Minun on vaikea mahduttaa itseäni suomalaiseksi. Olen uskonnoltani ortodoksi, etnisesti karjalainen, harrastan Venäjän historiaa mutta rakastan ranskalaista individualismia. Minulla on Suomen passi ja maksan veroni mukisematta, en siksi, että Suomi olisi mielestäni maailman paras maa, vaan sen vuoksi, että arvostan arjen turvallisuutta kotimaassani.
Tarvitsen identiteettiäni enemmän tulevaisuuden kuin menneisyyden hyväksymisessä. Identiteetti auttaa minua ymmärtämään, että ei ole minun onnea ilman muiden onnea. Ei ole yksin suomalaista hyvinvointia, ei maailman parasta suomalaista koulujärjestelmää eikä sosiaaliturvaa.
Identiteetissä on iso annos nostalgiaa. Se muodostuu kreikankielen sanoista ”paluu” ja ”kipu”. Nostalgisuus oli pitkään yksi hyveistä, negatiivisen konnotaation se sai vasta 1700-luvulla.
Nostalgian ja identiteetin liitto on vaikea. Minä en kaipaa aikaa, jolloin kaikki kunnioittivat Jumalaa, vanhempia ja virkavaltaa. Sellaista aikaa ei ole koskaan ollutkaan. Kaipaan sen sijaan kommunikointia äidinkielelläni ja tietysti pohjoismaista maisemaa. Mutta aikani näistä nautittuani, kaipaan muiden kielten ja kulttuurien vihreämpää ruohoa.
Identiteettini tarvitsee sitä, että saan ajoittain jakaa sen muiden kanssa. Minulle kaiken tämän nostalgisen tarjoaa ortodoksisuus, jonka historia tarjoaa tuoreita vastauksia tänään uusina esitettyihin vanhoihin kysymyksiin. On nostalgista esimerkiksi huomata se, että historia opettaa käsittelemään numeroita aina samalla tavalla, eli mittaamaan omat ja toisten tarpeet samalla vaa’alla.
Identiteettini ei sulata kristillisten arvojen kansallistamista. Identiteettiini ei mahdu se, että tämän impivaaralaisuuden airueessa on kirkon jäseniä, jopa pappeja, jotka haikailevat sellaista yhtenäiskulttuuria, jossa Jumala ja poliisi toimivat käsi kädessä.
Identiteettini ei voi hyvin karjalaisilla heimojuhlilla eikä itsenäisyyspäivänä. Molempiiin kuitenkin osallistun, koska juhliin liittyvä keskiaikainen liturgia liitää niiden ahtaan ideologian yli.
Jyrki Härkönen :” Identiteettini ei voi hyvin karjalaisilla heimojuhlilla eikä itsenäisyyspäivänä.”
Karjalaisuus on muutakin kuin kyykkää ja karjalanpiirakoita. Olen iloinen, että sain viedä lapsemme katsomaan kotiseutua, josta heidän äitinsä suku on kotoisin – ja olen kiitollinen siitä, että lapseni kirjoitti vierailun jälkeen ” Ukin kesämaa oli Inkilässä, ja niistä tarinoista se nivoutui osaksi minun lettu-, uinti- ja mansikkakesiäni Savossa ja Hämeessä. Ajasta sanotaan, että se parantaa kaikki haavat ja korjaa särkyneet sydämet. Ehkä yksi ihmisikä ei siihen riitä, ei välttämättä kaksikaan – mutta ehkä kolmas sitten? Minä tunnen itseni karjalaiseksi samalla tavalla kuin suomalaiseksi: se on enemmän sitä, mikä minä olen kuin sitä, missä minä olen. Menetyksen kipu on poissa, mutta ei kai sitä perinnöksemme tarkoitettukaan. Emme me ”maattomat” unohda juuriamme, koska ne juuret ovat kiinni teissä, ukit ja mummit, isät ja äidit.”
Se karjalaisuus ja kulttuuri jonka tiedän ja muistan sisälsi harmaita töllejä, kivikkopeltoja, lehmän kantturoita, räkänokkalapsia, työn vanhentamia ihmisiä sekä raskasta raadantaa hengissäpysymiseksi.
Ei ollut individualismia.
Kalevi Tikka :”Se karjalaisuus ja kulttuuri jonka tiedän ja muistan sisälsi harmaita töllejä, kivikkopeltoja, lehmän kantturoita, räkänokkalapsia, työn vanhentamia ihmisiä sekä raskasta raadantaa hengissäpysymiseksi.”
Se karjalaisuus ja kulttuuri, jonka tiedän ja tunnen, oli karjalainen yrittäjäsuku, joka asui sukutalossa, jonka johdosta vastasi Israel-niminen iso-iso-isä, joka hoiti puutavarakauppaa Pietariin ja jolla oli palveluksessaan n. tuhat työmiestä. Perheessä oli mm. kylän ensimmäinen T-malli -Ford, kylän ensimmäinen ylioppilas ja kylän ensimmäinen vesijohto, jonka vesisäiliöstä miehittäjät tekivät talvisodan jälkeen ns. puuceen. Perheen sortuneen navetan kivijalassa ehjänä säilyneessä karjakeittiössä elämänsä viimeiset vuodet viettänyt ja Mustanmeren alueelta Siperian vankileirien kautta tilalle asumaan päätynyt Pelogea pyysi suomalaisia tulemaan takaisin, että hekin pääsisivät vihdoinkin ”kotiin”.
Tämä on tätä nykyistä trendiä, että pitää hävetä omia juuriaan, ainakin jos ne ovat suomalaiset. Kaikki kaukainen on niiku hianompaa. Kieli ja kulttuurikin ”vihreämpää” muualla?
Kiinassa oli kulttuurivallankumouksen aikana pilakuvassa sellainen sanonta kuin että ”ulkomainen pierukin haisee paremmalta”. Se kuvaa aika hyvin tällaista omien juurien ja oman taustan vähättelyä.
”Minun on vaikea mahduttaa itseäni suomalaiseksi. Olen uskonnoltani ortodoksi, etnisesti karjalainen”
Kumma lause. Onko ortodoksisuus jotenkin epäsuomalaista? Onko karjalaisuus? Minulle molemmat edustavat hyvin suomalaisuutta. Eikä suomalaisuudessa, suomen kulttuurissa, kielessä, yhteiskunnassa jne ole paljoakaan häpeämistä. Olemme hankalissa luonnonoloissa onnistuneet kehittämään maailman mittakaavassa aika hyvin voivan yhteiskunnan. Monellakin indikaattorilla.
Sen sukupolven, joka on saanut kaiken valmiina, on helppo mitätöidä edellisten sukupolvien työtä ja taistelua, ja siinä sivussa koko kulttuuria.
Ehkä ymmärsin väärin Jyrki Härkösen tekstin, mutta olisi kiva tietää, vaatiiko joku (Jumala, luterilainen kirkko, poliisi, jokin poliittinen puolue , koululaitos jne.) häneltä tätä hänen hyvin kielteisenä kokemaansa suomalaisuutta. Miten sitä häneltä vaaditaan ja missä? On hyvin surullista, jos hänen mielestään suomalaisena oleminen on näin kauheaa. Toivottavasti hän löytää sellaisen ympäristön, jossa viihtyy ja jonka tuntee kodikseen.
Muutamassa kommentissa yllä unohdetaan tai ei tiedetä, että suomalaiset ja karjalaiset ovat eri etnoksia, kansoja. Niillä on kummallakin oma kieli (tosin lähisukukieli), eri uskonto (oik. kristinuskon haara) ja näihin perustuva kulttuuri. Samankaltaisuudet ja etnosten sekoittuminen johtuvat suomalaisesta ekspansioista Karjalan alueelle. Ensimmäinen oli Birger Jaarlin ns. ristiretki 1300-luvulla, jolloin suomalaista ja hämäläistä asutusta siirrettiin rakennettavan Viipurin linnan ympäristöön ja Kannakselle. Toinen huomattava aluevaltaus tapahtui 1600-luvulla, jolloin Laatokan Karjalan karjalaiset pakenivat luterilaistamista ja suomalaistamista Tveriin ja Tihvinään. Kolmas etninen puhdistus tapahtui viime sotien jälkeen, jolloin entinen ”Suomen Karjala” tyhjeni sekä karjalaisista että suomalaisista. Suomen kantaväestö piti kaikkia karjalaisia samana etnoksena, joskin kunniottivat eritoten ortodoksikarjalaisia ryssittelyllä.
Harmaita töllejä riitti 1800-luvun ja seuraavan vuosikymmenen alussa niin Karjalassa kuin Suomessakin. Jostakin syystä unohdetaan perinteiset linnamaiset puuveistoskoristeiset karjalaistalot ja kuvitellaan että koko Karjala asui samanlaisissa tölleissä kuin esim. hämäläiset torpparit ja keskisuomalaiset mäkitupalaiset. Kumpaakaan säätyn ja omistamiseen perustuvaa instituutiota ei ollut Karjalassa.
Karjalaiset heimojuhlat (tänä kesänä Porissa) ovat Karjalan Liiton organisoimat karjalaisten ja suomalaisten tapaamisfoorumi. Juhlakansaa yhdistää evakkous, ei samaan etnokseen kuuluminen. Vienankarjalaisilla on omat ”heimopäivänsä”, joiden ohjelma jumalanpalveluksineen koostuu ortodoksisuuteen perustuvasta kulttuuripainotuksesta.
On yhtä arveluttavaa yhdistää luterilaisuus suomalaisuuteen kuin odottaa sitä ortodokseilta. Kirkko on aina internationaalinen.
Olkoonkin klisee, mutta tamperelaiseksi tunsin itseni vahvemmin vasta muutettuani Joensuuhun.
Karjalaisuuden ylihypetys (vain me karjalaiset ajattelemme, tunnemme ja osaamme, vain me olemme kokeneet kovia) on näin sivusta katsottuna vaivaannuttavaa. Varmaan se on sitä myös asiaan neutraalimmin suhtautuvien karjalaisten keskuudessa.
”Sinua ei ole tänne kutsuttu etkä sinä täältä ole” (Pentti Saarikoski)
Olen syntynyt Helsingissä, olen sukujuuriltani savolainen, asun Pohjois-Karjalassa, olen EU.n kansalainen ja luterilainen kristitty. Olen siis helsinkiläinen, savolainen, karjalainen, siis suomalainen. Olen myös eurooppalainen, Rooman perillinen. Olen luterilainen, protestantti ja kristitty. Identiteettiini on hyvin monikerroksinen, en ole vain sitä tai tuota, vaan sekä että, kuten kaikki muutkin ihmiset. Kaikkihan me kuulumme moniin yhteisöihin, joiden rajat risteävät hyvin eri tavoin. Ketkä ovat ”meitä” riippuu siis asiayhteydestä.
Elias, on ihan luonnollista että kotiseudullaan asuessaan ei kukaan taida tuntea erityisemmin tarvetta tai luoda pahemmin ajatuksiaan määrittelemään itseään sen mukaan, missä asuu ja elää. Ei tamperelainenkaan (kuten minä) ajattele koko ajan olevansa tamperelainen tai hypetä sitä, koska suuri(n) osa ympäristössäkin on tamperelaisia. Tamperelaispojalle kävi kuten karjalaisille, rupesivat vasta kotikontunsa jättäneenä edes miettimään, mitä …laisuus on.
Kun olin Karjalan Liiton toiminnanjohtaja – asemapaikkani Helsingissä – soitti minulle tasaisin väliajoin muutama sodan kokenut stadilainen. Heidän viestinsä oli se, että ”eivät karjalaiset ainoina sodasta kärsineet”. Jouduin vastaamaan aina, että he ovat oikeassa. Ei tarvitse paljoakaan sodan ajan historiaa lukea, kun selviää miltä tuntuu elämä pommisuojissa jatkuvien pommitusten pelossa, lapset naapurimaahan tai korpikyliin lähetettynä, mies rintamalla tai puuarkussa takaisin kotiin matkaamassa.
Niin eivätkä karjalaiset olleet ainoita, jotka joutuivat muuttamaan kotiseuduiltaan. Meidän Mummu siitä aina muistutti, että nälkää piti pakoon lähteä, kun ei kotitila ruokkinut.