Luin kirjan Maria Kajavan pitkä taival (Eeva Mesiäinen, Helsinki: Karas-Sana 1990). Kirja kertoo inkeriläisestä Maria Kajavasta (1908-1998) ja koko Inkerin kansan vaiheista 1900-luvun alusta aina 1980- ja 1990-lukujen vaihteeseen. Inkeriläiset eli inkerinsuomalaiset ovat suomalainen vähemmistö Venäjällä, jotka polveutuvat pääosin 1600-luvulla Suomenlahden pohjukan alueelle muuttaneista suomalaisista. Luterilaisuudella on ollut suuri merkitys inkeriläisten identiteetille koko historian ajan.
Muuttoliike alkoi, kun Ruotsi sai itselleen Inkerinmaan alueen 1600-luvulla. Suomenkielisiä inkeriläisiä oli vielä kymmeniä tuhansia 1920-luvulla, mutta Stalinin vainojen seurauksena kansa pieneni huomattavasti. Kun inkeriläisten paluumuutto Suomeen alkoi 1990-luvulla, heistä kymmenet tuhannet tulivat Suomeen, jossa inkeriläisiä nykyäänkin on runsaasti. Suomen ja Venäjän lisäksi inkeriläisiä on runsaasti Virossa ja Ruotsissa. Nykyään inkeriläisiä asuu Venäjällä noin 20 000, ja heistä lähes kaikki puhuvat äidinkielenään venäjää. Inkeriläiset ovat perinteisesti luterilaisia, ja Inkerin evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu noin 15 000 jäsentä.
Maria Kajava eli onnellisen lapsuuden 1900-luvun alun Inkerissä. Kun Stalinin vainot kansallisia vähemmistöjä vastaan alkoivat, Kajava perheineen karkoitettiin Siperiaan työleireille vuonna 1931. Siellä ollessaan hän ja Inkerin kansa kokivat kovia. Moni ei enää palannut Siperiasta. Kajava pääsi vuonna 1948 Siperiasta vapauteen. Aluksi hän asui Virossa, mutta asettui lopulta Petroskoin seudulle Karjalaan kahden tyttärensä ja anoppinsa kanssa. Kirja on todella elämänmakuinen. Kajava kohtaa monet surut ja ilot merkittävän elämänsä aikana. Kuitenkin hän saa huomata, että Jumala pitää huolen omistaan.
”Risti. Se oli kuoleman merkki, mutta se oli myös elämän ja lopullisen voiton merkki. Ristin tietä he olivat kulkeneet, ja se oli hyvä tie.”, todetaan kirjan lopussa (s. 327). Jeesuksen ristin luona kiusatulla on hyvä olla. Siperian pakkosiirtolaisuuden aikana inkeriläiset veisasivat usein virsiä ja Siionin kanteleen lauluja. Ateistinen yhteiskunta ei onnistunut tukahduttamaan evankeliumin, ilosanoman julistamista edes karuissa olosuhteissa. Uskallan väittää, että usko oli Maria Kajavalle elämän tärkein asia. Petroskoissa asuessaan hän ja serkkunsa Katri Kukkonen olivat voimahahmot, jotka vaikuttivat merkittävästi uuden luterilaisen kirkon saamiseen kaupunkiin. Kirkko saatiin viimein vuonna 1970 käyttöön.
Elävä Jumala siunasi omaa Inkerin kansaansa myös vaikeina aikoina. Hänen ansiostaan Inkerin kirkko on saanut uuden alun ja toivon sekä tulevaisuuden. Sama lupaus koskee myös meitä jokaista. Risti vie kuolemaan, mutta lopulta elämään. Jumala ei hylkää ketään, joka huutaa hänen puoleensa ja pyytää apua elämänsä vaikeuksissa. Profeetta Jeremia on sanonut: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni, ja minä kuulen teitä.” (Jer. 29:11-12).
Mukava kirjoitus ja hienoa, että nuori teologian opiskelija osoittaa kiinnostusta Inkerin asioita kohtaan. Inkerin kirkko on myös mielenkiintoinen kohde syvemmin tutustuttavaksi. – Suosittelen, jos ei ole vielä kovin tuttu.
Ilkka, kiitos mielenkiintoisesta blogista. Inkerin kirkossa on tehty monta asiaa oikein vaikeissa olosuhteissa.
Kiitos Ilkka blogistasi. Suosittelen luettavaksi myös mainitsemasi Katri Kukkosen elämäntarinan ”Ilon ja itkun Inkeri” Sley-Kirjat 1995.
Hieno kirjoitus. 1990-luvun alussa sain olla tekemisissä Suomeen muuttaneen inkeriläisen naisen kanssa vuosien ajan. Hän oli kokenut samat vaiheet Stalinin vainoissa kuin Maria Kajava, mutta hieman eri paikoissa. Hänen ristinalainen elämänsä oli valoisan ja vahvan uskon kirkastamaa, jota ei voi unohtaa.
Inkerin kansan hajaannukseen liittyi ihmeellinen asia. Kun muurit murtuivat ja Jumalan sanansaattajat menivät maata tiedustelemaan, niin joka paikasta löytyi suomea ymmärtäviä ja ymmärrettävästi puhuvia ihmisiä, jotka voivat antaa tulkkausapua.
Minä olen muutamia iltahetkiä istunut niissä tuvissa ja kuullut kertomuksia. Ensin meinasi lihallisuus tulla väliin, kun niin monien kertomukset olivat niin samanlaisia. Sitten valkeni! Tottakai ne ovat samanlaisia, kun ne asiat on yhdessä koettu. Ne kertoivat siitä junasta, joka vei pakkosiirtolaisuuteen Siperiaan ja Kasakstaniin. Junassa oli kymmenittäin vaunuja ja matka Siperiaan kesti yli kuukauden. Ihmisiä kuoli matkalla ja heidät vain pudotettiin junasta. Enkelikokemuksia oli myös lukuisia, kun varsinkin lapsena joutuivat mahdottomiin tilanteisiin, niin yliluonnollinen apu tuli vaikkakin tavallisen ihmisen muodossa. Enkeli ei ole siis pelottava hahmo, vaan tilanteeseen parhaiten sopiva. ERäs mummo kertoi olleensa lapsen a jossain suolla marjoja poimimassa ja siinä menetti suuntavaistonsa ja alkoi hädässään itkeä, kun ei tiennyt mihin suuntaan pitäisi mennä. Kohta hän huomaa vanhan mummon siinä lähellä, joka sanoo: Eiköhän lähdetä kotiin ja johdtti perille asti.