Koronan riehuessa seurakunnat ja muutkinyhteisöt ovat varsin kiitettävästi striimanneet palveluitaan. On saatu nähdä ja kuulla jumalanpalveluksia ja paljon muutakin. Kiitos siitä.
Mutta silti: striimattu on striimattu, ei aito kokemus ja mukanaolo. Toki mielelläni katselen ja kuuntelen, laulan mukana, rukoilen.
Ei se kuitenkaan ole täysi mukanaolo kuten silloin, kun istun kirkon penkissä, näen tutut ihmiset, voin tervehtiä ja tuntea, että yhteys kantaa.
Vielä kamalampaa on, että ehtoollinen puuttuu. Armon pöytää on ollut ikävä.
Pikku hiljaa on kokoavaa toimintaa avattu ja laakennettu. Hyvä niin. Minä ja muutkin terveysriskeistä varoitellut joudumme vielä odottamaan sitä toista rokotusta ja sen jälkeistä varoaikaa, mutta sitten… Sitten taidan rynkyttää kirkon ovea jo ennen kuin suntio ehtii sen avata.
On ollut ikävä kirkkoon.
Kiitos, samoin.