”Ehtoollista nauttimalla pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä”, toteaa luterilainen katekismus.
Julkiset jumalanpalvelukset ovat Suomessa tällä hetkellä tilapäisesti lakanneet. Hyvin harva pääsee siksi osallistumaan ehtoollisesta.
Poikkeustilanne tekee monet tietoisiksi ehtollistarpeestaan. Luterilainen katekismus toteaa kauniisti: ”Tarvitsemme tätä ateriaa.”
Syy kirjoituksen alun luterilaisiin viittauksiin on kunnianosoitus yhdelle sen kauniille opetukselle ehtoollisesta. Kristus on sen mukaan läsnä leivässä (in pane), leivän kanssa (cum pane) ja leivän alla (sub pane). Erityisesti ilmaisu ”leivän alla” on puhutteleva.
Ehtoollisen menetys, olkoonkin tilapäinen, opettaa ihmistä arvostamaan sitä. Ihminen voi monesta syystä joutua olemaan ilman ehtoollista.
Tilapäinen ehtoollisen menetys toivottavasti opettaa ymmärtämään heitä, jotka pääsevät harvoin kirkkoon. Heille, joille ehtoollinen on koko ajan ollut harvinaista herkkua. Syy tähän voi olla esimerkiksi vaikeus liikkua, etäisyys tai jokin muu hyvin henkilökohtainen asia.
Ehtoollinen on ehkä osalle muuttunut lähes rutiiniksi. Tai ainakin huonolla tavalla liiankin tutuksi. Jokunen on jopa saattanut ulkoistaa hengellisyytensä yhteiselle jumalanpalvelukselle.
Osalla voi myös olla pieni hengellinen turtumus. Viimeksi mainittu vaivaa joskus erityisesti kirkkojen työntekijöitä.
Odotuksen pituus on aika lailla yhä avoin kysymys. Sekin tuo oman kasvattavan lisänsä. Tilanne on siis aidosti epävarma, eikä kyse ole hurskaasta harjoituksesta.
Aikanaan pääsy ehtoolliselle tulee olemaan suloinen hetki. Esimerkiksi moni ortodoksi tulee ihan uudella tavalla laulamaan: ”Maistakaa ja katsokaa kuinka Herra on hyvä.”
Fasting from Communion in a Pandemic -kirjoitus on erinomainen teologinen pohdiskelu. Katolisen kirkon Hengellinen kommuunio -ohje on myös oiva apu.
Anita ja Pekka. Minä en ota kantaa vapaiden suuntien enkä toisten kirkkokuntien ja seurakuntien ehtoollisiin. Kysymys on kimurantti siksikin, että aihepiiristä on käyty pitkään erilaista ekumeenista vääntöä ja kyse on herkästä asiasta. Esimerkiksi roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirkko pitävät vain papiksi vihittyjen jäsentensä ehtoollista pätevinä. Luterilaisen linjauksen mukaan kirkkokunnan julkinen opetus ehtoollisesta ratkaisee. Siten valitettava, mutta todellinen raja kulkee yhtäältä luterilaisen ja ortodoksisen sekä roomalaiskatolisen ehtoollisopin sekä toisaalta reformoitujen ja vapaiden suuntien ehtoollisopin välillä. Luther esitti aikanaan, että jos hänen olisi ihan pakko valita, hän viettäisi ehtoollista mieluummin roomalaiskatolisten kanssa kuin Sveitsin reformoitujen (ja heitä seuraavien vapaakirkollisten). Luterilaisen käsityksen pohjalta voi sanoa, että ehtoollisen pätevyys ei ole kiinni siitä, toimittaako ehtoollisen vanhimmistoveljeksi, saarnaajaksi vai papiksi vihitty (mies, kuten kirkon ns. perinteisestä virkakäsityksestä kiinni pitävät yhä ajattelevat).
Pointti ei ole siinä, mitkä ”minimiehdot” jonkin toimituksen tulee täyttää, jotta se olisi pätevä vaan siinä, että meidän kannattaa pitäytyä kaikessa siinä, mitä Kristus on sanonut. Ja jos ehtoollisoppi on suorassa ristiriidassa Raamatun (ja sitä oikein selittävän luterilaisen tunnustuksen) kanssa, tällaiselle ehtoolliselle ei yksinkertaisesti kannata osallistua. Itse suosittelen vahvasti olemaan osallistumatta vapaiden suuntien ehtoollisenviettoihin, olisi tunnelma kuinka hyvä tahansa ja vaikka varta vasten pyydettäisiin. Aina voi käyttää ekumeenisesti hyväksyttyä siunaamiselettä: oikea käsi vasemmalle olkapäälle. Itse olen käyttänyt tätä esimerkiksi ulkomaanmatkoilla suurempaa numeroa tekemättä.
Perustelen tätä sillä, että vapaiden suuntien ehtoollisoppi poikkeaa liian paljon Raamatusta ja kirkon vanhasta valtauomasta. Ei kannata ehdoin tahdoin viestittää hyväksymistä toisten opillisille erehdyksille, vaikka kohteliaisuuden vuoksi pidättäydymme nostamasta esille erimielisyyksiä. Oppi ensin ja sen yhteinen toteaminen. Sitten yhteinen ehtoollinen. Tunnelma ja yhteyden kokemus tulevat vasta lopuksi (jos tulevat). Lisäksi vapailla suunnilla on ihan oikeasti liian erilainen ymmärrys kasteesta ja lapsikasteesta kuin meillä. Koska kaste – uudestisyntymisen pesu – edeltää ehtoollis- ja uskonyhteyttä, olisi outoa viettää ehtoollista, jossa osa osallistujista jo lähtökohtaisesti ei pidä toista osapuolta kastettuina. Tai vastaavasti on mennyt toisten silmissä uusimaan jo kertaalleen saadun kasteen.
Korostan lopuksi, että tarkoitus EI ole tehdä ehtoollisesta vaikeaa ja kristittyjä jakavaa asiaa vaan että voisimme olla varmoja ja turvattuja Jumalan sanan perustalla.
Kiitos, Marko. Selvitys oli hyvä ja ymmärrettävä. Itse suhtaudun kyllä vapaamielisemmin. On mielestäni aivan selvää, että ns. tavallinen kirkkokansa ei näitä opillisia erimielisyyksiä juurikaan tiedä eikä ymmärrä. Puhumattakaan, että niillä olisi kokemuksellista merkitystä, kun ehtoolliseen osallistutaan.
Vaikka itse olen opiltani luterilainen, pidän vapaiden suuntien ehtoollista yhtä pätevänä kuin luterilaistakin. Vaikka meillä olisikin siitä syvällisempi ymmärrys, se taitaa olla vain opillisella tasolla. Käytännön tasolla ymmärrys sen sisällöstä on varmaan aika vajavaista niin heillä kuin meilläkin. Toki poikkeuksia varmasti on, niitä, jotka ovat ehtoollisen merkityksen syvästi oivaltaneet ja sisäistäneet.
Olen kerran osallistunut helluntailaisten ehtoolliselle, enkä kokenut siinä mitään ongelmaa. Vaikka arvostan suuresti Lutheria, tässä asiassa ajattelen toisin kuin hän. Ei minulla ole tarvetta varta vasten mennä vapaiden suuntien ehtoolliselle, mutta sopivan tilaisuuden tullen voin kuitenkin viettää sitä heidän kanssaan vain Jeesuksen kuoleman muistoksi, eikä tunnelmalla ole siinä mitään osuutta. En haluaisi torjumalla antaa sellaista vaikutelmaa, että en pidä heidän ehtoollistaan pätevänä. Ero kastenäkemyksissä on mielestäni oleellisempi, mutta en ajattele sen vaikuttavan ehtoolliseen.
Olen kuitenkin niin vähän tekemisissä vapaiden suuntien kanssa, että tämä kysymys on minulle enemmän periaatteellinen kuin käytännöllinen. Pidän tärkeänä pitää kiinni siitä periaatteesta, että pidän heidän ehtoollistaan pätevänä. Ja uskon Jeesuksenkin pitävän.
Kun Rosenius aikoinaan ei päässyt riittävään työyhteyteen luterilaisen kirkon kanssa, hän päätyi pitkään pohdittuaan tekemään työtä metodistien kanssa. Hän vertasi tilannetta Jaakobin elämään. Tällä oli kaksi vaimoa, Leea ja Raakel. Leea oli sameasilmäinen mutta hedelmällinen. Raakel taas kaunis ja tarkkasilmäinen mutta hedelmätön. Hän vertasi Raakelia luterilaiseen kirkkoon, Leeaa vapaisiin suuntiin. Minusta tuossa vertauksessa on jotain varsin oivaltavaa – jos vaikkapa ajattelee lähetystyöntekijöiden määrää.
Herkästä asiasta on tietysti kyse. Ihmettelen kirkkojen erimielisyyttä juuri ehtoollisesta. Olin joskus ekumeenisessa tapahtumassa kirkkopäivillä ja siellä keskusteltiin syvällisesti mahdollisuudesta ehtoolliseen eri kirkkokuntien välillä. Monet kannustavat puheenvuorot on täysin unohtunut, mutta Ortodoksi edustajan ei. Hän sanoi: ”älkää ryhtykö houkuttelemaan ortodokseja sellaiseen syntiin, että tulisivat kanssanne ehtoolliselle”.
Tuolta pohjalta ymmärrän hyvin senkin, että Lutherkin suivaaantui erilaisesta ehtoollisopista ja keskustelut loppui Sveitsin reformoitujen kanssa siihen. Monista muista asioista oli päästy hyvään yksimielisyyteen, mutta tähän kohtaan loppui kaikki yksimielisyys. Keskustelut päättyivät siihen ja erosivat vihamiehinä. Tällä tapauksella sitten perustellaan vieläkin ehtoollisyhteydestä luopumista.
Sitä on kuitenkin vaikea käsittää, että kirkko rakentaa ekumeenisia yhteyksiä myös reformoituihin, mutta ehtoollinen on kynnys , jota ei voi ylittää. Silti en halua itse joutua kenenkään vihamieheksi siksi, että asia minua sattuu kiinnostamaan.
Anita ja Pekka. Näinhän asiat pitkälti ovat kansan parissa kuten sanotte. Juuri siitä syystä ehtoollisopetus olisi tärkeää. Entisenä viidesläisenä ymmärrän hyvin ajatuksenne. Opillinen selkeys – vaikka sekin voidaan kiristää liiallisuuksiin – ei ole ollut vitoslaisuuden vahvimpia puolia.
Anitan kanssa olemme samoilla linjoilla. Omasta opin perustasta on pidettävä kiinni, muuten syntyy hajaannusta ja sen mukana ongelmia monilla tasoilla. Sen sijaan ruohonjuuritason ekumeniassa voimme toimia omantunnon mukaan.
Minäkin olen entinen viidesläinen. Olenko enää nykyinen, en tiedä, koska en tiedä, mikä enää on viidesläisyyttä. Ainakaan en ole kirkollinen. Vierastan sen klerikaalisuutta, kaavamaisuutta, ulkoisiin perinteisiin takertumista.
Olin mukana silloisessa Ylioppilaslähetyksessä ja linja oli tiukan luterilainen. Meillä oli puhtain oppi. Oma linjani on sittemmin löystynyt ja sanoisin käytännöllistynyt. Olen saanut ja itsenäisesti hankkinut vaikka kuinka paljon opetusta ehtoollisesta, mutta silti suhtaudun niin ”leväperäisesti” kuin suhtaudun. Päässä oleva ymmärrys kun ei helposti löydä tietä sydämeen. Mutta näillä mennään, niinkuin on tapana sanoa. En tiedä, mihin sitten mennään, harhaan vai taivaaseen.
Ajan kuluksi sekaannun sen verran tähänkin teemaan, että en ole yllätyksekseni huomannut keskustelussa sellaista ajatusta, että kristittynä selviydyn ihan hyvin esim. muutaman kuukauden ilman ehtoollistakin. Ei minulla – myös entisenä viidesläisenä tai ainakin sen liikkeen toiminnassa uskon saaneena – tule ensimmäiseksi eikä toiseksi mieleen mennä helluntailaisiin ehtoolliselle. Korona se koskee heitäkin. Tosin ymmärrän että edellä oleva keskustelu on enemmän periaatteen tasolla.
Eläkerovastina katson pikkuisen vierastaen mutta ystävyydellä Markon opillis-papillisuutta, ja mietin ett pitäisikö kaivaa piispa Jari JOlkkosen väitöskirja Lutherin ehtoolliskäsityksestä – samalla muistellen sitä miten ihanasti kolahti entisen oliko se baptistin Patrik Hagmanin tutkimukset ja ajatukset eräillä jumalanpalveluksen neuvottelupäivillä. Siitä on myös kirja Efter folkkyrkan : En teologi om kyrkan i der efterkristna samhället , jota valitettavasti ei ole saatu suomeksi.
Lisään vähän Hagmanista. Hänen tutkimuksen mukaan (ja siinä ymmärrän kyllä näkyvän aikaisempi baptismi) keskiajan kirkossa tapahtui kohtalokas siirtymä siinä miten Kristuksen ruumis ymmärrettiin. Alunperin ensisijaisesti seurakunta oli Kristuksen ruumis, nyt painopiste ajattelussa siirtyi pappien hallinnoimaan ehtoollisleipään; tämän kehityksen myötä myös seurakunta KRistuksen ruumiina alkoi yhä enemmän näyttäytyä ja käyttäytyä pappien hallinnoimana maallikoiden joukkona. Hagman pitää tätä kohtalokkaana vinoutumana kokonaisvaltaisesti, ja minä suren asiaa luterilaisen kirkkoni ja sen toimintakulttuurin näkökulmasta.
Markon ei ole syytä pahastua tästä, namahän ovat asioita joista erilaisia näkemyksiä, ja onneksi meidän ei kenenkään tarvitse tietää tai määritellä ihan sitä lopullista totuutta.
Ehtoolliselle pääsyyn kun oli tottunut ja sai sen mahdollisuuden joka viikko, niin kyllähän sitä nyt kaipaa.
Tapaus josta kerroin kotikokouksessa tapahtui tietenkin e. KO -aikaa. Mistäpä Hannu voit tietää, että katkos olisi vain muutama kuukausi. Sellainenkin mahdollisuus on olemassa , että Korona ei ole ainoa pandemia ajassamme ja koronastakin voi tulla vielä useita aaltoja. Joten mielestäni asian pohtimien olisi ajankohtaista. Vai estääkö oppimme kokonaan ehtoollisen, jollei se voi tapahtua tarkasti opin mukaisesti?
Sitä minä en oikein enää tiedä , mikä ”läinen” enää olen. Jossain viidesläisyydessä kai yhä olen. Erityisen tärkeänä pidän kuitenkin kirkon opetusta ja kirkon pysymistä kasassa. Hajoamien olisi tosi paha juttu kaikelle hengelliselle toiminnalle maassamme. Anitan kanssa luotan Roseniuksen opetukseen kuitenkin enemmän, kuin tiukkaan opillisuuteen. Hengellinen työ – ja evankeliumin vapaa liikkuvuus täytyy kulkea edellä ja oppi sitä tukemassa, eikä päinvastoin. Voimme helposti tukahduttaa hengellisen työn ja evankeliumin eläväksi tekevän voiman sillä että tiukasti tukeudumme oppiin. Opin tarkoitus on antaa evankeliumille tilaa toimia.
Nyt(kin) kirjoitat Pekka asiaa ja isolla aalla:)
Mukava kuulla, että ihan rovastilliseltakin taholta löytyy hiukan ymmärrystä meidän maallikkojen löysemmän linjan ajattelulle. En minäkään hellarien ehtoollisella käynyt koronan takia. Olimme tilaisuudessa muutama vuosi sitten kutsuttuina, ja olin nimenomaan kiinnostunut tutustumaan heidän käytäntöönsä. Se tapahtui pikkukaupungin hell.kirkossa. Kun pikarilautanen tuli eteen, olisin voinut jättää ottamatta ja antaa mennä eteenpäin, tuskin siihen olisi kukaan edes huomiota kiinnittänyt. Mutta aivan tietoisesti halusin näin osoittaa uskonsisaruutta heidän kanssaan.
Sinänsä en ollut erityisen ihastunut heidänkään käytäntöönsä. Liian pitkät rukoukset ja penkkeihin jako eivät minua oikein ihastuttaneet. Mutta lut.kirkon jumalanpalvelusuudistuksessa, joka ei mielestäni ollut mikään uudistus, ehtoollisliturgia venyi minun pirtaani kohtuuttoman pitkäksi. Pidän yksinkertaisista napakoista seremonioista.
Mielenkiintoista tuo Hagmanin tutkimus. Olen itse pohtinut, missä vaiheessa ja miksi ehtoollinen jäykistyi kovin juhlalliseksi seremoniaksi, kun se alkukirkossa oli luontevampi ja vapaamuotoisempi tilaisuus. Klerikaalisuuden vahvistuminen selittäisi sitä. Joskus tuntuu, että kirkko on kuin ylihuolehtiva äiti, joka harhaan menojen pelossa tukahduttaa lastensa kasvun itsenäisiksi ihmisiksi. Jumala tuntuisi antavan paljon enemmän vapautta näissä ulkoisissa muodoissa. Ajattelen, että siksi UTssa ei ole annettu tarkkoja ohjeita sen enempää kastetoimituksesta kuin ehtoollisen nauttimistavastakaan.
Mikä se tämmöinen on : ”Klerikaalisuuden vahvistuminen selittäisi sitä”. Kertoisiko joku mitä se tarkoittaa.
Yritän varmaan osoittaa oppineisuuttani hienoilla sanoilla. Miehenikin moittii siitä, vaikka tuntee sivistyssanat minua paremmin. Ymmärrän klerikaalisuudella pappisvaltaisuutta. Joku viisaampi voi oikaista, jos on väärin.
Eihän se tietenkään ollut ensimmäinen kerta, kun sain ehtoollisen joltakin muulta taholta kuin kirkkomme papilta. En kuitenkaan osaa nähdä mitään hengellistä eroa näiden kokemusten välillä. Muodot ovat hiukan erilaiset, mutta miksi toinen olisi väärä ja toinen vain oikea.? Kysehän on yhteysateriasta. Siinä tunnustamme uskovamme samaan Vapahtajaan ja sen että olemme menossa samaan taivaaseen. Koen sen suurena arvostuksen osoituksena ja varsinkin osoituksena yhteisestä uskosta, että minut kutsutaan yhteiselle Herran aterialle. Kirkon ehtoolliskäsityksessä uskoa ei lainkaan odoteta, mikä on vähän outoa. Kunhan vain on kastettu. Silti vaikka kieltäisi uskovansa Jumalaan, niin saa tulla.
Ai. No nyt sitten tiedän pappisvaltaisuudekin nimityksen. Kiitos Anita. Minä kyllä sitä vielä arvostan. Pappien ja oppineiden on pidettävä harhat kurissa. Meistä maallikoista ei ole siihen.
Kyllä hengellisiä johtajia tietysti tarvitaan. Pappisvaltaisuus voi kuitenkin mielestäni olla liian keskeistä ja tiukkaa, jolloin se syrjäyttää yleisen pappeuden. Muodostuu liian jyrkkä ero maallikkojen ja hengellisen ”eliitin” välille.
Lisään vielä: pappisvaltaisuus tarkoittaa kuitenkin hiukan eri asiaa kuin hengellinen johtajuus.
Huomasin, että Patrik Hagman mainittu. Efter folkkyrkan -kirja on erinomainen.
Itse olen käsitellyt kirjaa lyhyesti täällä: http://ortodoksia.fi/ojs_3.1/index.php/ortodoksia/article/view/104
Kielitaidottomalle siitä ei paljon apua ole.