Olen pannut merkille, että Suomen kunnissa on yhä enenevässä määrin häivytetty sana ”sivistys” kuntaorganisaatiosta, virkanimikkeistä ja päätöksentekoelimistä. Tilalle on tullut sana ”hyvinvointi”. Näin ollen erilaiset perusturvan palvelut ja sivistyspalvelut on pantu yhteen ja niitä johtaa hyvinvointilautakunnan alaisuudessa hyvinvointijohtaja. Näin ainakin Imatralla, Joensuussa, Outokummussa ja osin myös Kangasniemellä ja Kemijärvellä.
Hyvinvointiahan se sivistys tuo tullessaan. Ja on tuonutkin. Suomalainen hyvinvointi on rakennettu snellmannilaisen sivistysidean varaan. Mutta silti – tai siksi – pidän oireellisena, että sana sivistys tuntuu olevan se, josta pyritään pääsemään eroon. Hyvinvointi kalskahtaa kovin sosiaalipoliittiselta, kun taas sivistys on ennen kaikkea pedagogista. Sivistyspolitiikka ja sosiaalipolitiikka lyövät kyllä monessa asiassa kättä päälle – näin syntyy sosiaalipedagogiikka – mutta sivistyksellä on myös itseisarvonsa. Kaikki sivistys ei tyhjene hyvinvointikäsitteen alle.
Oireellisena pidän myös sitä, että kunnan edistämä sivistys ymmärretään nimenomaan hyvinvointipalveluina. Ei sivistys ole pelkkää palveluntuottamista ja niiden kuluttamista. Sosiaalipedagogisen sivistyskäsityksen mukaan tavoitteena on autonomiminen, vastuuta omasta elämästään ottava ja identiteetiltään eheä kansalainen. Ei siis pelkkä palvelunkuluttaja. Esimerkiksi Paolo Freiren mukaan pedagogiikan (siis sivistystyön!) tehtävänä on luoda emansipatorinen ote yhteiskunnasta. Eli tarvittaessa epäkohtiin tulee puuttua. Perustuuko suomalainen sivistyskäsitys palveluntuottamisesta kuntaorganisaatioissa enemmänkin passivoinnille kuin aktivoinnille?
Sivistyksen ja sosiaalipedagogiikan käsitteenmäärittelyssä eräs eniten arvostamani henkilö on Seppo Niemelä. Niemelän mukaan sivistystyö edistää sivistymisen prosessia, jossa (1) ihminen oppii uutta, (2) muodostaa oppimansa omakohtaisen suhteen ja (3) käyttää opittua yhteiseksi hyväksi kansalaisena. Näistä Niemelän mukaan ensimmäinen tarkoittaa oppimaan oppimisen taitoja, ei niinkään sirpaletietoa.
Toisessa vaiheessa tulee oppia käyttämään opittua itsenäisesti ja luovasti. Sivistyksen klassikot panivat paljon painoa ajattelun heräämiselle ja herättämiselle, kyvylle käyttää järkeä ilman toisten johdatusta.
Kolmannessa vaiheessa opittua opitaan käyttämään yhteiseksi hyväksi kansalaisena. Se alkaa lähiyhteisöistä ja ilmenee ”sydämen sivistyksenä”. Keskeisiä ilmenemisen muotoja ovat kansalaistoiminta ja kansalaisvaikuttaminen. Osallistuminen opitaan osallistumalla. Tuloksena on aktiivinen ja demokraattinen kansalaisuus.
Miten edellä esitetty Niemelän sivistyskäsite sopii siihen ajatukseen, että koko sivistyskäsite pyritään häivyttämään sieltä, missä kansalaisia ihan lakisääteisesti sivistetään? Olemmeko myös unohtaneet suomalaisen klassikon J.A. Hollon sivistysnäkemyksen, jonka mukaan sivistyskasvatukseen kuuluvat älyllinen, eettinen, esteettinen, uskonnollinen ja toiminnallinen kasvatus?
Ainakin uskonnollinen kasvatus näyttää olevan joidenkin mielestä asia, jota ei hyvinvointipalveluissa tarvita. Minusta vain tuntuu siltä, että laiminlyödessämme ja häivyttäessämme sivistyksen itseisarvona kaikkine ulottuvuuksineen tarvitsemme hyvinvointipalveluista entistä enemmän sen korjaavia eli sosiaalityön ja terveydenhoidon palveluita.
Lautakuntia vähennetään ja silloin niitä yhdistetään. Etuna on hallinnon keventyminen ja tehostuminen, haittana se, että päätöksentekoon pääsevät osallistumaan harvemmat. Maakuntamalli ja sotealueet sotkevat jatkossa nykyistä palettia entisestään.
Keveneminen ja tehostuminen ei useinkaan merkitse hallinnon parantumista. Kepeästi tehty ja tehokkaasti toteutettu päätös on helposti käytännössä pähkähullu.
Maakunta vie sote-palveluiden järjestämisen, kunnille jää tekninen toimiala ja sivistystoimiala. Sitä suuremmalla syyllä ihmettelen sanan ”sivistys” häivyttämistä.
Kiitos kiinnostavasta blogista.
Kielitoimiston sanakirja kertoo sivistys -sanasta seuraavaa:
1. kasvatuksen tietä omaksuttu tieto ja henkinen kehittyneisyys, sivistyneisyys.
a) koulussa t. muuten saadusta opista, tiedosta ja taidosta
b) b. ihmisen henkisestä, sisäisestä kehittyneisyydestä ja kypsyydestä
2. kulttuuri (1), sivilisaatio.
Hyvinvointi -sana taas määritellään näin:
1. vauraus, varakkuus, rikkaus. Aineellinen, taloudellinen hyvinvointi.
2. hyvä terveydentila; hyvä, harmoninen olo
Aika vaikeaa on noita asioita saman lautakunnan alaisuuteen ympätä. Taitaa valitettavasti tuo varakkuus ja rikkaus olla tärkeämpiä arvoja kuin sivistyneisyys.
Sitäkin epäilen, onko hallinnon keventäminen aina synonyymi tehostamiselle. Jos hallinto viedään kovin kauas siitä, missä itse kunnallisen palvelun tuottaminen tapahtuu, se ei välttämättä tuotakaan tehokasta tulosta.
Kunnallinen päätöksenteko on pahimmillaan niin moniportainen, laaja-alainen ja siksi hidas, että juuri keventäminen parantaa sen tehokkuutta. On ihan eri asia, kiertääkö jokin hanke kaupunginhallituksen ja aluehallintoviraston lisäksi yhdessä vai kuudessa lautakunnassa valitusaikoineen ja oikaisuvaatimuksineen.
Sanalla sivistys on koulutuspolitiikassa ja hallinnossa eri merkitys kuin yleiskielessä. Esimerkiksi vapaa sivistystyö ja yleissivistävä koulutus ovat hallintokielen luokitteluja. Vanhahtavia, mutta täsmällisiä.
Olen Seija täysin samaa mieltä tuosta käsitteenmäärittelystä tai siis siitä, että hyinvointia ei voi käyttää synonyyminä sivisykselle.
Teemun kanssa olen samaa mieltä kunnallisen hallinnon moniportaisuudesta ja -polvisuudesta. Se on jotain niin innovaatioita halvaannuttavaa että huh huh.
Voi olla, että keventäminen parantaa tehokkuutta. Sitä minä mietin, parantaako se päätösten järkevyyttä, taloudellisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Uskallan epäillä.
Suurin osa kunnallisesta päätöksenteosta on lakisääteistä tai muuten säädöspohjaista. Yleensä se on myös järkevää , taloudellista ja oikeudenmukaista. Vakautta horjuttavien tahojen merkitys on kunnallisessa päätöksenteossa niin minimaalinen. On pelkästään hyvä, ettei jonkin pyörätien pinnoitteesta tarvitse päättää kuudessa lautakunnassa vaan yksi riittää.
Minun maailmani on ollut kunnallisen koululaitoksessa. Siellä hötkyily on koskettanut välittömästi satojen eri-ikäisten arkea.
Uskonnollisista merkityksistä tyhjenneessä kuluttamiseen perustavassa kulttuurissa – joka marssii absurdeine tasa-arvovaatimuksineen päättäväisesti kohti täydellistä nihilismiä – , lienee aika hankala puhua sivistyksestä oikeastaan missään merkityksessä.
NPM= New Public Management on uusliberalistisen eetoksen vastinpari julkis- eli siis myös kunnallishallinnossa. Se perustuu jatkuvaan toimintojen tehostamiseen ja hallinnon keventämiseen. Oma kysymyksenasettelunsa on sekin tehostuuko toiminta yhtään, kun se on keventynyt niin, että ainoat jäljelle jääneet työntekijät käyttävät työajastaan 80% asiakaskäyntien kirjaamiseen, raportoimiseen, mittaamiseen ja lukemattomien suoritevaatimus – ja toimeenpano-ohjelmalomakkeiden täyttämiseen?
Kieli kehittyy ja muuttuu. Sana ’sivistys’ kuullostaa jo vanhahtavalta ja siihen liitty elitistinen vivahde.
Emmehän enää puhu sivistymättömistä kun tarkoitamme kouluja käymättömiä.