Ilon ja surun yhteiset hetket

Kiinnitin viimeksi kirkon penkissä istuessani huomiota seikkaan, joka jo virassa toimiessani askarrutti monesti mieltäni. Miksi nimiä luettaessa – kastetut, kuulutetut, kuolleet – painotus asettuu hautaan siunattujen muistamiseen? Vaikka kaikkien kohdalla esirukous viivähtääkin hetken, surusävyinen musiikki nostaa poisnukkuneet esiin voimalla, joka jättää ilon tapahtumat vähemmälle huomiolle.

Miksi asia nousi viimeksi messussa istuessani taas erityisesti mieleen? Siksi, että nyt meneteltiin toisin, tasapuolisesti. Pappi luki nimet: kastetut, kuulutetut, haudatut, sen jälkeen seurasi musiikkikappale, joka kohdistui kaikille yhteisesti (ainakin minun mielestäni), ja esirukous jatkui yhteisillä aiheilla. Kävin messun jälkeen sanomassa papille kiitokset tästä menettelystä.

Joissakin kirkoissa on lisäksi tapana sytytellä kynttilöitä kuolleiden nimiä luettaessa. Eikö riitä, että vainajia ja surevia muistetaan siunaustoimituksissa ja lisäksi vielä pyhäinpäivänä nimeltä mainiten? Mielestäni erityisesti kastetut lapset ja heidän vanhempansa ja isovanhempansa ja kumminsa tarvitsisivat huomaamista seurakunnan keskellä. Miksei heille sytytetä kynttilöitä? Ja kyllä kuulutuspareihinkin kannattaa panostaa, silloin harvoin kun heidän nimensä luetaan. Ilon juhlat kaipaavat Jumalan läsnäoloa siinä missä surun hetketkin. Elämä on edessä. Sitä paitsi kaste on sakramentti, toisin kuin hautaus tai avioliittoon vihkiminen. Mitä tästä nousee?

Asiaa auttaa pitkälle, jos menetellään alussa kuvaamallani tavalla. Kastetut, kuulutetut, haudatut, kaikille yhteinen musiikkikappale, kaikille yhteinen rukoushetki, jossa pyydetään Jumalan siunausta niin ilon kuin surun hetkiin. Ehkä monissa kirkoissa jo näin menetelläänkin. Vai kuinka?

Kaikkea sitä tulee mieleen, kun vapaaherrattarena istuu kirkon penkissä, istuu ja uskoo.