Ihmisoikeuksien julistus 75 vuotta – perintö, jota ei saa hukata

Sivilisaation perusedellytys on ihmisarvoisen elämän turvaaminen jokaiselle tai ainakin mahdollisimman monelle. Myös eläinpopulaatioissa huolehditaan lauman jäsenistä, mutta syystä tai toisesta saatetaan sen jäsenet hylätäkin, jos se nähdään kokonaisuuden kannalta paremmaksi tai johtaja tuntee asemansa uhatuksi. Joka tapauksessa suojan ja huolenpidon tarve on sen verran yleisinhimillistä, että ei ole outoa, että ihmisoikeuksien käsitteellistämisen juuret löytyvät jo antiikin filosofiasta. Jo Ciceron sovelluksessa stoalaisesta filosofiasta tulee esiin ihmisoikeuksien käsite niin erotuksena muihin olioihin kuin ihmisille yleensä kuuluvien oikeuksien käsite ihmisen järjen perusteella.

Kristillisessä kontekstissa ihmisearvon käsite sai pian kahtalaisen hahmon sillä perusteella, että jokainen on luotu Jumalan kuvaksi erotuksena muusta luomakunnasta (1 Moos. 1:26), mutta esiin nostettiin myös Paavalin korostus siitä, että ihmisten väliset erot ovat merkityksettömiä verrattuna heidän yleiseen asemaansa Jumalan lapsina (Gal. 3:26-28). Silti kirkollisessa elämässä ajatus kaikkien ihmisten yhtäläisestä arvosta oli käytännössä taka-alalla kolmesta syystä: 1) ensinnäkin ihmisen syntisyys ja sen mukanaan tuoma arvottomuus, 2) toiseksi tehtiin ero kristittyjen, harhaoppisten ja pakanoiden välillä ja 3) kolmanneksi kirkkokäsitys oli hierarkkinen. Niinpä ihmisarvon erotteleva ulottuvuus painottui yhtäläisen arvon painottamisen kustannuksella.

Ajatus kaikkien ihmisten yhtäläisestä arvosta ei toki tyystin kadonnut näköpiiristä. 1300-luvulla nominalistiteologit painottivat yksilön arvoa ja 1400-luvulla humanisti Pico della Mirandola kuvasi jokaista ihmistä mikrokosmokseksi, pieneksi, ainutkertaiseksi maailmaksi itsessään. Ihmisellä on hänen mukaansa vapaus tavoitella korkeinta onnea. Vastaavia ajatuksia esittivät Thomas More ja Erasmus Rotterdamilainen. Espanjalaiset myöhäisskolastikot muokkasivat muuttunutta ajattelua teologisesti eteenpäin. Erityisen haasteen tarjosi ei-eurooppalaisen ihmiskunnan kohtaaminen. Paavin bulla Sublimis Deus (1537) painotti, että ”intialaiset” piti nähdä ”todellisina ihmisinä”, niin että he ovat kykeneviä ottamaan vastaan katolisen uskon ja sakramentit. Francisco de Vitoria ja Francisco Suarez alleviivasivat ja kehittivät tätä näkökulmaa edelleen.

Reformaatio painotti sitä, että ihminen ei ansaitse pelastusta omilla voimillaan, vaan että hänen pelastava jumalasuhteensa on Jumalan lahja Kristuksessa. Ihmistä eivät määrittele hänen suorituksensa. Ihmisen arvo ei ole hänen itsensä luotavissa vaan Jumala antaa sen hänelle – niin luomisessa kuin lunastuksessa. Teologinen ajatus, että ihminen pelastuu, vanhurskautetaan Jumalan armosta, tulee filosofisesta ihmiskäsitysten tilalle määriteltäessä ihmisen arvoa. Usko on vastaus Jumalan armotekoon. Olennaista on uskon ja omantunnoon vapaus, joka pohjautuu syntien anteeksiantamukseen armosta. Tämä jatkaa kirkkoisä Augustinuksen esittämää ajatusta, jonka mukaan uskonasioissa ei saada pakolla mitään aikaiseksi, vaan usko on lahja. Lutherin ja reformaation eteenpäin viemänä tämä ajatus edisti myös ajatusta uskonnonvapaudesta ihmisoikeusajattelun keskiössä.

Poliittisesti kehitys kohti absoluuttista ruhtinasvaltiota ei kuitenkaan johtanut ihmisten yhtäläistä arvoa ajatellen suotuisaan suuntaan. Valistusaikana ihmisen arvo ja ihmisjärki kytkettiin yhteen. Luterilainen oikeusfilosofi Samuel Pufendorf liitti ajatuksen ihmisarvosta ihmisten luontaiseen vapauteen, mikä sitten osaltaan vaikutti vuoden 1776 Amerikan Yhdysvaltojen ihmisoikeuskäsitykseen, jonka mukaan jokainen ihminen syntyy vapaaksi. Muiden muassa Pufendorfin kautta välittynyt ajatus luontaisesta ihmisarvosta vaikutti yleisesti reformatoriseen käsitykseen luonnonoikeudesta. Ihmisen vapaus perustuu hänen luonteeseensa järkiolentona, mutta sen perustana on Jumalan luova ja vapauttava armo. Ajatus vaikutti aluksi enemmän juuri Yhdysvalloissa kuin Euroopassa, koska 1700-luvun ihmiskeskeinen maallistunut ajattelu oli voimakkaampaa Euroopassa kuin Yhdysvalloissa tuolloin.

Poliittisesti ihmisoikeusajatuksen juuria on löydettävissä Englannin 1215 Magna Chartasta sekä Habeas Corpus-laista vuodelta 1669 sekä vuoden 1689 Bill of Rights-julistuksesta, jotka vaikuttivat Amerikan Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen käsitykseen ihmisoikeuksista, samoin jo 1632 Marylandissa, New Jerseyssä 1677 ja Pennsylvaniassa muotoillut julistukset uskonnonvapaudesta. Ranskassa uskonnonvapaus sen sijaan ei tullut esiin vuoden 1789 vallankumouksen ihmisoikeuksien julistuksessa, ja oikeuksien puolesta kamppailuun yhdistyi vahvasti terrori. Saksassa perusoikeuksia kirjattiin alueellisesti Etelä-Saksassa 1818 ja 1820.

1900-luvun maailmansotien kauhut osoittivat, että kansallisvaltio ei yksinään kykene turvaamaan ihmisoikeuksia, joten ne kirjattiin osaksi kansainvälistä oikeutta. Keskeinen julistus tätä ajatellen on juuri YK:n ihmisoikeuksien julistus 10. joulukuuta 1948, jota nykyäänkin ihmisoikeuksien päivänä vietetään. Johtuen ennen muuta Ranskan vallankumouksen innoittamasta kirkonvastaisuudesta kirkot, etenkin roomalaiskatolinen kirkko, olivat hitaita omaksumaan poliittisen ihmisoikeusfilosofian, mutta teologisesta, jokaisen persoonan arvoa alleviivaavasta näkökulmasta myös roomalaiskatolinen kirkko liittyi ajatukseen luovuttamattomista ihmisoikeuksista. Ensin tämän muotoilivat alustavasti jo paavit Pius XI ja Pius XII mutta varsinaisesti Johannes XXIII ensyklikassaan Pacem in terris (1963). Siitä se sitten otettiin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen asiakirjoihin, mm. julistukseen uskonnonvapaudesta. 1970-luvulta alkaen myös mm. Luterilainen maailmanliitto ja reformoitu maailmanyhteisö muotoilivat ihmisoikeusajatteluaan. Protestanteista esim. baptistit ja adventistit ovat perinteisesti olleet aktiivisia uskonnonvapauskysymyksissä.

Huomionarvoista on, että luterilainen pastori tri Frederick Nolde oli mukana kirjoittamassa ihmisoikeuksien julistusta 1948. Esimerkiksi kirkkojenvälinen avustustyö määritellään nykyisin sekä usko-perustaiseksi (faith-based) että ihmisoikeusperustaiseksi (human rights based).
Ks. https://lutheranworld.org/news/lwf-reaffirms-commitment-human-rights-agenda

Ihmisoikeuksien käsitettä ajatellen viime vuosikymmeninä on puhututtanut ns. kolmannen sukupolven yhteisöllisten ihmisoikeuksien rooli ajatellen esimerkiksi raaka-aineiden hyödyntämistä kehittyvistä maista tai se, että länsimaisessa kontekstissa käsitteellistetyille oikeuksille vaaditaan maailmanlaajaa kattavuutta. Onkin hyvä kontekstualisoida niitä niin, että yksilön oikeudet osana yhteisöään toteutuvat ottaen huomioon paikalliset tilanteet ja kulttuurit mutta myös jokaisen ihmisen arvon ja loukkaamattomuuden. Olemme aina yksilöitä ja yhteisön jäseniä. Molempia tulee kunnioittaa tasapainoa hakien, koska kyse on lopulta ihmisten yhtäläisen arvon ja ainutkertaisuuden tasapainottamisesta ja rajojen asettamisesta, niin että ihmisarvoinen elämä tulee mahdolliseksi. Joskus tulee sopia myös siitä, että olemme eri mieltä tietyssä asiassa ja toivon mukaan voimme silti säilyttä keskinäisen kunnioituksen.

Sotien ja väkivallan kierteessä ja kansainvälisten instituutioiden horjuessa on syytä pitää kiinni niistä syvistä opetuksista, jotka esimerkiksi 1900-luvun maailmansodat antoivat ihmisille muotoiltaessa mm. ihmisoikeuksien julistus. Aatteet eivät oikeuta tappamista ja jokaisella ihmisellä on kiistämätön arvonsa. Elämä on Jumalan lahja, samoin pelastus. Elämä on kristillisessä mielessä kiitosuhria Jumalalle ja rakkaudenuhria lähimmäiselle. Tämä ei toki tarkoita, että tulisi olla sinisilmäinen. Kaikkea hyvää voidaan käyttää ja pyrkiä käyttämään väärin, mutta se ei tee tyhjäksi asioiden oikeaa tärkeysjärjestystä ja sitä mikä on pohjimmiltaan oikein – kaikesta huolimatta.