”Ehtoollista nauttimalla pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä”, toteaa luterilainen katekismus.
Julkiset jumalanpalvelukset ovat Suomessa tällä hetkellä tilapäisesti lakanneet. Hyvin harva pääsee siksi osallistumaan ehtoollisesta.
Poikkeustilanne tekee monet tietoisiksi ehtollistarpeestaan. Luterilainen katekismus toteaa kauniisti: ”Tarvitsemme tätä ateriaa.”
Syy kirjoituksen alun luterilaisiin viittauksiin on kunnianosoitus yhdelle sen kauniille opetukselle ehtoollisesta. Kristus on sen mukaan läsnä leivässä (in pane), leivän kanssa (cum pane) ja leivän alla (sub pane). Erityisesti ilmaisu ”leivän alla” on puhutteleva.
Ehtoollisen menetys, olkoonkin tilapäinen, opettaa ihmistä arvostamaan sitä. Ihminen voi monesta syystä joutua olemaan ilman ehtoollista.
Tilapäinen ehtoollisen menetys toivottavasti opettaa ymmärtämään heitä, jotka pääsevät harvoin kirkkoon. Heille, joille ehtoollinen on koko ajan ollut harvinaista herkkua. Syy tähän voi olla esimerkiksi vaikeus liikkua, etäisyys tai jokin muu hyvin henkilökohtainen asia.
Ehtoollinen on ehkä osalle muuttunut lähes rutiiniksi. Tai ainakin huonolla tavalla liiankin tutuksi. Jokunen on jopa saattanut ulkoistaa hengellisyytensä yhteiselle jumalanpalvelukselle.
Osalla voi myös olla pieni hengellinen turtumus. Viimeksi mainittu vaivaa joskus erityisesti kirkkojen työntekijöitä.
Odotuksen pituus on aika lailla yhä avoin kysymys. Sekin tuo oman kasvattavan lisänsä. Tilanne on siis aidosti epävarma, eikä kyse ole hurskaasta harjoituksesta.
Aikanaan pääsy ehtoolliselle tulee olemaan suloinen hetki. Esimerkiksi moni ortodoksi tulee ihan uudella tavalla laulamaan: ”Maistakaa ja katsokaa kuinka Herra on hyvä.”
Fasting from Communion in a Pandemic -kirjoitus on erinomainen teologinen pohdiskelu. Katolisen kirkon Hengellinen kommuunio -ohje on myös oiva apu.
Voisiko pappi antaa sen Skypen välityksellä? Kestämätön tilanne on se että voi joutua odottamaan ehtoollista jopa puoli vuotta. Viinin ja leivän voisi varata koneen ääreen valmiiksi.
Pekka Pesonen. Tästä keskusteltiin jo pari päivää sitten Kari-Matti Laaksosen blogissa.
Kiitos . En sitä lukenutkaan.
Vastausta en kuitenkaan löytänyt. Vain niitä uhkakuvia, joita kodissa ja perhepiirissä nautittu ehtoollinen saattaa aiheuttaa. Opillisuus menee usein kirkon toiminnassa ohi käytännöllisen välttämättömyyden.
Opillisia seikkoja pidetään liian usein tärkeämpinä, kuin hengellisen elämän hoitamista. Kaipaisin oikeasti perusteita sille, miksi en saa ehtoollista kotona ilman pappia.
Pekka Pesonen. On hyvä, että kaipaat sakramenttia. Oppineempien vastausta odotellessa vastaan jotakin. Ensiksikin. Ei ole olemassa käytäntöä ilman oppia. Edes silloin, kun joku ajattelee, että oppia ei ole. Niin kuin kieliopin säännöt tekevät sanojen latelusta kieltä siansaksan asemesta. Toiseksi. Kristus asetti ehtoollisen 12 opetuslapsen läsnäollessa ja heidän apostolinen virkansa jatkuu kristillisen kirkon pappisvirassa, jolle on meidänkin kirkossamme uskottu sekä sanan julkinen saarna että sakramenttien toimittaminen. Pastori edustaa messussa Kristusta ainakin eräässä mielessä. Tähän toimittamiseen kuuluu a) Kristuksen säätämien aineiden käyttö, b) niiden siunaaminen asetussanoilla ja c) sakramentin jakaminen ja vastaanottaminen paikan päällä: ”Tehkää tämä…” Tämä käy ilmi Uudesta testamentista useista kohdin. Kolmanneksi. Ehtoolliselle osallistuminen ei ole mikään jokamiehenoikeus kuten sanan kuuleminen .Tästä seuraa tietty kontrollivaatimus ehtoollista vietettäessä vaikka tästä ei mieluusti puhua. Varhaisin säilynyt ehtoollisliturgia – Didakhe 80 – 100 jKr – toteaa jopa liturgiassa ”tästä maljasta älköön kastamattomat juoko”. Neljänneksi. Ajatus kotona Tv-ruudun ääressä vietettävistä ”ehtoollisista” palautuu mielivaltaiseen vaikka varmasti usein vilpittömään Uuden testamentin tulkintaan kodeissa leipää murtavista alkukristityistä yhdistyneenä nykytekniikan mahdollisuuksiin. Juju on siinä, että UT:n aikana ei ollut kirkkorakennuksia. Sekä ajatukseen, jonka mukaan ehtoollinen on symbolinen, Pyhän Hengen käyttämä yksi apuväline monien muiden joukossa itse kunkin yksityiseen hengellisen elämän hoitamiseen. Itse asiassa vallitsee ekumeeninen yhteisymmärrys (eräitä karismaattis-helluntailaistyyppisiä ryhmiä lukuun ottamatta) siitä, että ehtoollista (=messua) ei voida viettää ilman pappia. Edes papit eivät muuten vietä ehtoollista itsekseen. Viidenneksi. Saarnattu sana sisältää koko Kristuksen eikä esim vain kolmasosaa.
Kyllä, ja tästä syystä Messun toimittava pappi on asiassa uhripappi.
Kun Kristuksen uhri on ainutkertainen ja kertakaikkinen miksi uudelleen uhraamista pitää harjoittaa viikottain. Eikö vähempikin riittäisi, vaikka kerran kuukaudessa.
Ilman teologisten substanssien painoa päälläni mysteereissä katson ehtoollisen vieton kotona olevan hyvä vaihtoehto. Suurin haaste ja ongelma on kirkon jäsenilleen tarjoama synnintunnustusopetus mikä päästää oikeasta uskosta syntyneen synnintunnon Lutherin mukaan ja mikä samalla on Lutherin katumuksen sisältö mikä epäuskonhetkillä sitten usein unohtuukin samojen töppäyksien toistamisena.
Kirkkorakennuksista , eikä papeista ole nyt tähän hyötyä. Eikä vastaavaa tilannetta ei ole täällä koskaan ollut. Marttyyrikirkoissa uskovia vangitaan uskonsa tähden, eikä heillä ole mitään mahdollisuutta saada ehtoollista, jolleivat sitä keskenään toimita. Varmasti seurakunnilla on muitakin tilanteita, joissa ehtoolliselle ei ole mahdollisuutta, jollei pappia lainkaan ole.
Näin on käynyt vainotuissa seurakunnissa, joissa kaikki papit on vangittu, tai tapettu.
Pelkästään opilla ei kyetä ratkaisemaan tätä asiaa.
Kommentistani ei kuitenkaan tule esille haluavani ehtoollistilanteiden mahdollisuuksien lisäämistä seurakuntalaisille.
Kantona on kuitenkin kirkkomme rippi mikä ei katumusta ja syyllisyyttä vaivoissa halua katsoa.
Opetuksella keskellä viikkoa, perjantaisin ja lauantaisin, myös sunnuntaiehtoolla olisi mahdollista kauppakassien, ja lasten hoidosta hakemisen jälkeen vanhempien kuten yksin elävien, tulla valmiiksi siunattujen ehtoollisaineiden ääreen, ja kumarruksella kastemaljaan päin ehtoollisvieras kertoisi sydämensä tilasta synnin asiassa. Pappi voisi sitten hiljakselleen lukea rukouksen ehtoollisvieraalle. Tässähän myös täyttyisi synhalua huomata katolista käytäntöä ehtoollisasiassa.
Jostain syystä kirkkomme Messuasiasta pitää hyvin kiinni jolloin asian ymmärretään tarvitsevan koko orkestroinnin 1300.aa luvulla alkunsa saaneista messuosista.
Näin uutta katsomista voi harjoittaa mutta opetusta saamme kitsaasti. Millonkahan kirkko lupaamansa sielunhoidon tekee julkiseksi jotta asiaa huomattaisiin kysyä.
Pekka Pesonen. Rautalangasta: Sinulla on minun mielestäni hyvinkin selkeä opillinen käsitys: Sen mukaan tätä kysymystä ei voida ratkaista pappien, kirkkorakennusten eikä ”opin” avulla. Olen teologiselta koulutukseltani systemaatikko eli oppiin ja sen tutkimukseen ja erittelyyn paneutunut. Sinun oppisi näyttää nyt olevan se, että ehtoollista pitäisi voida viettää kodeissa pappien virtuaalisesti johtamana, jotta halukkaat pääsevät ehtoolliselle, kun sitä ei voida viettää kirkossa sinne menemällä. Ajatuksesi olet todennäköisesti saanut yhteiskristilllisyyttä ja evankelioimista korostavalta taholta, jossa ajatellaan ehtoollisesta ja seurakuntaelämästä hyvin eri tavalla kuin perinteisessä luterilaisuudessa. Olet yhdistänyt siitä peräisin olevia ajatuksia pariin kolmeen luterilaiseen ehtoollisopin korostukseen. Arvostan toki sitä, että pohdit tällaisia asioita.
Nyt kannattaa huomata, että tämä koronatilanne on uusi meille molemmille, mutta ei kirkon 2000-vuotisessa historiassa. Eivät Stalinin 1930-luvun vainojen alla eläneet inkeriläiset viettäneet kotikokouksissa ehtoollista. Käsittelemäni vanhojen kirkkojen linjaukset olivat voimassa jo kirkon alkuvuosisatoina. Silloin erilaiset kulkutautiepidemiat olivat arkipäivää ja kristittyjä vainottiin. Niissä papisto vangittiin ensimmäisten joukossa. Ja silti seurakunnissa pidettiin tiukasti kiinni siitä, mikä ymmärrettiin oikeaksi ehtoollisen vietoksi.
Se, kuinka usein sakramentti otetaan vastaan, on paitsi yksilölllistä myös kulttuurikysymys. Kirkon hyvin vanha sielunhoidollisesti perusteltu ”minimivaatimus” on kauan ollut kerran vuodessa (=1 x 12 kuukaudessa). Vielä vajaa miespolvi sitten ehtoollista vietettiin meidänkin kirkossamme tyypillisesti kerran kuussa, jopa harvemmin (1 – 4 x 12 kuukaudessa). Ja tämä tapahtui vahvasti herätyskristillisilläkin seuduilla.
Pekka Väisäselle totean, että ehtoollisessa ei luterilaisen käsityksen mukaan toisteta Kristuksen uhria vaan Hänen kertakaikkinen uhrinsa tulee nykyhetkeen ja meidän osaksemme. Ainakin 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun pääkaupunkiseudulla pääsi halutessaan paikallisseurakunnan messuun sekä sunnuntaisin että keskiviikkoisin ja vielä lauantai-iltana kun seurasi kirkollisia ilmoituksia. Pienten seurakuntien osalta kyse on ihan oikeasti myös resursseista. Itsekin toivoisin, että joka keskiviikko vietettäisiin messu sunnuntain lisäksi.
Marko S. : ” Rautalangasta: Sinulla on minun mielestäni hyvinkin selkeä opillinen käsitys: Sen mukaan tätä kysymystä ei voida ratkaista pappien, kirkkorakennusten eikä “opin” avulla. ”
Nyt vedit kyllä hiukan mutkat suoriksi, kun teit johtopäätöksen opistani. Annan sen kyllä anteeksi. En yritä kumota pohdintaasi opista mitenkään. haluaisin vain ja ainoastaan tietää mihin seikkoihin perustamme Luterilaisina nämä ehtoolliskäsityksemme. Minulle kun ei aina riitä se vastaus , että ennenkin on näin tehty. haluaisin vain saada selkeän vastauksen, miksi ? Omat teologian opiskeluni kun jäivät turhan vähäisiksi. Nyt vain paikkailen tietämystäni . Joten yritetään ottaa rauhallisesti ja keskustellaan periaatteen tasolta. Eikä ryhdytä rakentamaan henkilökohtaisia vastakkainasetteluja.
Omat sanavalintani voivat olla joskus provosoivia. Sitä tapahtuu tahtomattani. Ehkäpä osittain lukihäiriön tähden.
Pekka P. Oppi ehtoollisesta sisältää sen, mitä ehtoollinen on (Kristuksen ruumis ja veri leivässä ja viinissä), miten ehtoollinen hyödyttää meitä/kuinka sitä käytetään ja miten se toimitetaan tai miten sitä ei toimiteta. Kyselysi koskee juuri tuota ehtoollisen oikeaa toimittamista ja jakamista. Katekismuksissa, mitä mekin olemme opetelleet, ei ole käsitelty tuota ehtoollisen oikeaa toimittamista ja jakamista, koska se koskee erityisesti meitä pappeja. En halua vängätä kanssasi. Mutta minusta on vähän hassua, että penäät vastauksia, mutta mitkään antamani vastaukset eivät kelpaa. Kysymys on siitä, että haluamme tänäkin aikana toimia niin kuin Jeesus on tarkoittanut antaessaan meille ehtoollisen. Vertaan tätä lääkäriin ja potilaaseen. (Vaikka vertaus ei ole ihan osuva). Potilaana minun on tärkeää tietää, miten oman sairauden tai vaivan kanssa eletään. Mutta lääkäri tekee oman osaamisensa sekä käypä hoito- suositusten – Uuden testamentin ja kirkon pitkän kokemuksen – pohjalta diagnoosin, ja määrää (tai on määräämättä) lääkkeet. Syistä, joita minä en voi ehkä täysin ymmärtää.
Voi. Harmi. En ole tässä mitään vänkäämässä. Haluan vain tietää miten asia perinpohjin on kirkossamme käsitetty. En halua olla vänkäämässä. Haluni on ainoastaan rauhallisesti ja asiallisesti keskustella ja kysellä.
Esitän kysymyksen Marko Sjöblomille, mutta saavat siihen muutkin vastata. Vapaissa suunnissa ja seurakunnissa pastorit eivät yleensä ole pappisvihkimyksen saaneita. Niisäkin nautitaan ehtoollista ja käytännöt vaihtelevat seurakunnittain. Asetussanat voi sanoa jokin srkn vanhimmistoon kuuluva, ei siis välttämättä edes pastori. Katsotaanko lut.kirkossa, että nämä ehtoolliset eivät ole päteviä?
Olipas hyvä tuo kysymyksesi, Anita. Vaikka minun ehtoolliskäsitykseni on kovasti erilainen, asianosaisten vastaukset kiinnostavat kovasti.
Jos olen ymmärtänyt uutisia oikein, eräs lestadiolaisherätyksen suunta sai kovasti nuuskaa maallikkojen toimittamista ehtooppispalveluksista. Kirkkojen kanta lienee erittäin johdonmukainen: pappeja tarvitaan paikalla leipää ja viiniä jaettaessa.
Laajennan Anitan kysymystä tuonne 2000 vuoden taakse. Pitäisikö alkuseurakunnan ehtoollistilaisuudet nähdä näin jälkikäteen väärin järjestetyksi? Eihän vielä ollut lainkaan pappeja yliopistotutkintoineen? Raamattu kun puhuu vain ja ainoastaan veljistä ja sisarista sekä seurakunnassa opettavista vanhimmista.
Niin, Rauli. Tätä alkuseurakunnan käytäntöä minäkin olen pohtinut. Olihan se paljon vapaampaa, kun ”toiset olivat juovuksissa ja toiset nälissään”. On vastattu, että kun silloin ei vielä ollut papin virkoja eikä kirkkorakennuksia. Nyt niitä on ihan liiankin kanssa.
Olin puhumassa helluntailaisten kotikokouksessa. Koin siellä syvää ja hyvää kristittyjen yhteyttä. Sitten toimitettiin ehtoollinen ja ensimmäiseksi se annettiin minulle. Olisiko minun pitänyt kieltäytyä siitä ja näin osoittaa, ettei todellista yhteyttä välillämme ole?
Niinkuin, Pekka, ehkä olet myöhemmistä kommenteistani voinut lukea, en paheksu sitä, että osallistuit. Olisi ollut aika töykeää kieltäytyä ja siten osoittaa ylemmyyttä, että ei kelpaa heidän ehtoollisensa, siinä on jotain vikaa. Mutta taidamme olla liian villillä linjalla.
Kiitos kommenteista.
Kysymykset ehtoollisesta – esim. mitä, miksi ja miten – ovat tavalla tai toisella olleet osa kristinuskoa alusta saakka. Vastaukset ovat aika lailla vakiintuneet.
Idän ja lännen välillä kysymyksinä happamattomasta/japatetusta leivästä tai vaikkapa ehtoollisaineiden muuttumisen hetki tai tekijä. Tai sitten reformaation myötä lukuisina eri (kiista)kysymyksinä ehtoollisen todellisuudesta, pappeudesta ja ties mistä. Jo Paavali taisi kiinnittää huomioita viettotapaan.
En aio osallistua keskusteluunne. Veikkaan, ettei sillä ole lopputulemaa.
Ehtoollinen vaikuttaa olevan tärkeä kysymys ja siihen on ihmisillä tarve. Blogikirjoitukseni yritti kiinnittää huomiota tähän tarpeeseen poikkeusolosuhteissa. Se yritti nähdä jotain myönteisiä puolia tämänhetkisessä tilanteessa.
Lars. Nämä kommenttiketjut täällä rönsyilevät yleensäkin asiasta toiseen. Ei niitä mikään oikein pidä aisoissa. Tietysti blogisti voi hallinnoida sivujaan ja poistaa paitsi epäasialliset myös keskustelun aiheesta aivan sivuun menevät ketjut, jos haluaa.
Anita. Joo. Ei haittaa. Halusin vain kertoa, että olin ne lukeneet. Saa keskustella yli ja ohi aiheesta. Toki myös aiheesta. Mukava, kun hyvässä hengessä keskustelu.