Rouva N.N. kertoi, miten hänen uuden kotipaikkakuntansa kirkossa tapaamansa ihmiset ovat nyt vetämässä häntä kahteenkin eri herätysliikkeeseen.
Hän ei oikein ymmärrä, miksi. Hän on ikänsä uskossa ollut ihminen, joka nauttii tavattomasti jumalanpalveluksista ja muusta seurakunnan perustoiminnoista. Hän lukee säännöllisesti Raamattua ja hänellä on ystäviä, joiden kanssa rukoilla ja keskustella uskonasioista.
Hän ei koe kaipaavansa muuta, mutta pahalta se tuntuu sanoa noille uusille ystäville. Olisi myös vaikea valita, mihin liikkeeseen liittyisi, kun nuo kaksi sattuvat olemaan keskenään eri mieltä.
Rouva N. muistelee, että hänen nuoruudessaan herätysliikkeet vielä halusivat herättää, evankelioida, tehdä sisä- ja ulkolähetystä tai mitä sanaa nyt käytetäänkin. Nyt hän on kokenut monet liikkeistä enemmänkin oikeassa olemisen yhteisöiksi, joissa tiukka rajanveto muihin on tärkeämpää kuin armon evankeliumi.
– Niin että eikö ihminen voi olla aidosti uskossa ihan vain seurakunnan piirissä liittymättä mihinkään erityisjärjestöön?
Niin hän kyseli. Mitäpä minä osasin sanoa? En paljon muuta kuin onnitella häntä uskonelämästä. Olisi kai hyvä pystyä sanomaan ei kiitos niille, joiden yhteisöihin hän ei tunne tarvetta liittyä. On parempi olla rehellinen kuin liittyä väärästä velvollisuuden tunnosta.
Itse olen löytänyt sykkivää hengenelämää niin kansankirkosta kuin sen sisällä toimivista järjestöistä ja liikkeistä.
Silti rouva N. pani miettimään, näinkö meidän kristillinen järjestörikkautemme koetaan: jo uskovien kalasteluna ja riitelevinä kuppikuntina?
Apostolien tekojen 14:22 oli ennen muotoiltu niin, että Jumalan valtakuntaan mennään monen ahdistuksen kautta, minkä moni luki, että monen yhdistyksen kautta. Kun muualla maailmassa ihminen herää uskoon, hänestä tulee seurakuntansa aktiivinen jäsen. Suomessa hän perustaa uuden kristillisen yhdistyksen…
Ja sinne taivaaseenkin mennään uskomalla Kristukseen. Ahdinkoakin voi olla luvassa, mutta toivottavasti hyvin vähän väärää kristittyjen keskinäistä vastakkain asettelua.
Tuula Hölttä: ”Todellisuudessa reaalitaloudesta irrotetun ”arvopaperistetun” ja erilaisiksi rahoitusinstrumenteiksi muutetun paperisaasteen määrä on maailmassa monikymmenkertainen globaalin talouden tuotantokykyyn verrattuna, joten papereiden maksamiseen ei riittäisi maapallon kokonaistuotantokaan.”
Tämä on hyvä huomio. Näinhän asia on. Maailman eri omaisuuksiksi laskettavista asioista on pelkkiä ”papereita”, ilman reaalitalouden ja olemassa olevien rahamäärien antamaa katetta sille. Itse en ihmettelisi, vaikka tälläiset systeemit ja järjestelmät romahtaisivat vielä jossain vaiheessa. Silloin olisi eläkeyhtiöillä miettimistä, mistä ne eläkkeiden maksuun tarvittavat rahat kerättäisiin.
Kyse on siis eräänlaisista ”virtuaaliomaisuuksista” ja ”virtuaalirahasta” sanan alkuperäisen merkityksen mukaan. Sanakirja määrittelee sitä seuraavasti: ”Virtuaalinen on vanha sivistyssana, joka tarkoittaa kuviteltua, siis jotain sellaista, josta olemme luoneet kuvan, mutta jota ei todellisuudessa ole olemassakaan.”
Edellisen kommenttini toisen kappaleen kolmannen lauseen piti olla muodossa: ”Maailman eri omaisuuksiksi laskettavista asioista on huomattava osa pelkkiä “papereita”, ilman reaalitalouden ja olemassa olevien rahamäärien antamaa katetta sille. Itse en ihmettelisi, vaikka tällaiset systeemit ja järjestelmät romahtaisivat vielä jossain vaiheessa. Silloin olisi eläkeyhtiöillä miettimistä, mistä ne eläkkeiden maksuun tarvittavat rahat kerättäisiin.”
Hyvä kirjoitus taas Marja-Siskolta. Ajankohtainenkin. Itse olen saanut ihan kirkon piirissä tavattoman paljon kaikkea. Sellainen hyvyys ja armo pistää polvilleen.
” Sinne taivaaseen mennään uskomalla Kristukseen ” Täydellistä puppua ! Ennen Jeesusta eläneet 60 miljardia ihmistä. Jeesuksesta ei tarvitse tietään mitään. Jos joku taivas on olemassa niin sinne mennään hengessä, kun on eletty Jumalan tahdon mukaisesti.
Kiitos tuosta rehellisestä (niin uskon) mielipiteestä. Siihen on olemassa hyvin selkeä ja järkeen käypä vastaus, mutta mahdoton vastattavaksi näin kommenttina vain. Koetä löytää joku koko raamattunsa lukenut kokenut kristitty. Heitä on paljon. He eivät vain mainosta itseään.
Kyllä tämä teksti varmasti riipaisi syvästä monia. Uskonelämä on monelle tärkeä ja arvokas osa sitä puuhasteluketjua ja reflektointimyrskyä jota elämäksi kutsutaan.
”Silti rouva N. pani miettimään, näinkö meidän kristillinen järjestörikkautemme koetaan: jo uskovien kalasteluna ja riitelevinä kuppikuntina?”
Uskaltaisin sanoa, että kyllä koetaan. Ja tällä on hirvittävän suuri merkitys. Hieman huvittuneena katson sitä että kuppikuntiin pyydetään ja rajoja vartioidaan. Eikä siinä tarvitse edes minnekään kirkkoon asti taipua. Itse asiassa en ole keksinyt elämäntapaa jossa tältä N.N -kokemukselta voisi välttyä. (Mutta ei kai kukaan oikeasti ajakaan maksimaalista negatiivista uskonnonvapautta, sitä että uskonto ei näy missään ja jää kodin ja kirkon seinien sisään tyystin. Ateistejenkin vaatimukset ovat tiemmä paljon paljon maltillisempia. Mutta silti totuus pysyy. Välttää ei voi. Ja kokemus on juuri tuo.)
Asiaa voisi tietysti reflektoida pitkästi, hauskasti ja huumorin keinoin. Mutta niin on jo tehty. Kenties rikkaassa uskonelämässä asia näyttää toiselta. Mutta kyllä se vaan silti näyttää omituiselta ainakin ”kun täältä puusta katsoo”. (Referenssi vanhaan vitsiin jota en tässä häveliäästä tarkemmin pura.)
” Lopulta päädyttiin kirkon tulevaisuuden kannalta enteelliseen päätökseen, jonka mukaan monipuolinen pöhköys on kirkolle rikkaus. Mitä enemmän pöhköyttä, sitä rikkaampi kirkko siis on.”
…
”Kirkon sisällä raivoaa opin tosiasiallisesta puuttumisesta huolimatta jatkuvasti opillisia riitoja, jotka keskittyvät tavallisesti kristinopin kannalta keskeisen relevantteihin sekä vanhastaan kirkonmiehiä kovasti kiinnostaviin aiheisiin eli naisiin ja homoihin. Näiden kiistojen käyminen täyttää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskeisimmän tehtävän eli viihteen tuottamisen.”
Kiistelylle on tilaa, mutta ratkaisemiselle tuntuu jäävän vähän tilaa. Ja tämä tekee kirkosta aika kuriositeettimaisen. Kirkon tärkein tehtävä onkin se että eri kuppikunnat pahastuttavat mieleni. Ja provosoidun tästä jonkinlaiseen SIWOTI -syndroomaan. Joka sitten on jotain joka minun kalseassa, ilottomassa ja suisidaalisessa elämässäni paikkaa jotain missä terveillä ihmisillä on hömppäviihdettä.,
Sinänsä sääli. Mutta ei kai se valehtelemalla parane. Tai toki asian parannuksia voi ehdottaa. Ja näitä ehdotuksia otetaan vastaan. (Vaikka tähän alle.)
Kainuun vanhassa herännäisyydessä katsottiin aikanaan, että taivaaseen ei menty joukkovoimalla, toisin sanoen liittymällä johonkin herätysliikkeeseen. Pelastukseen ei ollut oikopolkuja ohi ankaran henkilökohtaisen kilvoitustien. Pelastuksen tien kulkeminen oli tärkeintä: herääminen, jokapäiväinen parannus, raskas kilvoitus, ja alituinen alimmalle askelmalle tipahtaminen. Köyhyyden tunto. Vasta kuolinvuoteella selvisi tärkein, toisin sanoen se, mihin kuolematon sielu matkasi – oliko kilvoittelija Kristuksen vanhurskauttama vai ei.
Samaa mieltä, hyvä kirjoitus ja kosketti. Toivottavasti rouva N. ei anna kenenkään häiritä häntä vaan pitää linjansa, niin sanoakseni.
Itseäni on alkanut ällistyttää ja kenties surettaa ja kohta raivostuttaa tämä evlut-kirkon kummallinen jakaantuminen erilaisiin ryhmiin. Olen seurannut mm. vapaiden suuntien toimintaa ja jaksan ällistyä näistä kähinöistä. Milloin kiistellään kasteesta, milloin Raamatun tulkinnasta ja nykyisin näköjään avioliitosta ja homoista, jatkossa ties mistä, vaan tolkkua ei tunnu oikein tulevan mistään. Yksi piispa sanoo yhtä ja toinen toista. Kyllä se taviksen pistää miettimään, että missähän tässä todella mennään.
Oma henkilökohtainen ateistini, tätä pohdiskeluani seurattuaan kysäisi, että mikäs toi kirkon meininki ja tarkoitus oikeastaan on. En osannut sanoa oikein muuta kuin että näyttää olevan levällään kuin sen vanhan Jokisen eväät.
Yhtenä esimerkkinä mainitsin, että esim. vl-liike ilmoittaa, että vain heihin kuuluvat pääsevät taivaaseen. No hän vähän julkisuudessa olleista ko. seuran asioista jotenkin tietoisena äyskäisi, että ”itse menevät helvettiin, tai taitavat olla siellä jo”. Pisti taas miettimään. Hän kun ei usko taivaaseen sen enempää kuin helvettiinkään.
Kuten Tuomo Hämäläinen kirjoitti, tällä hajanaisuudella on todella hyvin suuri merkitys erityisesti sellaisille mielestäni, jotka eivät ole mitenkään varmoja edes siitä, mistä kristinuskossa edes on kysymys.
Toisaalta on mukavaa, että ympäristössäni on ihmisiä, jotka tyynesti, lainkaan melskaamatta uskostaan, kuuluvat kirkkoon ja uskovat Raamatun sanaan.
Olen vain henkilökohtaisesti tullut siihen tulokseen, että laitoskirkkomme tulisi todella ravistaa laitos niskastaan ja lähteä kaduille ja kujille tavoittamaan ihmisiä ja julistamaan sanaa. Eikös kuulostakin naurettavalta ja vanhanaikaiselta?
Vaikea saada selvyyttä vaivaako esim. roomalaiskatolista tai ortodoksikirkkoa vastaava sekamelska. Olisi hyvä kuulla jotakin asiaan perehtynyttä. Olen joskus pohtinut, josko vaihtaa kirkkokuntaa vaan toistaiseksi pysynyt tässä vanhassa tutussa. Vaan kyllä todella häiritsee tämä kummallinen sekaannus, kun ei saa tolkkua, mitä meidän nokkamiehet todella tarkoittavat ja ennen kaikkea uskovat?! Yksi ei usko näköjään ylösnousemukseen, toinen ei neitseestä syntymiseen ja kolmas ei kai usko mihinkään vaan kirkon virka kyllä kelpaa.
Asiaa kirjoitat Tarja. Itse olen meidän huushollin uskonnoton, kirkosta eronnut pakana. Samansorttisia keskusteluja käydään huushollin frouvan kanssa – joka uskoo ja kuuluu tähän ihan tavalliseen Suomen ev.lut kirkkoon – meillä, kuin ilmeisesti teilläkin (jos oikein ymmärsin).
Itse olen sitä mieltä, että paras on olla uskomatta mihinkään henkiolentoihin, niin ei usko ainakaan väärällä tavalla, väärään jumalaan.
En nyt ehkä sanoisi ”tiedon puutteeksi” välttämättä. Itse korostin lähinnä uskon puutetta. Kyllähän se olisi helpompaa jos olisi hommat pelkkää dogmatiikkaa. Mutta eiväthän ne tietenkään ole. Vihjaan että olen lueskellut teologiaa luultavasti enemmän kuin ”riviluterilainen” ja seuraan kirkollisia touhuja tarkemmin kuin verenhimoinen näätä. (Joka en ole vaikka pahalta haisenkin.)
Tässä kohden katolisen ja luterilaisen maailman menoa kartoittava teksti (ei minun, mutta alleviivaan siitä kyllä paljon) saattaisi olla avuksi. ”Lahkot eli suomalaisittain herätysliikkeet toimivat evankelis-luterilaisen kirkon piirissä ja ovat aktiiviseurakuntalaisia, mutta ovat selvästi myös kirkolle kiusallisia ja ongelmallisia. Toisaalta he ainakin tuovat muassaan varoja kirkollisen byrokratian kannattelemiseen. Ongelmana on, että lahkolaisten käsitys kristinuskosta ei vastaa useinkaan kovin läheisesti kirkon passiivisempien enemmistöjäsenten näkemyksiä, ja jos kirkko ottaa instituutiona kantaa kumpaan tahansa suuntaan, on vaarana tuntea taloudelliset seuraukset nahoissaan. Kuvaavaa on, että emerituspiispa Huotari kiittelee lahkolaisten jäämistä kirkon piiriin erikseen (”onneksi”) ja toteaa herätysliikkeet ”ehdottomasti voimavaraksi”, mutta samalla toivoo, ettei herätysliikkeitä käsiteltäisi julkisuudessa eikä luultaisi, että aktiivisimmat kirkossakävijät edustaisivat sitä kuuluisaa kirkon kantaa, joka on niin epäselvä, että itsekin tiedän vain, ketkä sitä eivät edusta (hämmentävästi he ovat usein uskonnollisesti ja kirkollisestikin hyvin aktiivisia toimijoita).” … ” Ja koska kirkolla on julkisoikeudellinen asema ja merkittävä sanansija yhteiskunnassa, niin on varsin aiheellista odottaa kirkolta jonkinlaista selkeyttä suhteessaan herätysliikkeiden teologiaan ja kirkon kantaan. Ei ole ihmettelijän ilkeyttä, jos kirkko ei saa omaan hommaansa selkeyttä ja johdonmukaisuutta. Päinvastoin, Huotarin välillisesti vaatima ristiriitojen maton alle lakaiseminen vaikuttaa jopa epärehelliseltä, ei vähiten herätysliikkeiden jäseniä kohtaan. Merkillepantavaa on myös, että kun herätysliikkeissä kyse on juurikin teologisista tulkintaeroista ja uskonnollisista sisällöistä, haluaa Huotari muistuttaa ”kaikesta siitä uudistustyöstä, jota kirkko tekee yhteiskunnan hyväksi”. Uskonnosta ei mielellään kirkossa näköjään haluttaisi keskustella, yhteiskunnasta sitäkin enemmän. Tämä on Suomessa hyvin yleistä.”
Puusta katsoen tuntuu omituiselta mennä tämänlaiseen kiemurtelevaan kirkkoon. Uskonto on ennen kaikkea eettinen laitos. Ja siinä kohden kaksoisviesti kertoo että taho mokaa joko opin koherenssissa tai viestinnässä. Ja kun toimija on todellakin suuri ja yhteiskuntarakenteissa syvästi ja merkittävästi, syntyy kyllä hyvin syvää epäluottamuksen tunnetta. Ja hyvin monitasoisesti.
Sana 2/2014 haastatteli Olli Valtosta. Siinä hän toi esiin ajatuksen, joka avasi silmäni:
’Miksi riidellä teologiasta? Me olemme kaikki väärässä. Emme tiedä, missä kohtaa kukin on väärässä.’
Hänen nämä sanansa auttoivat minua katselemaan vähän avarammin. Sen jälkeen monet keskustelut ja kiistelyt näilläkin palstoilla ovat tuntuneet toisarvoisilta. Ajatukseni eri herätysliikkeitä kohtaan eivät ole kovin negatiivisia. Kaikilla on pyrkimys samaan suuntaan, painotukset ovat erilaisia.
Tuon mainitsemani haastattelun olen säilyttänyt ja palaan siihen ajoittain. Valtosen ajatukset antoivat minulle uskonrauhan.
Oma kokemukseni on, että innokkaimmin minua (tai rahojani) tavoittelevat jehovalaiset, mormonit ja scientologit. Siinä järjestyksessä. Ovella käydään, traktaattia ja kirjasta tuputetaan ja maili tihkuu samoja viestejä.
Kaikki kristilliset kirkkokunnat ja -herätysliikkeet ovat olleet huomattavasti tahdikkaampia ja maltillisempia, kun olen heikäläisiä kohdannut. Ei ole tuputettu jäsenlomakkeita eikä tilillepanokortteja.
Olen sellainen jumalanpalvelusturisti, että parin evl-vakiokirkkoni lisäksi käyn usein ortodoksisissa palveluksissa, olen vieraillut helluntailaisten palveluksissa ja käynyt katsastamassa parin herätysliikkeenkin menoja. Koen yhteenkuuluvuutta noiden kaikkien kristillisten seurakuntien kanssa aina kun kuulen, että heidän tilaisuuksissaan opetetaan ja luetaan puhdasta Raamatun sanaa. Kirkkokunnalla tai yhteisöllä ei ole niin suurta merkitystä minulle. After all nehän ovat kaikki ihmisten luomia organisaatioita ja konstruktioita. Todellinen kristittyjen maailmanlaajuinen seurakuntahan ovat he, jotka Jeesuksen Kristuksen herrakseen todistavat, ja kunnioittavat sitä lakia, mitä Jeesuskin kunnioitti.
Itse asiassa koen useammin vierautta ja epäluuloa omassa evl-kirkossani, kun siellä jätetään Raamatun sana opettamatta, ja sen sijaan aletaan pitää poliittisia tai muita yhteiskunnallisia palopuheita.
Moni kristitty tuntuu jakavan kokemuksesi. Uskonnottomista harvempi. Kenties asenteet inaisesti muuttuu. Tai sitten kristityillä on todella uskonnottomista poikkeava tapa määritellä asiallisuus.
Esimerkiksi Jehovan Todistajat ja Mormonit näyttävät olevan ns. innokkaita. Kuitenkin jos törkeää käytöstä haetaan, sitä on pakko hakea kristillisistä. (Körtit on tosin yleensä tosi jee. Heillä turhan huono maine jonain lahkolaisina.) Pietistit tuntuu kunnioittavan jonkinlaista törkymöykkyilyä, jonain sananvapauden ilmenemismuotona oikein. Kreationistit uhkailee ihan säännönmukaisesti (henkeä ja terveyttä esimerkiksi).
Että sekoittuukohan innokkuus ja toistuvuus samaan kuin ikävä asenne?
Paitsi että skientologeista usein kuulee. En ole koskaan edes nähnyt.
kiteytys blogin otsikkoon viitaten:
Minusta on tärkeintä olla kristinuskossa, ei kirkon uskossa+.
En todellakaan tiedä, mikä on kirkkomme usko tällä hetkellä. Kirjattuna se löytyy, mutta monet papit puhuvat ja tekevät ihan muuta. Jopa pannumyssypäät.
Ja maallikot myös.
Selkeäsanainen kolumni. Toivoisin minäkin kuppikuntaisuuden jo loppuvan ja näköalojen avartuvan. Näin piskuisella laumalla ei ole varaa riidellä keskenään.