Heti alkuun: en vähättele kirjoituksellani vanhemenisen vaivoja ja työläyttä myös hoitojärjestelyjen suhteen, jotka ahdistavat nykyään niin ikäihmisiä kuin omaisia, hoitohenkilökuntaa jne. On kuitenkin kolikon toinen puoli kuten asioissa yleensä. Vanheneminen ei ole vain ikävää. Siinä on ilonsa, tasapainonsa, jopa optimisminsa. Ne voi löytää tai ne avautuvat etsimättä. On kyse uskosta, asenteesta, heittäytymisestä olemisensa tilaan.
Olen myös sairastanut vakavasti niin paljon, ettei kirjoittamistani voi pitää kokemattoman nuoren vanhuksen kevytmielisyytenä. Muutenkin tiedän kuoleman läheisyydestä enemmän kuin moni ikätoverini. Ehkä optimismin ydin löytyykin sisareni viimeisistä keskusteluista kanssani. Hän oli silloin 24 v. Minä vuotta nuorempi. Hän sanoi, ettei hänen elämänsä jää kesken. Jokainen elämä alusta loppuun on kokonaisuus. Jumalan antama ajallinen matka. Joillakin lyhyempi, joillakin pidempi ihmisten mittapuun mukaan. Jumalalle hänen antamansa elämä on kokonainen.
Ensimmäinen iloista on hivenen tragikoominenkin: autuas unohdus! Kirjoitin tästä jo ennakoivasti jonkin aforismikin 80-luvulla. Pohdin silloin anteeksiantamisen vaikeutta. Voi tahtoa sydämen kyllyydestä olla vailla kaunaisia ajatuksia itseään loukanneita ihmisiä kohtaan. Tahto vain ei riitä.Tarvitaan jumalallinen välistäveto: unohtamisen armolahja.
Ikääntymisen luontoon kuuluu muistin vähittäinen heikkeneminen. Autuas unohtaminen voi pyyhkiä paljon menneen kipuja pois, jos antaa periksi eikä takerru niihin. Luonnollisen unohtelun lisäksi voi rukoilla Jumalan apua, että pahat muistot katoaisivat. Ainankin itselläni niin on monessa asiassa käynyt. Luojan kiitos, joidenkin ajanjaksojen hektinen elämä työn, perheen, omaishoidon jne. kanssa on ”sumentunut” jonkinlaiseksi musteläikäksi elämäni päiväkirjassa. Sekin haalistuu.
En pengo menneisyyteni dokumentteja, vaan heitän niitä roskiin (almanakat, kirjeet, päiväkirjat yms.). Kenelle jälkeeni niistä on muuta kuin tuhottavaa jätepaperia. Tuhoan ne itse. Saan samalla vapauden unohtaa ja muistaa, mitä muistankin. Yleensä kuitenkin menneisyys nousee muistoissa episodeina kultareunoin. Ne annan iloisesti olla. Koskaan lapsuuden jälkeen kesä ei ole tuoksunut yhtä mansikkaiselta ja mataraisen metiseltä. Miksen vaalisi sitä elävää ihanuutta mielessäni.
Toinen ilo: autuas luopuminen!
”Luopuessaan saa.” Tämänkin kirjoitin jo 80-luvulla tietämättä sen koko laaja-alaista merkittävyyttä. Iän mukanaantuomat rajoiteet ovat kiistattomia. Liikunta, toiminta vaikeutuu. Nivelrikkoinen käteni pudottaa astioita ja arvoesineitä tuon tuostakin. Nelisen vuotta mieheni kuoleman jälkeen muutin isosta Keski-Helsingin asunnostamme pieneen vantaalaiseen kaksioon (+ 35 neliömetrin siirtolapuutarhamökkiin). Vaikka suoralta paljon meni jakoon ja kierrätykseen, oli vaikea ahtautua (kirjoineen etenkin) uusiin tiloihin. Arvatkaa, mikä huojennus onkaan, kun jokin tavara hajoaa – eikä sitä tarvitse itse edes harkinnanvaraisesti hävittää!
Paljon tärkeämpi on kuitenkin pakon sanelema luopuminen paljosta menoelämästä! Pysähtyjä saa hetkiä olemiseen ainaisen tekemisen ja rientojen sijaan. On aikaa mietiskellä, on aikaa rukoilla, on aikaa seurustella todellisten ystävien ja sukulaisten kanssa. On aikaa lukea, kuunnella radiota. Tehdä mitä jaksaa ja haluaa tai olla tekemättä. Vain OLLA.
Kolmas ilo: saamisen autuus!
Nyt on aika tutustua elämään ja olemassaoloonsa juuri joka hetki tässä ja nyt. Olla olemassa tuntien elinaikansa rajallisuuden. Tiedostaa nykyhetken ainutlaatuisuus: elämähän on tässä käsillä. Että saankin tämän henkäyksen hetken kokea eläväni hiukkasena Jumalan maailmankaikkeuden ”Linnunradan liftarina”. Miten tämä hetki onkaan hiljainen/meluisa, raikas/tunkkainen, rauhallinen/levoton. Kaikella on aikansa. Avaruudella ja ahtaudella. Että vielä saankin tämän kokea!!!
Kyllä taisin muistaa Luojaa nuoruudessani, kuten Saarnaaja kehoittaa, mutta vielä enemmän huomaan muistavani nyt. Hopealangan katkeaminen ei ole uhka eikä pakoite. Se on kaunis kuva, vaikka jotakin siinä putoaakin pois. Lanka kirpoaa sen katketessa ilmaan. Taakka putoaa. Saan pitää langasta kiinni. Se on armon Jumalan lupaus.
Neljäs ilo: rauha!
”Jumalan lasten koti-ikävä” ei ole loputon. Sillä on ajan raja. Usko ruokkii toivoa. Toivo rauhoittaa hätääntyneen mielen. Sydän ei huuda levottomuuttaan.
Minulla on ilo olla tuntenut ns. vanhan kansan ihmisiä, joiden elämää eivät täyttäneet TV-ohjelmat, aikauslehdistö, netti, kännykkä. Muistanette taiteemme mestareiden maalauksia sunnuntailevossa olevista ihmisistä, ettoneista, kirkkoteiltä, paimenessa. Mikä rauha! Sain haastatella vielä 1960-80 -luvuilla tällaisia kansanihmisiä, vanhuksia, Ylä-Savossa ja vähän muuallakin. Se oli suurenmoinen kokemus (laidasta laitaan). Kun pysähtyi hiljaiseen kuunteluun, kuuli myös hiljaisia huokauksia. Niissä oli alituinen taivasläheisyys maanpäällisen arjen yli. Kuin siunaus myös kuuntelijalle.
Usko on luja luottamus. Se antaa sisäisen rauhan, vaikka ulkonaisesti elämä ei säästäkään ahdistuksilta enempää nuorta kuin vanhaa.
Kiitos tästä lepohetken blogista tänä hektisenä aikakautena.
Koin itse eilen polisoni kanssa nostalgisen päivän. Olimme -80 luvulla mukana Tapiolan nuorten aikuisten raamattupiirissä. Tosin olimme itse silloin vanhimpia porukassa, meillä oli jo kolme lastakin. Vietimme piirimme kanssa silloin aikoinaan useita viikonloppuja Hvittorpissa.
Eilen kokoonuimme Kirkkonummen Hvittorpissa muisteloihin. Mukaan oli tullut noin 30 entistä piiriläistä. Piirissä on ollut mukana ainakin puolet lisää, mutta he eivät päässeet nyt mukaan.
Oli todella mahtavaa kuulla, miten elämä on ihmisiä kuljettanut. Piiriläisten parista oli löydetty aviopuolisoita (mukana oli neljä paria), osa oli opiskellut papiksi, osa oli muuten vahvasti mukana evankeliumin työssä jne.
Nuorena kylvetty sana on itänyt ja kantanut läpi elämän. Joku oli löytänyt myös silloisen rukousvihkon, johon oli kirjattu ajankohtaiset rukousaiheet. Kaikkiin oli tullut vastaus.
Piirin kokoontumisissa oli esillä vahvasti Jumalan sana, rukous, yhteiset vapaa-ajan kokoontumiset, toinen toistensa auttaminen ja seurakunnan toimintaan osallistuminen.
Siunaan jokaista entistä piiriläistä, samoin kuin pastori Antti Rusamaa, joka oli aikoinaan mahdollistamassa piirin toimintaa kappalaisena ja myöhemmin kirkkoherrana.
Hieno kirjoitus!
”Luopuessaan saa”-ajatuksesi toi mieleeni
F. Assisilaisen kuuluisan rukouksen, jossa sanotaan mm.
”sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi…”
Samaa mieltä siitä, että hieno kirjoitus. Silti, kun joskus olen ihalillut kreikkalaisia ortodoksipappeja Kreikassa istumassa iltapäivisin katukahviloissa ”turisemassa” pappisasuissaan vapaasti paikallisen väestön kanssa tai jumalanpalveluksia, joissa kirkon ovet on jätetty avoimiksi kadulla kulkijoiden tulla ja mennä ja ottaa vaikka ohimennessään siunattu leipäpala kirkon keskikäytävällä olevasta suuresta astiasta, en voi olla ihmettelemättä evl.kirkon ”sulkeutuneisuutta”.
Olen haaveillut Isä Camillon kaltaisista papeista, jotka pystyvät asettumaan ihmisten arkipäivän tasolle luopumatta vakaumuksestaan ja silti hyväksymättä esimerkiksi kirkon pornomessuille tms. osallistumista, mutta ilmeisesti nuo haavekuvat ovat olleet pelkkiä visiopilvien luomia haavekuvia.
https://www.youtube.com/watch?v=mwA3u941trA
Suomi ei ole Kreikka. Kreikassa tuskin yritetään varastaa kirkosta tavaraa, mutta Suomessa niin tehdään. Et arvaakaan, mitä meiltä keskeltä Helsinkiä on vuosikymmenten aikana viety…alttarikyntteliköstä mikrofoneihin, joskus jopa kynttilänpätkätkin ovat kelvanneet. Kaikkea sellaista viedään, mikä vain irti lähtee.
Usotsie, Tuula?