Ihminen on jakamaton persoona – lähetystyössäkin

Tulevilla Lähetysjuhlilla Helsingissä siunataan miespari lähetystyöhön. Kysymyksessä on Suomen Lähetysseuran kehitysyhteistyöprojekti, jota ulkoministeriö rahoittaa. Tämä on bloggaus sivuasiasta. Pääasiaan en nyt kajoa. Siitä ovat toiset jo kirjoittaneet puolesta ja vastaan.

Se, mikä minua mietityttää – eli se sivuasia – on julkisuudessa viljelty perustelu sille, miksi pariskunta on tehtävään valittu: pätevyyden perusteella. Nimenomaan tulossa olevien työtehtävien vaatimusten valossa. Ei ennenkään lähetystyöhön ole epäpäteviä otettu muuten kuin vahingossa, mutta pätevyys ei kuitenkaan ole ollut se varsinainen juttu. Lähetystyössä ei pätemisellä pärjää. Ja on se kyseisille veljillekin aika raskas rasti: muuten emme teitä ehkä ottaisi, mutta pätevyytenne takia haluamme työpanoksenne, jonka vielä valtio maksaa. Olette tervetulleita ja hyväksyttyjä sikäli mikäli olette pätevämpiä kuin muut. Ja vain siinä kapeassa siivussa ihmisyyttänne, josta teille maksetaan.

Kiivaissa kiistelyissä ovat jotkut todenneet, että lähettien yksityiselämä ei kuulu työnantajalle eikä vaikuta onnistumiseen työtehtävissä. Onko pätevyys jokin ihmisen persoonallisuudesta irrallinen erityisavu? Vähän kuin silmälasit, puujalka tai tekohampaat. Ajatuksen takaa paistaa pinnallinen ihmiskäsitys. Pätevyysjargoniin törmää muutenkin turhan usein usein nykyisessä kirkossa. Papin työstäkin maalataan sellainen kuva, että se vaatii muka jotain osaamista ja hillittömästi täydennyskoulutusta Järvenpäässä. Muuten ei voi olla hyvä ihmisten ja Jumalan palvelija. Kirkkoherrastakin on tehty sellainen erityistaitouskontoinsinööri, että sen valinta pitää uskoa konsulteille ja kabinetteihin. Tavallinen seurakuntalainen on muka niin pöljä, ettei millään kykene erottamaan Heikkiä feikistä.

Asiaan.

Sanon vielä tähän väliin uudelleen, etten ota nyt varsinaisesti kantaa homopariskunnan lähettämiseen. Pohdin vain tuota kysymystä yksityiselämän ja työtehtävien erottamisesta. Minusta se on, jos ei mahdotonta, niin ainakin harhaoppi.

Eräässä nettikyselyssä, olisiko ollut facebookissa, haluttiin tietää, mitä asioita rakastaa puolisossaan eniten. Viisas vastasi siihen, ettei halua paloitella vaimoaan. Joku toinen sanoi sen ikään kuin tieteellisemmin, ettei osaa disponoida puolisoaan. Vaikka olen vain vähäinen pappismies Uudeltamaalta, tuon verran minäkin avioliitosta ymmärrän. Naimisissa ollaan tai ei olla. Ei ole olemassa avioelämää, työelämää, yksityiselämää, vaan elämää. Ja jos ei ole, se kannattaa hankkia. Mielellään elämän aikana. Elämä on ihmisen parasta aikaa, sanoi jo Matti Nykänen.

Samaa hullutusta ovat kyselyt, joissa uskontunnustuksen lauseet pitäisi irrottaa toisistaan ja laittaa jonkinlaiseen uskomisjärjestykseen. Minusta siihen sopii vain kaksi kategoriaa, usko ja epäusko. Molemmille on kristityllä omat funktiot. Uskoon tartutaan ja epäuskoa kartetaan. Siinä on kristitylle niin suuri yhden elämän mittainen läksy, ettei ehdi, jouda eikä jaksa paloittelemaan opinkohtia ja vastaamaan kyselyihin.

Ihmisten palastelu on muotia muutenkin. Ministeri kuvittelee sanovansa jotain yksityishenkilönä, kansanedustaja säätää puku päällä ja kravatti kaulassa lakeja ja päätöksiä, mutta hilluu humalassa vapaa-ajallaan ilman pukua ja paitaa kylän baarissa. Ihmiset, jotka väittävät osaavansa erottaa eri persoonat itsessään, ovat luultavimmin hukanneet sen ainoansakin.

Niin, asiaan.

Kun ennen vanhaan lähdettiin lähetystyöhön, hyvästeltiin omaiset kuin kuoleman varalta. Monilla eri järjestöjen kesäjuhlilla on nähty näistä dramaattisista vaiheista kertovia kuvaelmia ja jopa musikaaleja. Niissä on puhutellut lähetyskutsumuksen kokonaisvaltaisuus. Matkattiin purjelaivoilla, seilattiin tuntemattomaan, ei käyty lomilla eikä lähetelty sähköposteja. Ambomaalle tai Japaniin lähdettiin elämään kristittyinä, työtehtävät seurasivat siinä sivussa.

Purjelaivoihin ei tarvitse palata, mutta jotain on menetetty, kun lähetystyöhön rekrytoinnissa puhutaan vain kansainvälisistä erikoistehtävistä. Jotain ajattelulleni hyvin vierasta on siinäkin ajatuksessa, että lähetystyöhön valitaan pätevyyden perusteella. Ei se onnistu maallisessa kehitysyhteistyössäkään, ei kirkossa, eikä akatemiassa. Tuskin kaupan, liikenteen ja teollisuudenkaan alalla. Sosiaalityöstä puhumattakaan. Paras työntekijä ei ole aina pätevin, ei edes sopivin. Paras on se, jonka tehtävä valitsee ja kasvattaa.

Kotimaan papin laita on ihan samoin. Kun pappi kohtaa vainajan omaiset, vihkiparin tai lähtee rippileirille, hän joko on läsnä kokonaisena itsenään tai suorittaa roolia. Yhdet toimitukset ehkä menevät vanhoilla naamanväännöillä, mutta jo rippileirin mittainen työsuoritus on mahdoton. Sen tuntee siitä krapulasta, jota leirin jälkeen kokee. Nuorille kun antaa itsensä, on sen jälkeen hetken aikaa aivan tyhjä.

Miten ihminen voisi lähteä lähetystyöhön vain suorittamaan kansainvälisiä erityistehtäviä? Eikö sielu tule mukaan? Työlain mukaan työnantaja ei saa udella työntekijän yksityisasioita, mutta minä ainakin kokisin lähettäjäni kylmäksi, jos sitä ei kiinnostaisi minun elämäni. Valitsisin mieluummin sellaisen lähetysjärjestön, joka kysyisi lasten syntymäajat, ensimmäisen moponi merkin, mummon osoitteen ja koiran nimen. Voisin olettaa, että ovat kiinnostuneita muustakin kuin työpanoksesta.

Sen takia lähetystyöntekijät siunataan matkaan. Heille annetaan matkaan muutakin kuin lentolippu ja työpaikan osoite. Monet tyhjentävät koko elämänsä lähetyskentällä. Ja lastensa elämän.

Suomen ensimmäinen lähetystyöntekijä Matias Nyberg oli herrnhutilaiseen uskoon tullut kirvesmies Porvoon pitäjästä. Kirvesmies lähetettiin 1756 Surinamiin siksi, että hän osasi rakentaa itselleen asumuksen. Muuten erityistaidoilla ei ollut kysyntää, koska lähetin tarkoitus oli olla kristittynä, ei tehdä jotain spesiaalia. Emme tiedä, ehtikö Nyberg saada asuntonsa valmiiksi, koska hän kuoli muutaman kuukauden päästä trooppiseen sairauteen.

Ennen Nybergiäkin oli suomalaista lähetystyötä 1640-luvulla Delawaressa. Ruotsalais-suomalaisen seurakunnan pappi Campanius teki lähetystyötä intiaanien keskuudessa ja käänsi Katekismuksen delaware-kielelle. Suomalaiset opettivat shawnee- ja unami-intiaaneja rakentamaan harjakattoisia hirsitaloja. Savolaiset veivät uudelle mantereelle muutakin kuin kaskenpolton ja hirsisalvoksen. He veivät sinne uskonsa ja elämänsä. Värmlantiin eikä Rautalammille ei jäänyt edes varjoa eikä hajua.

Lähetystyöhön siunaamisessa kirkko ottaa mielestäni isomman askeleen homoparien suhteen kuin mitä se tekisi vihkimällä heidät avioliittoon. Piispa Irja Askolalla on nyt käsissään isompi asia kuin kirkolliskokouksella sitten joskus, kun se käy avioliittoasiaa pohtimaan. Kun kirkko ottaa miesparin läheteikseen, se ottaa heidät koko ihmisinä, ei vain heidän työpanostaan. Ketään ei saa ottaa vain puolinaisesti. Jos ei oteta kokonaan, jätettäkööt ottamatta. Jos otetaan, otetaan kaikkinensa.

***

Wilmingtonin Pyhän Kolminaisuuden kirkko on suomalsiten ja ruotslaisten rakentama. Vuodelta 1698 peräisin oleva kirkko on Amerikan mantereen vanhin protestanttinen kirkko.