Ilse Paakkinen: Piispa Laajasalo vastannut Kirkkopäivien Halla-aho -keskustelun kritiikkiin ympäripyöreästi

Piipa Teemu Laajasalo puolustaa Kotimaa24:n haastattelussa Kirkkopäivillä järjestettävää keskustelutilaisuutta, jonne hän on kutsunut Jussi Halla-ahon ja koomikko Joonas Nordmanin. Ennakkotietojen perusteella ”Mistä saa puhua, mille saa nauraa?” -nimisessä tilaisuudessa etsitään sananvapauden rajoja retoriikan ytimestä käsin. Laajasalo on toivonut keskustelua ”sanojen oikeasta käytöstä.”

Osallistun keskusteluun tarkastelemalla piispan haastattelussa esittämiä argumentteja ja retorisia keinoja.

Kirkkopäivien Facebook-kommenttien lisäksi ainakin Hanna Mithiku ja Samuli Suonpää ovat ottaneet esittäneet piispalle kritiikkiä (kirjoitukset on julkaistu piispan antaman haastattelun jälkeen). Laajasalo kertoo, että on hahmottanut kritiikin kärjiksi kaksi teemaa. Ensinnäkin, Halla-aho on persoonana sopimaton kutsuvieraaksi ja toiseksi, keskustelijoiksi on kutsuttu vain miehiä. Taustoitan molempia piispan tunnistamia kritiikin kärkiä hieman tarkemmin.

Jussi Halla-aho on korkeimmassa oikeudessa tuomittu uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tuomioon tyytymisen asemesta Halla-aho kyseenalaisti tuomion oikeellisuuden, joka on omiaan murentamaan kansalaisten uskoa lainsäädäntöön. Halla-ahon vanhat blogitekstit nousivat esille vaalivoiton jälkeen. Niissä hän esittää raiskausfantasioita, väkivaltafantasioita sateenkaari-ihmisiä kohtaan, sekä rasistisia ja islamofobisia mielipiteitä. Hän ei suostu sanoutumaan irti vanhoista kirjoituksistaan. Kriitikot pitävät ongelmallisena, että keskusteluun sananvapauden rajoista on kutsuttu paitsi viharikoksista tuomittu, myös sananvapautta ja sen rajoja valvovan oikeusjärjestelmän kyseenalaistava henkilö. Halla-Aholla on ollut keskeinen rooli vihapuheen normalisoinnissa: sanat eivät pelkästään kuvaa, vaan ne luovat todellisuutta. Halla-ahon tekstit ovat vaikuttaneet kohteensa turvallisuuteen haitallisesti: rasismiin perustuvat viharikokset ovat lisääntyneet.

Toinen teema liittyy edustukseen, moniäänisyyteen, sekä keskustelun tulokulmaan – ei yksinomaan sukupuoleen. Keskustelijoiksi on kutsuttu vain valkoisia, johtavassa asemassa olevia miehiä. Puheen kohteena olevat ihmisryhmät on jätetty kutsumatta. Toteutuessaan tilaisuudessa vihapuheen kohteena olevat seuraavat yleisönä, kun johtavassa asemassa olevat valkoiset miehet määrittelevät heitä koskevia sananvapauden rajoja. Moniäänisyyden puuttuminen on sitäkin räikeämpää, kun valituksi metodiksi on ilmoitettu retoriikka ja komiikka. Moniäänisyyden puuttuminen ja valkoisten johtajien huumorilla höystetty keskutelu retoriikasta on irrallaan siitä todellisuudesta, jossa Halla-Ahon vihapuheen kohteet joutuvat elämään.

Laajasalo toteaa, että halusi kutsua Jyväskylän foorumille ”nimenomaan nämä kaksi henkilöä”. Hän ei kuitenkaan perustele valintaansa. Tämä on ongelmallista, koska se osoittaa piittaamattomuutta kirkon jäsenten moninaisuutta kohtaan. Laajasalo unohtaa hiippakuntansa todellisuuden, jossa elää rodullistettuja, raiskattuja ja rasistista sekä uskonnollista väkivaltaa pelkääviä ihmisiä. Myös kirkkopäivien kansainvälisiin vieraisiin lukeutuu henkilöitä, joita Halla-ahon kirjoitukset koskettavat.

Retoriikka on ongelmallinen näkökulma sananvapauskeskustelulle

Laajasalo kertoo haluavansa käsitellä vastuullista sanankäyttöä, sananvapauden tilannetta, sekä etsiä hyvän ja pahan rajoja suhteessa sanavapauteen ja toisen ihmisen kunnioittamiseen. Aiemman perusteella on ilmoitettu, että keskustelua sanavapaudesta käydään ”retoriikan ytimestä käsin”. Retoriikkaa käytetään välineenä, jolla pyritään vakuuttamaan kuulija oman sanoman oikeellisuudesta. Retoriikan valitseminen sananvapauden tarkastelun ydinteemaksi on ongelmallista erityisesti silloin, jos sillä pyritään ohittamaan sisältö (mitä on sanottu) ja keskittymään tyyliin (miten on sanottu). Mikäli Halla-ahon kirjoituksia tarkastellaan vain retorisena sanailuna, se vesittää sanotun merkityssisällön ja seurausten arvioimista.

Laajasalo on vastannut kritiikkiin ympäripyöreästi. Keskustelutilaisuuden päämäärä tai näkökulma ei hahmotu selkeänä piispan vastauksista. Kriitikot ovat toivoneet, että Laajasalo haastaa Halla-ahon ihmiskäsitystä. Laajasalo kertoo toivovansa, että ”kaikki kolme keskustelijaa haastaisivat toisiaan”. Yhtä tärkeää, kuin mitä piispa sanoo, on se, mitä hän ei sano. Laajasalo ei ota kantaa Halla-ahon tuomioon tai blogiteksteihin. Hän ei myöskään ota kantaa naisten, rodullistettujen tai sateenkaari-ihmisten hänelle esiintuomaan huoleen ja pelkoon. Laajasalon vastaus ohittaa marginaaliin työnnettyjen ihmisten kokemuksen vihapuheen kohteena olemisesta.

Kriitikot demonisoivat, piispa rakentaa sovintoa?

Laajasalo puolustaa Halla-ahon kutsumista sillä, että tämä on historiansa vuoksi mielenkiintoinen henkilö. Kannatuksensa perusteella Halla-aho edustaa usean suomalaisen ajattelua, jota piispa haluaa ymmärtää. Piispa ihmettelee julkisuuden ristiriitaisuutta: kaikki sanovat haluavansa rakentaa sovintoa, mutta tapahtuma onkin herättänyt kritiikkiä. Piispa toteaa, että erilaisuudelle tilan antaminen ei tarkoita mielipiteiden hyväksymistä. Erilaisuudella piispa näyttää käsittävän Hallaa-ahon. Piispa varoittaa: ”Pidän erittäin vaarallisena ja hankalana sitä demonisoimisen ja eristämisen henkeä, jossa ajatellaan, että jonkun tyypin kanssa ei ollenkaan pidä keskustella.” Laajasalo esittää, että tapahtumaa kritisoineet demonisoivat ja eristävät Halla-ahoa ja väittävät, että hänen kanssaan ei pitäisi keskustella.

Olen yhtä mieltä piispan kanssa siitä, että kaikkien kanssa tulee pyrkiä keskusteyhteyteen, sillä kohtaamattomuus on kasvualusta vihapuheelle ja kaunalle. Olen hiljattain kirjoittanut aiheesta. Vastapuolen demonisointi on kuitenkin vakava syytös, jota ei tule heittää ilmoille kevyin perustein. Demonisointi tarkoittaa vastustajan esittämistä läpeensä pahana. Demonisointi on sukua epäinhimillistämiselle, jossa vastustajaan liitetään vastenmielisiä ominaisuuksia, sillä seurauksella että vastustaja menettää mielikuvien tasolla osallisuutensa ihmisyyteen. Kynnys hyökätä tällaisen vastustajan kimppuun sekä sanoin että teoin madaltuu, koska hyökkääjä saattaa kuvitella puolustavansa ihmisyyttä.

Piispan kutsuma Halla-aho on käyttänyt epäinhimillistäviä argumentteja vastustajistaan. Laajasalo perustelee Halla-Ahon valintaa sillä, että hän on ollut esillä sananvapauteen liittyvissä asioissa. Piispa ei sano suoraan, että Halla-aho on tuomittu viharikoksista. Nyt sananvapauden rajoja etsitään henkilön kanssa, joka on tuomittu näiden rajojen ylittämisestä ilman, että hän katuu tekoaan. Rikokseen syyllistyminen ja tuomion kärsiminen ei tee henkilöstä kyseisen alan asiantuntijaa. Halla-ahon kutsumista sananvapauden rajoja määrittämään on verrattavissa siihen, kuin jos raiskauksesta tuomittu ja rikostaan häpeämätön henkilö kutsuttaisiin paneelikeskusteluun jakamaan mielipiteitään suostumusperustaisesta raiskauslainsäädännöstä.

Seuratessani keskustelua Kirkkopäivien somessa en löytänyt demonisoivia argumentteja. Kritiikkiä esittäneet ovat vaatineet moniäänisyyttä ja kyseenalaistaneet tavan jolla keskustelua aiotaan käydä. Kriitikot eivät ole esittäneet, että Halla-ahon kanssa ei pitäisi keskustella lainkaan, vaan ilmaisseet huolensa kirkosta sorrettujen turvapaikkana. Laajasalon esittämä arvio Halla-ahoa demonisoivasta kritiikistä on perusteeton. Laajasalo sivuuttaa kritiikin asiaperusteet ja typistää kritiikin vaaralliseksi demonisoimiseksi ja eristämiseksi. Piispa asemoi itsensä sovinnon rakentajaksi, joka haluaa ymmärtää Halla-ahoa äänestäviä suomalaisia. Laajasalo muotoilee vastustajien kritiikistä olkinuken, jonka hän ampuu sovinnontekijän roolissa näyttävästi alas. Valitettavasti tämä retorinen temppu ei tee oikeutta esitetylle kritikiille.

Piispa ohittaa kritiikin ja voimistaa uhrinarratiivia

Puolustuspuheenvuoronsa viimeisessä kappaleessa Laajasalo toteaa, että myös Suomessa on ”kiellettyjä puheenaiheita tai asioita, joista voi puhua vain tiettyyn sävyyn”. Varoittaessaan kielletyistä puheenaiheista Laajasalo vihjaa, että tapahtumaa kritisoineet pyrkivät hiljentämään Halla-ahon. Väite on yhteneväinen Halla-ahon viime vuonna Suomi-Areenalla esittämän näkemyksen kanssa, jonka mukaan elämme yhden totuuden aikakaudella. Tästä uutisoi näyttävästi Oikea Media, jonka välisiä uusoikeiston ja konservatiivikristittyjen yhteyksiä professori Risto Saarinen sivusi hiljattain artikkelissaan. Uhrinarratiivin ylläpitäminen palvelee esittäjäänsä. Halla-ahon uhrinarratiivissa kantasuomalaiset esitetään toiseutettuna vähemmistönä, jonka oikeuksia poljetaan ja jotka löytävät pelastuksen Halla-ahon sankarihahmon kautta. Uhrinarratiivi on perusteeton. Halla-aho on saanut oman näkemyksensa erinomaisesti kuulluksi, uusoikeisto on nousussa maailmanlaajuisesti ja he saavat paljon medianäkyvyyttä. Ristiriita on ilmeinen, kun Suomi Areenan yksi seuratuimmista esiintyjistä kertoo kameroiden edessä, että ”valtavirtakäsitystä ihmisoikeuksista” ei saa kritisoida. Laajasalon myötäsukainen arvio kielletyistä puheenaiheista vahvistaa Halla-ahon tulkintaa, jossa hän esittää itsensä yhtä totuutta suosivan median uhrina.

Laajasalo lopettaa esittämällä toiveen. Jospa tilaisuus lisäisi ihmisten ymmärrystä, sovinnon henkeä ja erilaisten ihmisten kunnioitusta. Näin tehdessään Laajasalo asemoi itsensä kristillisiä hyveitä edistävien joukkoon. Tapahtumaa kritisoineet ovat demonisoineet ja eristäneet Halla-ahoa, sekä pyrkivät mahdollisesti hiljentämään koko keskustelun. Laajasalon rakentama roolitus ei perustu esitettyyn kritiikkiin, vaan ohittaa sen. Tehdessään itsestään sovinnon airuen Laajasalo ei suinkaan ole vähentänyt yhteiskunnan tai kirkon sisäistä polarisaatiota, vaan pikemminkin voimistanut sitä.

Suosittelen, että tapahtuman osallistujalistaa tarkistettaisiin, kuten myös valittua näkökulmaa. Kirkon olemus edellyttää että se voimistaa hiljennettyjen ääntä. Kritiikkiä ei tule ohittaa, etenkään kun se kohdistuu vallanpitäjiin, vaan toivottaa se tervetulleeksi uudistavana, näkyväksi tekevänä voimana. Tapahtumaa kritisoineet eivät ole väittäneet, että Jussi Halla-ahon tai häntä äänestäneiden suomalaisten kanssa ei pitäisi keskustella. He ovat pyrkineet tuomaan esille, että keskustelun on tapahduttava niin, että síihen osallistuminen on kaikille turvallista.

Ilse Paakkinen

Kirjoittaja on teologian tohtori, joka on erikoistunut sukupuolentutkimukseen ja argumentaatioanalyysiin.