Ecce Homo ottaa Mäntässä vieraan vastaan Göstan Paviljonkiin. Tuo englantilaisen Mark Willingerin (s. 1959) Jeesusta esittävä teos poikkeaa paljon totutusta Jeesus-kuvasta.
”Willinger haluaa meidän ajattelevan kaikkia niitä, joita tälläkin hetkellä vainotaan heidän uskontonsa, ihonvärinsä tai etnisen taustansa vuoksi”, toteaa näyttelyn kuraattori Timo Valjakka.
On hyvä oivallus sijoittaa teos sisäänkäynnin eteen, eikä johonkin näyttelyn perille. Tässä sitä ei voi ohittaa. Siinä on tänäänkin ajankohtainen ja puhutteleva vastaanottaja 2000 vuoden takaa. Muistuttajasta, on se/hän sitten ulkoinen vaikuttaja tai sisäinen omatunto, ei välttämättä pidetä.
Paviljonki sijoittuu Joenniemen kartanon päärakennuksen viereen, hienosti maastoutuen ja lasikäytävällä päärakennukseen liittyen. Runsaat lasipinnat linkittävät rakennuksen luontoon, mitä läpinäkyvyys ja heijastukset vahvistavat. Arkkitehtonisesti mielenkiintoisena se on jo nähtävyys sinänsä.
Paviljongissa on nykytaiteen näyttelyitä, päärakennuksessa vanhempaa, erityisesti Suomen taiteen kultakauden mestariteoksia. Erityismaininnan tällä kertaa ansaitsee viime syksyn hankinta, Helen Schjerfbeckin ”Ryöväri paratiisin portailla”, ”oman aikansa poikkeuksellinen mieskuva”.
Kiitollisella mielellä ajattelen mesenaatteja. Pilkan kohteeksihan he välillä joutuivat, ehkä joku muistaa esimerkkinä siitä ”Laulun 20 perheestä”. Kuitenkin maailma olisi henkisesti köyhempi ja yksiulotteisempi ilman tällaisia mesenaatteja, joilla on ollut rahaa ja tahtoa käyttää sitä kulttuuriin (ja tieteeseen).
Kaupungin keskustassa on Mäntän kuvataideviikkojen näyttely vanhassa tehdaskiinteistössä Pekilossa. Julkisuudessa näyttelystä nostettiin mm. poliisiauto, jonka päällys on virkattu neule. Näyttävä ja erikoinen, mutta mikä on sen taiteellinen anti?
Göstan ja Pekilon nykytaiteella on minusta selkeä ero: Göstan teokset ovat mielestäni enemmän ajattelua herättäviä ja helpompia katsoa. Pekilon työt puolestaan tuntuvat rikkinäisiltä ja vaikeilta tulkita. Moni sanoisi niitä rumiksi, ehkä jopa ahdistaviksi.
Vai ovatko ne itse asiassa oikea kuva meidän ajastamme, joka on pirstaloitunut ja ahdistava? Kuvataiteessa ei enää esiinny yhtenäistä viivaa, eikä musiikissa ole melodiaa? Taide voi kertoa enemmän kuin dokumentit.
Mitä on kauneus? Onko se vain illuusio, jollaista ei oikeasti ole? Onko olemassa absoluuttista kauneutta vai onko se totuttu ja opittu käsitys tai aikasidonnainen muoti-ilmiö?
Toisaalta kun näemme kauniin maiseman tai kuulemme kaunista musiikkia, ihastumme ja melkein pakahdumme ja tulee tarve jakaa se jonkun kanssa. Klassisessa taiteessa kauneus on ollut keskeinen tavoite, mutta ei välttämättä nykytaiteessa.
Hyvä taide herättää katsojassa aina jotain. Itse asiassa teos syntyy vasta katsojan kokemuksena. Kukin meistä kokee sen omalla tavallaan. Taiteilijoilla voi olla oma käsityksensä, jota he eivät aina halua selittää.
Joenniemen rantaan, pienen saaren ympäri on tehty ajatustaulujen polku, jonka päättää Jonne Donnen (v. 1624) kirjoittama teksti, ote siitä: ”Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsessään; jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa”.
Diakoniapäivillä 2013 puhui ruots. kirkkoherra Fredrik Modéus. Kirjassaan Osallisuuteen kutsutut – jumalanpalvelusyhteisö muutoksessa hän pohdiskelee jumalanpalveluksen suhdetta seurakunnan eri työmuotoihin. Seurakunnan yheisen jumalanpalveluksen tulisi olla kuin mantere, jonne johtavat sillat kaikista saarista eli seurakunnan eri ryhmistä ja toimintamuodoista. Ilman manteretta saaret ovat irrallaan ja vailla kokoavaa keskusta.
Yksikään ihminen ei ole saari täydellinen itsessään. Näin voi ajatella myös, ettei yksikään seurakunta ole täydellinen itsessään vaan kokonaisuuden osa. On aika vaarallista, jos yksittäinen ihminen tai jokin yhteisö kuvittelee olevansa täydellisyyden huipentuma – täydellinen itsessään.
Ernest Hemingway on lainannut kyseistä Donnen tekstiä kirjansa Kenelle kellot soivat -kirjansa motoksi:
” Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään;
jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa;
jos meri huuhtelee mukaansa maakimpaleen,
niin Eurooppa pienenee vastaavasti,
samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila,
joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi;
jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,
sillä minä sisällyn ihmiskuntaan;
äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään
kenelle kellot soivat;
Ne soivat sinulle. ”
Kauneus on katsojan silmässä, mutta se on myös korvassa ja muissa aisteissa. Se mikä minusta on kaunista tai ihanaa, voi toisesta ihmisestä olla aivan kamalaa.
Joku voi pitää taiteena vain sitä, mikä häntä miellyttää. Taiteen yksi tehtävä on kuitenkin herättää. Tarjota kokemuksia, näkemyksiä, ajatuksia. Aina taide ei siis olekaan kaunista tai sellaista, josta itse pitää.
Musiikkia voi arvioida näinkin erään vanhan sanailun mukaan: En minä musiikista mitään muuta ymmärrä kuin että nuotteja ei saa repiä.
Joenniemen wanhan puolen eteisessä on valokuva, missä on18 ihmistä, keskellä Mannerheim. Seisovat kolmella portailla pari naista alimmilla. Kartanossa on fasaadissa 18 ikkunaa. (Pyöreä pikkuikkuna mukaanlukien)
Kirjaston katossa vapaamuurari Lennart Segerstrålen rapparisymbolinen kattomaalaus.
Joenniemen pehtori kävi aikanaan 1900-luvun alussa autolla isoisäni Seth Kangasjärven tilalla Pojaslahdella tutustumassa tämän Amerikoista tuottamaan siitos-sonniin. Hommasi sen vaskoja Joenniemeen.
Ihminen on toisista ihmisistä tehty. Toiset peilaavat itseään enemmän, toiset vähemmän lähimmäisissään ja ympäristössään. Toisille lähimmäiset ovat rikkaus, toisille riesa. Mutta pitää muistaa, että olemme täällä vain tämän kerran. Mahdollisuutta uusintoihin ja toisella tavalla tekemiseen ei ole, mutta voimme kuvaamme korjata, maalata päälle. Etenkin vanhemmalla iällä on hyvä tehdä inventariota elämästään, voisinko vielä muuttaa vähän suuntaa, välittää enemmän, rakastaa enemmän, anteeksiantaa enemmän. Mieti millaisista kuvista pidät ja miksi.