Hyvästä kuolemasta

(Korjaus ensimmäiseen virkkeeseen 3.1.2017: Kysymyksessä ei ole vielä lakialoite, vaan aloite lainsäädäntövalmisteluun ryhtymisestä )

Marraskuussa vireille pantu aloite lainsäädäntövalmisteluun ryhtymisestä ”hyvän kuoleman puolesta” on herättänyt ihmiset ajattelemaan ja ilmaisemaan kantansa vanhasta aiheesta. Aloite pyrkii määritelmän mukaisen aktiivisen eutanasian laillistamiseen maassamme. Aktiivisen eutanasian lisäksi saattohoidon kehittäminen on merkittävässä roolissa lakialoitteen sisältötekstissä.

Tahdon pitkähkössä blogikirjoituksessa kuvata sekä keskustelun lähtökohtia, että kuoleman olemusta ja asemaa kristinopissa.

Lähtökohtia

Keskustelun lähtökohdista ensimmäinen on kuolema, joka on väistämätön tosiasia jokaisen ihmisen kohdalla. Keskustelua ei käytäisi, jos menehtyminen ja siihen liittyvä kärsimys olisivat mieleisiä asioita ihmisille. Kuolema ja kuoleman tuottamus ovat synkkä vastakuva elämälle.

Toinen lähtökohta keskustelussa liittyy ihmisten yleisen terveydentilan paranemiseen ja elinajan odotteeseen, joka syntymähetkellä on Suomessa n. 80 vuotta. Tämän odotteen mukaisesti yksilön ajatukset elämästä ohjautuvat usein niin, että kuolema kohtaa nuoruuden sijaan vasta vanhaksi käydessä. Hyvä kuolema on menehtyä elämästä kylliksi saaneena. Näin ajateltuna kuolema on 35-vuotta täyttävälle kirjoittajalle vielä etäinen. Elämä on ja vielä pitkään tulevaisuutta täynnä.

Vakava vamma tai sairaus nuoruudessa murtaa terveyden ja elinajan odotteen tuoman ajattelutavan elämässä. Normaaliksi koettuun asiantilaan saapuu katoavaisuuden uhka ja uhan mukana pelko hengen ja merkityksellisten asioiden (lapset, työ, ystävät, harrastukset) menetyksestä.

Uhan ja pelon aiheuttaja saa aikaan myös kärsimystä, joka ulottuu kärsivän henkilön lisäksi usein myös lähimmäisiin ja yhteiskuntaan. Kärsimyksen kasvaessa liian suureksi syntyy mm. Aloite aktiivisesta eutanasiasta ja sisältötekstin mukainen asteikko tai määritelmä eutanasiaan riittävästä kärsimyksestä.

Kolmas lähtökohta eutanasia-keskustelussa liittyy saattohoitoon ja sen tavoitteisiin, jotka muodostavat joidenkin mielestä kaltevan pinnan ihmispisaralle. Jotkut kysyvät nyt, että voisiko pisaran liikettä kaltevalla pinnalla edesauttaa ja erityistapauksissa nopeuttaa eutanasiaan liittyvillä välineillä.

Kaltevan pinnan – argumentti on harha. Suomalaisen saattohoidon tavoitteina on valmistautua väistämättömään, jarruttaa taudin etenemistä, lievittää oireita ja taata mahdollisimman hyvä elämänlaatu elämän lopussa (lähde: Duodecim). Tavoitteet ovat pinta, jolla pisara lepää. Pintaa ei kuitenkaan kallisteta edes sedaatiohoidossa, joka henkilön heikkouden tähden jouduttaa kuolemaa. Sedaatiohoidon tavoite on lieventää sietämätöntä kipua, ei tappaa.

Aktiivinen eutanasia on kuin ihmiskäsi, joka kallistaa saattohoidon tavoitteiden pinnan ja asettaa uudeksi päämääräksi pisaran pudottamisen, kuoleman tuottamisen. Tämä tavoite on vastakohtainen jarruttamiselle, valmistautumaan auttamiselle, lievittämiselle tai hyvän elämänlaadun takaamiselle. Saattohoito on passiivi, pinta, jolla pisara lepää. Aktiivinen eutanasia on aktiivi, jonka pyrkimyksenä on tuottaa kuolema. 

Kuolema Jumalan vihollisena

Joulukirkossa laulettiin: ”Synnittä on syntynyt, synnittä myös elänyt, kantoi synnit maailman, mursi vallan kuoleman.” (Vk 16:3)

Virren säe kuvaa kuolemaa kristinopin ympäristössä. Kuolema on luomakunnassa vaikuttava turmiovalta synnin ja sielunvihollisen ohella. Vihollisvallan tavoin kuolema pyrkii syrjäyttämään Jumalan, asettumaan isännäksi ja saattamaan ihmisen orjakseen. Kuolemaa ei kuvata kristinopissa vain elämän päättäväksi fyysiseksi tapahtumaksi. Kuolema on aktiivinen ja hallitsemaan pyrkivä valta, joka ulottaa vaikutuksensa ruumiin lisäksi hengen tasolle – jumalasuhteeseen, arvoihin, asenteisiin ja ajatuksiin jo eletyn elämän aikana.

Raamatun alkuluvuissa (1 moos. 1-3) kuolema on seuraus sielunvihollisen ja langenneen ihmisen yhteistyöstä. Kuoleman vastakuvaksi asetetaan Jumalan tahto ja ”sangen hyvä” luomistyö. 

Vastakuva kirkastaa ensimmäiseksi sen, että kuolema ei ole olemuksellisesti osa sitä elämää jonka Jumala loi. Kuolema saapuu ja sekoittuu ihmiskunnan elämään eroittamattomasti historian suurimman ja merkittävimmän kriisin, syntiinlankeemuksen hetkellä.

Toiseksi, vastakuva tuo ilmi Jumalan ja kuoleman välisen vihollissuhteen. Synnin, kuoleman ja sielunvihollisen tavoite on Raamatun mukaan tuhota hänet, jonka Kaikkivaltias loi rakkautensa kohteeksi. Tämän Jumalan ja turmiovaltojen välisen vihollissuhteen tuo julki apostoli Paavali korinttolaiskirjeessä:  “Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. “ (1 Kor 15:26). Kuolema on sellainen, että se on kukistettava Jeesuksen toimesta.

Vapahtaja kuolemasta

Viattomien lasten päivän aattona sielunhoidon asiantuntija Virpi Sipola lausui haastattelussa: ”On kysyttävä itseltään, voinko ottaa vastuun siitä, että tapan toisen ihmisen”. Sipola tavoittaa pohdinnallaan sen vakavuuden, joka aktiiviseen eutanasiaan kristinopin mukaan liittyy. On kyse taposta, viidennen käskyn rikkomisesta.

Kirkkoa edustaessaan Sipolan voi ymmärtää ilmaisevan, että vastuu taposta kannetaan yhteiskunnan lisäksi myös Kaikkivaltiaan edessä. Kuoleman tuottaminen tuhoaa Kaikkivaltiaan luomakuntaa. 

Tämä on tärkeä näkökulma aiheeseen, sillä Jumalan ilmoituksen mukaan elämän päätös ei lopeta vain ruumiintoimintoja, vaan pahimmassa tapauksessa se erottaa ihmisen iankaikkisesti elämän Herrasta. Fyysinen kärsimys, ruumiintoimintojen päättyminen, perheen ja yhteiskunnallisen elämän menettäminen eivät ole elämän karmeimpia asioita. Elämään kuuluu myös sielu, seurakunta, iankaikkisuus, yhteys rakastavaan Jumalaan ja mahdollisuus niiden kadottamiseen.

Lainaamassani jouluvirressä laulettiin synnittä syntyneestä ja synnittä eläneestä, joka mursi kuoleman vallan. Näiden sanojen mukaisesti kuoleman asema kristinopissa näkyy keskeisesti Jeesuksen elämään ja persoonaan liitetyissä merkityksissä. Jeesus syntyy ja elää kukistaakseen kuoleman ja muut turmiovallat.

Luterilaisen kirkon katekismus ilmaisee tämän mm. apostolisen uskontunnustuksen selityksessä, jossa Raamatun opetus Jeesuksen ristinkuolemasta tiivistyy muotoon: ”Herrani, joka on lunastanut minut kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut ja voittanut minut vapaaksi synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla verellään”.

Kirkollinen keskustelu aktiivisesta eutanasiasta, kuoleman tuottamisesta, liittyy yksilöiden lisäksi aina kirkon oppiin Jeesuksesta ja hänen lunastustyöstään. Voikin sanoa, että Jeesusta seuraavan seurakunnan tavoitteena ei voi koskaan olla kuoleman tuottaminen, sillä seurakunnan Herra on vapahtaja kuoleman vallasta. Paavali ilmaisee asian jopa niin voimakkaasti, että kuoleman kumoaminen on seurakunnan olemassolon kulmakivi.

”Mutta jos Kristus ei ole noussut kuolleista, turha on silloin meidän saarnamme, turha myös teidän uskonne;” (1 Kor 15:14)

Lopputulema

Hyvä kuolema on kirkossa ristiriitainen käsite. Hyvää kuolemaa ei ole olemassa, sillä kuolema on Hyvän vihollinen ja seuraus pahasta.

Kristinopin mukaan aktiivinen eutanasia ei ole myöskään ratkaisu kärsimyksiin, jotka ylittävät ihmisen sietokyvyn. Kirkon uskon mukaan fyysiset kärsimykset ovat vain osa kuolemaan liittyvää todellisuutta. Ihminen voi tuhoutua myös hengellisesti ja iankaikkisesti. Tähän kirkossa viitataan mm. käsitteillä helvetti, kadotus ja iankaikkinen ero Jumalasta.

Kuoleman vakavuuden äärellä kirkolle on annettu aktiiviset kädet, suut ja jalat julistaa evankeliumia Kristuksesta. Evankeliumi on ytimeltään sanoma kuoleman valtakuntaan murtautuneesta toivosta ja Elämästä: ”Kristus on noussut kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista” (1 Kor 15:20)

Jos Herra on esikoinen kuolleista, niin sinä voit olla Hänestä seuraava kristillisen kasteen ja uskon kautta.