Ilmastonmuutos kristityn näkökulmasta

Suomalainen pappi Ida Vartiala osallistui kuluneella viikolla ilmastonmuutosta käsittelevään YK:n COP23-neuvotteluun luterilaisen delegaation mukana ja haastoi rukoilemaan tällä viikolla päättäjien, luomakunnan ja ilmastonmuutoksen uhrien puolesta. Mietin, miksi ja miten ilmastonmuutos on kirkolle ja sen ihmisille todellinen kysymys? Entä mitä annettavaa kristinuskolla on ilmastosta huolestuneille? Missä mielessä ilmastonmuutos on ylipäänsä uskonnollinen kysymys vai voiko sen sivuuttaa?

Mielestäni asiaa ei voi sivuuttaa, koska ihmiskunnan ja planeetan kohtalo ei ole pohjimmiltaan teknologinen, vaan moraalinen kysymys.

Käytännön tasolla ilmastonmuutos nivoutuu moneen arkielämän asiaan: syömiseen, liikenteeseen, energiaan ja näihin liittyvään päätöksentekoon, jossa jokainen ihminen voi olla mukana. Esimerkiksi tietokirjailija Naomi Klein esittää, että viime kädessä ilmastonmuutoksen ylläpitämisessä kuitenkin suurin tekijä on jatkuvaa kasvua edellyttävä maailmantalousmalli ja sen ideologia.

Voiko ja pitääkö kristityn ajatella jotain maailmantalousmallista ja sen moraalista?

Ensinnä mietin, mitä Luther tähän sanoisi?

Raamatun tutkimisensa kautta Luther päätyi siihen, että yksi Raamatun suurista teemoista on Jumalan (Jahve) ja epäjumalan (Baal) välinen ristiriita. Luther kysyi ensimmäisen käskyn selityksessään: Kuka tai mikä on Jumala? Hän havaitsi, että monet aikansa ihmiset kiinnittivät sydämensä maalliseen omaisuuteen kuin se olisi Jumala. Luther nimittikin rahaa aikansa suureksi epäjumalaksi. Lutherin aika oli orastavan kapitalismin ja löytöretkien aikaa ja hän teki havaintonsa tuosta kontekstista käsin. Luther ei ollut eikä väittänyt olevansa yhteiskuntatieteilijä. Hän teki nämä havaintonsa nimenomaan teologina.

Entä tänään?

Meidän aikamme teologi, hollantilainen Ton Veerkamp jatkaa Lutherin ajatusta ja haastaa kysymään, kuka on Jumala? Joku sellainen, joka pelastaa valmiiksi vahvat ja vaikutusvaltaiset vai joku, joka suojelee heikkoja ja vapauttaa orjuudesta?

Veerkamp lukee Danielin kirjan kolmannesta luvusta löytyvää kertomusta Nebukadnessar-kuninkaan rakentamasta kultapatsaasta ja nuorista miehistä, jotka eivät suostuneet kumartamaan kultapatsasta: Sadrakista, Meesakista ja Abednegosta. Veerkampin mielestä raamatunkertomus kuvaa hellenistisen maailman talousjärjestelmää, jossa kuningas edustaa poliittista valtaa, kultapatsas rahajärjestelmää ja kuninkaan käsky palvoa kultapatsasta edustaa ideologiaa, johon kolme viisasta miestä eivät suostuneet. Minut Veerkamp haastaa pohtimaan itsekseni: mikä on meidän aikamme kultapatsas ja kuka voisi olla viisas mies, joka saa ja uskaltaa vastustaa sitä?

Mitä sitten?

Nämä eivät ole helppoja kysymyksiä, etenkin kun länsimaissa meistä jokainen jollain tavalla edustaa maailman “vahvoja ja vaikutusvaltaisia”. Herää syyllisyyden tunteita ja jonkinlaista “valkoisen henkilön taakkaa”. Kysymykset jotka heräävät, ovat niin rajuja ja hämmentäviä, että tekee mieli laittaa pää pensaaseen.

Graduseminaaritoverini, ekoteologi Panu Pihkala on kirjoittanut kirjoja ja antanut kiinnostavia haastatteluja siitä, miksi välttelemme ilmastonmuutosta ilmiönä. Ilmastoahdistus ilmenee jonkinlaisena kollektiivisena välttelynä ja fokuksen siirtämisenä muihin asioihin.

Jutun juju ei ole syyllistää, väitellä tai jäädä märehtimään omaa syyllisyyttä, vaan pikemminkin herättää sama kysymys, jota Danielin kirja, Martti Luther, Ton Veerkamp ja moni muu ovat vuosisatojen saatossa kysyneet: olemmeko valmiit katsomaan avoimin silmin syntiä, tässä tapauksessa ilmastonmuutoksen kielteisiä seurausvaikutuksia, ilmiönä, kestämään sen herättämät tunteet itsessämme ja etsimään yhdessä toivoa.

Kristillinen ihmiskuva ja suuret kertomuksemme kun tarjoavat myös eväitä eteenpäin; elämää, joka ei pyöri mammonan ja maallisen menestyksen ympärillä vaan on jotain syvempää ja ihmiskuvan joka syvällisellä tavalla ymmärtää että voimme ihmisinä olla samaan aikaan osa ongelmaa ja osa ratkaisua.

Tulevaisuudessa maailman ongelmien ratkaisu vaatii rohkeutta hypätä yli perinteisten oppiaineiden ja tietämisen tapojen rajojen. Silloin myös teologien ja kristittyjen yleensä pitäisi pystyä tekemään rohkeita ajatushyppäyksiä ja verkostoitumaan uusiin tahoihin, jotka huolehtivat luomakunnasta.

(Ton Veerkampin ajatukset löysin vuonna 2014 julkaistusta kirjasta “Systematic Theology and Climate Change: Theological Perspectives.”

Ilmastonmuutoksesta ja sen kieltämisestä voi lukea myös Naomi Kleinin teoksesta “Tämä muuttaa kaiken”.

Suositeltavaa luettavaa on myös Panu Pihkalan uusin kirja Päin helvettiä. Ympäristöahdistus ja toivo.)