin päässä.
Tarkoitukseni ei Teemu ollut todellakaan huutaa, vaan painottaa tärkeää asiaa, ja epähuomiossa en tajunnut, että täällähän toimii lihavointikin ja kursivointi. Noh, oppia ikä kaikki 🙂
Herätysliike ei Teemu välttämättä koe hoitokokouksia ongelmaksi tai ainakaan kaikki eivät niin koe, olen niin monen vl-ihmisen kanssa asiasta jutellut. Lisäksi niin moni ihminen liikkeen sisällä pelkää puuttua ristiriitoihin ja vääryyksiin, koska voi itse joutua tulilinjalle, jos niin tekee. Näinkin minulle on kerrottu liikkeen sisältä. Ihan ne samat ihmiset, jotka minua liikkeen sisälle houkuttelevat kertovat näin ajattelevansa, eli kyse ei ole mistään liikkeestä lähteneistä ”katkerista” ihmisistä.
Se, miksi hoitokokoukset koetaan ainoastaan ulkopuolisten ja mahdollisen julkisuuden takia ongelmaksi, johtuu siitä, että Raamatussa kehotetaan lähestymään syntiin langennutta veljeä ja etenemään prosessissa tarvittaessa nk. Kristuksen kirkkolain mukaisesti. Jumalan sana koetaan tärkeämmäksi ihmisten mielipidettä, ihmisoikeuksia ja jopa lakia. Joskus aikoinaan sanottiin, että lopunajalla ovet katua vastaan suljetaan, eli evankeliumin julistaminen tullaan kieltämään lailla ja tämäkin ajatus, joka on siis Raamatusta, on ”hyvänä” pohjana sille, että kaiken toiminnan ”Jumalan valtakunnassa” ei tarvitse olla sellaista, että sillä on laki mukana. Tietenkään ei voi ajatella, että kaikki liikkeessä ajattelisi näin tai että edes suuri osa, mutta tiedän tällaistakin ajattelua olevan ainakin vanhemman väestön seassa.
Myös hajaannuksen pelko estää puuttumasta näihin hoitokokouksiin, näin on yksi nokkamiehistä puolustellut, kun johdolle on ihmetelty vallalla olevia hoitokokouksia. Eli onko koko jutussa nyt kyse siitä, että porukka alkaa olla kahitajakautunut juuri tällaisten – esimerkiksi hoitokokousten oikeellisuuden – tiimoilta?
Teemu Kaakkuri.
”Lestadiolaisista puhuttaessa minua usein risoo se ylimielinen asenne, jolla heihin suhtaudutaan. Ikään kuin toistaitoisiin reppanoihin, joissa kyllä näkyy jo pieniä sivistymisen merkkejä, mutta joita meidän ulkopuolisten pitää vielä paljon opastaa etiikan ja moraalin alkeissa.”
Em. toteamuksesi toi mieleen Lopen suviseurat 2012. Siellä Tampereen piispa Matti Repo piti hiippakunnan tervehdyspuheen. Lähes tunnin kestäneessä puheessaan piispa antoi kasteopetusta seuravieraille, jotka sataprosenttisesti kastattavat lapsensa. Silloin minullakin risoi Revon käytös. Tajusiko piispa minkälaiselle porukalle hän puhettaan piti? Halusiko hän olla epäkohtelias vai aliarvioiko hän tätä joukkoa?
Ei ollut ihme, että puheesta seurasi jälkeen päin ihmettelyä ja paheksumista. Minäkin loukkaannuin sen verran entisen hengellisen kotini puolesta, että yritin lähettää hiippakuntaan Revon käytöstä paheksuvia terveisiä.
Se joka tuntee vanhoillislestadiolaisuutta sisältä päin, tietää kyllä, että siellä on monenlaista tietoa ja taitoa, joten liikkeessä ilmenneet ongelmat eivät suinkaan johdu sivistyksen puutteesta.
Hurjasti tullut kirjoituksia sillä aikaa, kun olin viettämässä tyttäreni valmistujaisia, kiitos kaikille kommentoijille <3
Kiva kuulla, että joku on kaipaillut minua UUT:n pikkujouluihin. Näin kyllä pippaloista ilmoituksen, mutta en jaksanut edes ajatella lähteväni niihin. Tämä koti lämpöinen ihanine ihmisineen nykyään vetää mua niin paljon puoleensa, etten tahdo millään malttaa lähteä minnekään 🙂 Minusta tulee varmaan ihan tautinen mökkihöperö tällä menolla. No, onnekis on perheellisenä kuitenkin vielä noita pakollisia kuvioita, jotta ihan en homehdu!