Suuren kauppakeskuksen uumenissa ahertaa kahvilan kassalla parikymppinen maahanmuuttajatyttö. Jono on pitkä ja ihmiset tuijottelevat supisuomalaiseen tapaan synkkinä tyttöä, toisiaan ja kengänkärkiään. Hetkeksikään ei tytön hymy kuole. Hän palvelee kohteliaasti ja ystävällisesti. Tämän tästä kuuluu hänen sisältään iloinen nauru, kuin tiuku helisisi jossain.
Tulee minun vuoro. Ostan kahvin ja croisantin. Annettuaan kuitin tyttö katsoo syvälle silmiin, hymyilee ja sanoo: ”Ihanaa kahvihetkeä!” Lähes typertyneenä kiitän, toivotan tytölle hyvää päivän jatkoa ja etsin vapaan pöydänkulman täpötäydestä kahvilasta. Pöydällä on iltapäivälehti, jossa kirkuvat suuret otsikot: kaikki Pariisin terrori-iskusta.
Tartun lehteen ja heitän sen viereiseen lehtihyllyyn. Ei kiitos. Jo riittää hetkeksi tätä. Nyt on ihanan kahvihetken vuoro. Elämän on jatkuttava, kaikesta huolimatta. Ja sehän jatkuu, kiitos maahanmuuttajatytön.
Kiitos kauniista tekstistäsi.
Sinulla on oikea asenne kanssaihmisiimme.
Kiitos, Matias. Lämmittää saada palautetta, josta näkyy, että palautteen antaja on vilpitön. Kunpa sen avoimen asenteen kanssaihmisiin voisi säilyttää. Ettei katkeruus koskaan iskisi. Kehenkään meistä.