Piispa Franciscus teki hyvät tuomalla esille uskostamme usein puuttuvan ilon.
Kovin iloisena, perisynnin jatkuvasti vaivatessa, on vaikea olla, mutta peiliin katsominen auttaisi.
Jos kuitenkaan mielenliikutusta Franciscuksen mukaan ei synny kannattaa katsoa peilaten omia korviaan.
Ne ovatkin hyvä kohde katsoa tarkkaillessa ja todeta kultaisen leikkauksen koskevan myös omia osiamme.
Kun vieläkään ei hymyilytä en kyllä osaa muutakaan paremmaksi ehdottaa. Ollaan sitten kuten aiemmin näitä tuomittuja.
Toki Paavista on kysymys, mutta ensimmäisten vuosisatojen Piispuus laitoksen valmistelussa vaikuttaa.
Kiitos Pekka. Linnanmäellä olen katsonut hullunkurisiin peileihin, jolloin ilo ja nauru tuli pintaan. Kotona peiliin katsominen on eri asia. Hyvät ystävät voivat olla hyviä peilejä, jotka saavat meidät iloisiksi.
Peiliin katsominen voi luoda huvittuneisuutta niille jotka tietävät ja tunnistavat laiskuutensa kehon hoidon suhteen. Ilo on jotain muuta. Ilo syntyy kun vaikeiden ponnisteluitten jälkeen pääsee päämääräänsä, kun kohtaa uudelleen itselleen tärkeän henkilön, kun on selvinnyt jostakin vaarasta tai vihdoinkin onnistuntu olemaan jollekin tarvitsevalle avuksi , päivällisellä hyvien ystävien seurassa ,saaden vahvistuksen kuulumisesta hyvien ihmisten joukkoon.
Jeesus on myös peili. Mehän muutumme saman kuvan kaltaisiksi. Semmoinen peiliin katsominen saa aikaan suurimman ilon.