Jos käyt kerran vuodessa elokuvissa, kannattaa se tehdä juuri nyt. Tällä viikolla ensi-iltaan tullut AJ Annilan ohjaama ja Antti Tuurin romaaniin perustuva Ikitie kuuluu sarjaan Jotta emme unohtaisi.
Viiltävän ajankohtainen Ikitie kuvaa aikaa 1930 luvulla, kun suuri joukko alun perin Suomesta Amerikkaan lähteneitä siirtolaisia houkuteltiin Neuvostoliiton Karjalaan rakentamaan uutta uljasta työväen paratiisia.
Neuvostoliittoon lähteneet olivat pääsääntöisesti hyviä ihmisiä – nykykielellä suvakkeja – jotka lähtivät liikkeelle paremman elämän toivossa, halusta rakentaa tasa-arvoista maailmaa tavalliselle, työtä tekevälle ahkeralle ihmiselle.
Eivät he olleet ensisijaisesti poliittisia ihmisiä tai kommunisteja, vaikka heitäkin toki oli joukossa. Suurin syy lähtöön oli 1920 luvun lopun talousromahduksen aiheuttama massatyöttömyys Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Neuvostoliittoon lähdettiin hyvässä uskossa ja järjestelmällisen värväyksen ja katteettomien lupausten innostamina. He halusivat vain, että saisivat tehdä työtä, elää ja elättää perheensä rauhassa.
He olivat juuri sitä kansanosaa, jonka kohtalo on aina jäädä jalkoihin, kun talous romahtaa, suuret aatteet jylläävät ja luodaan unelmia paremmasta maailmasta. Ei siis mitenkään vieras ajatus tämänkään päivän globaaleja muuttovirtoja ajatellen.
Kaikki näytti alussa auvoiselta. 1930-luvun alussa suomalaisen Edward Gyllingin johtamassa Neuvosto-Karjalassa elettiin suhteellisen vapaata aikaa ja osuustoiminnallinen sosialismi kukoisti. Maata yritettiin tosissaan kehittää ja hyödyntää myös amerikkalaissiirtolaisten osaamista ja mukanaan tuomaa länsimaista teknologiaa.
Amerikasta tulleet toisen ja kolmannenkin polven siirtolaiset loivat Karjalan korpeen todellisen pikkuamerikan, Kolhoosi Hopean. Oli tuotu autot ja työkoneet mukanaan, kolhoosissa pelattiin baseballia, tanssittiin ja soitettiin maanosan parasta jazzia.
Ja mikä hämmentävintä: uutta uljasta Neuvostoliittoa rakentavilla siirtolaisilla oli mukanaan myös oma luterilainen pappi. Elokuvan vaikuttavimpia kohtauksia on, kun kolhoosin työläiset hiljentyvät yhteisen aterian alussa ruokarukoukseen, kastavat lapsensa tai polvistuvat pellon laitaan pystytetyn alttarin ääreen nauttimaan Herran pyhää ehtoollista. Siis keskellä 1930-luvun ateistista ja kirkkoja tuhoavaa Neuvostoliittoa.
Unelmat paremmasta maailmasta kuitenkin haihtuvat sananmukaisesti savuna, kun Stalinin 1930 luvun puolivälin jälkeen käynnistämät vähemmistökansoihin kohdistuneet etniset puhdistukset ja kansanvihollisten kylien polttamiset alkoivat ulottua myös Neuvosto-Karjalaan.
Vainoharhaiselle, kaikkea epäilevälle, toisiaan ilmiantavalle ja pelon ilmapiiriä ruokkivalle reaalisosialismille Kolhoosi Hopean asukkaisen idealismi ei enää kelvannut. He saivat huomata olevansa Leninin ivallisen määritelmän mukaisia hyväntahtoisia hölmöjä. Kun he olivat tehtävänsä tehneet eikä heistä ollut mitään hyötyä, he saivat mennä. Vanhemmat kansanvihollisina joukkohautaan niskaan teloitettuna, lapset orpokoteihin oikeaoppisiksi neuvostokansalaisiksi kasvatettaviksi.
Eikä tämä ole fiktiota. Historian faktat kertovat, että Neuvostoliittoon siirtyi 1930 luvun muuttoaallossa noin 6000 amerikansuomalaista. Heistä arviolta 2000 teloitettiin Stalinin puhdistuksissa.
Tämän kaiken keskelle siis Antti Tuurin romaanin päähenkilö Jussi Ketola, kommunistiksi leimattu pasifistinen pienviljelijä Kauhavalta, muilutetaan Lapuan liikkeen kyydillä itärajalle, josta hän päätyy lapualaisten luodista haavoittuneena Petroskoin sairaalaan.
En nyt ala leikkiä elokuva-arvostelijaa enkä paljastamaan juonta. Totean vain, että Ikitie on tarkasti, vähäeleisesti mutta samalla vaikuttavan syvältä riipaiseva kuvaus maailmasta, jossa kaikki hyvä tuntuu murskautuvan hymyssä suin toteutetun totaalisen pahan jalkoihin.
Jos kuitenkin joitain näyttelijäsuorituksia poimisi, niin Tommi Korpela valtiollisen poliisin ilmiantajaksi pakotettuna Jussi Ketolana tekee uljaan hahmon taipumattoman rehellisenä suomalaisena miehenä, joka kuitenkin hänkin joutuu taipumaan tarpeeksi rääkättynä. Tai tanskalainen Vallan linnakkeesta tuttu Sidse Babett Knudsen hänen vahvana, omiaan loppuun asti puolustavana kolhoosivaimonaan.
Mutta hyytävin on Hannu-Pekka Björkmanin rooli valtiollisen poliisin NKVD:n politrukki Kallosena. Lupsakan oloisen virkamiehen sisällä asuu armoton järjestelmän renki, joka ei kaihda antaa tappokäskyjä tai kiduttaa tunnustuksia ja ilmiantoja. Niin kuin nämä vallan virkamiehet ja hyvät perheenisät ovat kautta historian aina osanneet tehdä.
Ikitiessä väkivalta ja totaalinen pahuus ovat todellisia, koko ajan uhkana taustalla. Pahuus on niin todellista, että sillä ei tarvitse edes mässäillä, vaikka ihan riittävästi se kyllä näyttäytyy. Se toteutuu vähän kuin Kallosella, hymyssä suin.
Ikitie on tärkeä elokuva juuri siksi, että se on kuin pääteasema tämän päivän vihapuheelle, joka alkaa siitä, että no vähän vitsiä heitettiin. Saunan taakse viemiset, muilutukset, väärät ilmiannot, valeuutiset, totuuden jälkeinen aika, nettikeskustelujen vihapuheet – kaikki ne ovat samaa juurta.
Siksi tarvitaan Ikitien kaltaisia muistuttajia siitä, mihin kaikki voi äärimmillään johtaa.
Ja kuitenkin, kaikesta huolimatta toivo elää. Se kiteytyy siihen, kun Jussi Ketola kaikkien vuosien piinan jälkeen pääsee takaisin kotiin Kauhavalle ja kysyy laillisesti vihityltä vaimoltaan, mitä nyt. Ja vaimo, Irina Björklundin näyttelemä Sofia vastaa yksinkertaisesti: ”Jatketaan siitä, mihin jäätiin.”
Siksi, käykää ihmeessä katsomassa, kun vielä on aikaa. Ja on toivoa.
———-
Lisää historiallista faktaa ja taustaa suomalaissiirtolaisten kohtalosta Neuvosto-Karjalassa löytyy täältä historiantutkijoiden Agricolan tieosanomat sivulta.
Kirja oli hyvä kuvaus pahasta historiasta ja aion katsoa myös elokuvan.
Valtaan päässyt enemmistö käyttää helposti valtaa kukistaessaan ne, jotka pyrkivät pitämään totuudesta kiinni. Historia kertoo tämän koruttomasti.
Ja valtaan päässeet verhoavat toimintansa yleensä ”hyvän” tekemiseen ja sanovat: Teemme kaiken kehityksen ja hyvän edistämiseksi. Juutalaiset olivat ihmiskunnan mätäpaise jne. Nykyiseen menoon toivoisi malttia isolla kädellä.
Pilkan puhuja ja riidankylväjä on noussut meidän kaikkien huulille ja siitä ei hyvää seuraa. Valtaa pitävät puhuvat aina omaansa ja käyttävät kaikki keinot saavuttaakseen haluamansa ja näennäisen hyvän teon takana on usein kyseenalaisia motiiveja.
Yhteisen hyvän ajamiseen, vaaditaan yhteiset arvot ja ne ovat nykyää asetettu monella tapaa kyseenalaiseksi. Rukous kielto päiväkodeissa on niistä viimeisimpiä.
Kysyä vain sopii, mitä pahaa on rukoilla ruokansa edessä Luojaa? En tiedä miksi ja kuka käyttää tuollaista valtaa yhteiskunnassa. Ilmeisesti Kristinuskoa ajetaan alas nyt valtiovallan taholta. Mikä syy löytyy taustalta? Tulee entinen Neuvostoliitto mieleen… Nuoret eivät enää muista…
Jos jokainen alkaa käyttämään vain omaa harkintaansa yhteiskunnassa, niin ei olla kaukana anarkiasta.
Raamatusta nousee vakava muistutus : Kiukku on julma, viha on niinkuin tulva; mutta kuka voi kestää luulevaisuutta? Sanal.27:4
Pieni lisäys vielä: Ikitie on osa Suomi 100 v juhlavuoden ohjelmaa. Vahva veikkaukseni on, että se nousee tässä kategoriassa juhlavuoden tärkeimmäksi elokuvaksi, jopa ohi vielä tulossa olevan uuden Tuntemattoman sotilaan.
Katsoin sen äsken ja kyllä on vaikuttava ja moniulotteinen elokuva. Se kuvaa hyvin myös ihmisen luontaista pahuutta. Miltei kenestä tahansa löytyy sadisti. Tarvitaan ainoastaan täydellinen valta toisen hallitsemiseen. Siinä tulee esiin, se meissä oleva pohjaton pahuus, joka tulee esiin, jos mikään eikä kukaan ole sitä estämässä.
Vangit juttelivat vankilassa joskus siitä miksi vankilat on olemassa; ” Kansalainen ei tee rikoksia, koska pelkää joutuvansa sinne. Ne jotka ei pelkää, ovat siellä.”
Tuossa he toivat esiin sen periaatteen. Vain rangaistuksen pelko estää meitä. Tuskinpa meistä mitään hyvää löytyy, kun olosuhteet menee tarpeeksi haasteellisiksi.