Seinäjoen jumalanpalveluspäivien päällimmäinen anti oli innostunut pöhinä. Päivien päätöshetkillä niin suuri osa osallistujista oli täynnä halua kääriä hihat ja ryhtyä tekemään, ettei sitä intoa voinut välttyä huomaamasta. Monien kommentit heijastelivat sitä, että nyt oli löydetty näky, jota seuraten voitaisi ehkä ratkaista joitakin jumalanpalveluselämän ongelmista. Moni sanoi vievänsä mukanaan käytännön vinkkejä, joilla pääsee omassa seurakunnassa jumalanpalveluselämän kehittämisen seuraavaan vaiheeseen.
”Kuinkas sitten kävikään?” on toimiva ja jo muumikirjoista tuttu kysymys.
Eräästä seurakunnasta osallistui jumalanpalveluspäiville paljon työntekijöitä ja myös seurakuntalaisia. Kaikki palasivat kotiinsa innostuneina. Seuraavalla viikolla pidettiin yhteinen kokous, jossa alettiin suunnitella konkreettisia toimenpiteitä. Kaikki saivat kertoa ajatuksistaan. Lopputulos oli se, että mitään ei voida muuttaa, koska jokainen asia on jollekin rakas ja luovuttamattoman tärkeä.
Jumalanpalveluspäivien jälkeen osallistujilta koottiin palautetta. Palautteessa kysyttiin, mihin konkreettisiin toimenpiteisiin päivien jälkeen ryhdytään. Vastauksissa näkyy kolme päälinjaa, jotka kaikki saivat suunnilleen saman verran kannatusta:
1. Seuraavaksi otetaan isoja konkreettisia askelia.
2. Ei oteta suuria askelia, koska ollaan tyytyväisiä siihen, millaista jumalanpalveluselämä seurakunnassa on.
3. Ei oteta uusia askelia, koska vastaaja kokee, että ei voi vaikuttaa seurakunnan jumalanpalveluselämään.
Päivien järjestäjän edustajana voi olla tyytyväinen ensimmäiseen ja toiseen kohtaan. Kolmas kohta sen sijaan herättää kysymyksiä. Mistä tulee se tunne, että ei voi vaikuttaa? Kenen tunne se on?
Osallistujilta ei missään vaiheessa kyselty, missä roolissa he osallistuvat jumalanpalveluspäiville. Näppituntumalta arvioiden päivien osallistujista n. 20 % oli seurakuntalaisia. Mukana oli myös paljon muita työntekijöitä kuin pappeja ja kanttoreita. Näistä ryhmistäkö tulevat ne, jotka kokevat, että eivät pysty vaikuttamaan?
Mukavien ja innostavien päivien järjestäminen on aina iso haaste. Vielä isompi haaste on se, että päivillä koettu innostus muuttuu seurakunnissa teoiksi. Pallo on nyt teillä, rakkaat seurakunnat. Ottakaa se haltuun ja pelatkaa sillä hyvin.
Ja jakakaa tietoa, kun tulee maaleja.
Monta kertaa messujen ongelmana on työntekijälähtöisyys, vaikka maallikoita olisi mukana. Olen huomannut ärsyttävän ongelman: pappi jakaa valmiita tehtäviä.
Rippikouluissa toteutuu jumalanpalvelusten hyvä puoli – muksut ovat itse tekemässä ja rakentamassa leirijumista. Se jääkin sitten leirille eikä kirkossa heillä ole samoihin tehtäviin asiaa.
Olen eräässä blogissani kirjoittanut messu-uudistuksen tarpeesta (tosin blogini ei enää ole arkistossa). Se on mielestäni aivan välttämätön, jos halutaan ihmisten jälleen löytävän tiensä sunnuntain jumalanpalvelukseen.
Blogisi otsikko innosti: no, nytkö se sitten vihdoin alkaa tapahtua? Mutta innostus lopahti, kun luin eteenpäin. Siis kaikki tyssää siihen, kun jokain osa on jollekin rakas. Eikö nyt pitäisi ne omat rakkaudet laittaa sivuun ja ajatella nimenomaan niitä, joille mikään osa ei ole rakas?
Olen sitä mieltä, että emme pärjää yhdenlaisella messulla. Tarvitaan useanlaisia vaihtoehtoja. Vanha voidaan säilyttää, mutta sen lisäksi tarvitaan uudenlaisia. En tarkoita varsinaisesti vaiohtoehtomessuja, vaan esim. sellaista systeemiä, että suunnitellaan uudentyyppinen messu/jumalanpalvelus ja aletaan toteuttaa vaikka vuoroviikoin uutta ja vanhaa. En ymmärrä, miksi tämä ei voisi olla mahdollista.
Olen odotellut, että tähän blogiin tulisi kommentteja. Ihmettelen, kun ihmisillä ei tunnu olevan mitään kiinnostusta jumalanpalveluselämän uudistamiseen. Keskustellaan kaikenlaisista teologisista ja periaatteellisista kysymyksistä, mutta käytännön taso ei kiinnosta. Mitä tästä pitäisi päätellä? Pitäisi kai lopettaa messut/jumalanpalvelukset kokonaan. Nykyinen käytäntö kyllä kuolee itsestäänkin.
Anita Ojalan tavoin odottelin tähän vähän enemmän kommentteja, mutta ei se haittaa, ettei kommentteja niin paljon tule. Joskus keskusteleminen on vaikeaa.
Jumalanpalveluksesta keskusteleminen on vaikeaa monestakin syystä. Se on vanha aihe, lähes ikuisuusaihe eikä jaksa kiinnostaa siksi. Ja kuten kirjoituksessani sanoin, vaikka olisi haluakin jumalanpalveluksen kehittämiseen, on itse kehittämistyö todella vaikeaa.
Siitä olen kuitenkin erimieltä, että messu/jumalanpalvelus kuolee pois itsestään. Ei kuole. Jumalanpalvelus on se käytäntö, mikä liittää meidät suoraan kirkon perustajaan Jeesukseen Kristukseen. Jos ei enää vietettäisi jumalanpalvelusta, ei voitaisi enää puhua kristillisestä kirkosta.
Vähänkään isommassa seurakunnassa ei juuri ole mahdollista kehittää pääjumalanpalvelusta. Ihmisten toveet ovat niin erilaisia ja kymppimessu niin säädelty, että lopputulos on parhaimmillaankin vähän paperinmakuinen kompromissi, joka ei puhuttele oikein ketään. Toimivampi tie on rakentaa rinnalle toinen messu johonkin muuhun kellonaikaan. Tähän projektiin eivät kaikki lähde mikä on usein etu – näky pysyy kirkkaampana. Tärkeintä on, että tällaisille kokeiluille annetaan tilaa ja tukea.
”…lopputulos on parhaimmillaankin vähän paperinmakuinen kompromissi, joka ei puhuttele oikein ketään.”
Ehkä tuossa arviossa on mukana hyväntahtoista liioittelua. Lukuisaat seurakuntalaiset lukuisissa seurakunnissa kuitenkin rakastavat käydä joka sunnuntai messussa. Sinne saa tuoda esirukouspyyntönsä, siellä kuulee sanaa ja saa laulaa vaihtelevia virsiä ja kaiken kruunaa osallisuus ehtoollispöydässä Kristuksen ruumiista ja verestä. Maassamme on paljon seurakuntia, joissa osallistuminen messuun on runsasta., saarnat puhuttelevia ja yleisilmapiiri valoisa. Ei turhenneta hyvää työtä.
Paperinmaksuissus on paljon kiinni liturgin asenteesta ja kyvystä irrottautua paperistaan. Samalla se kaava on tukena.
”Toimivampi tie on rakentaa rinnalle toinen messu johonkin muuhun kellonaikaan.”
Kotiseurakunnassani on messuja neljään eri kellonaikaan. Kahdessa kirkossa on kymmeneltä, yhdessä kahdeltatoista. Kerran kuussa on bändisäesteinen iltamessu kuudelta ja perhekirkot pidetään vähän harvemmin iltapäivisin. kaikkiin riittää hyvin osallistujia. Jos on iltamessu, jää aamumessu hieman pienemmäksi, mutta ei ratkaisevasti.
Oma näkemykseni on, että ihmiset tulevat sinne, mistä kokevat savansa jotain. Emmehän me katso huonoja elokuviakaan, vaikka ne tulisivat parhaaseen katseluaikaan.
Teemu, taisin ilmaista itseäni epäselvästi. Tarkoitin, että kymmppimessun kehittäminen tuottaa vähän paperinmakuisen kompromissin. Nykyisenlainen perusmessu on ihan ok, enkä sitä halua tässä kritisoida (enkä varsinkaan sanaa ja sakramentteja yms). Lisäksi tarkoitin, että johonkin muuhun kellonaikaan voisi rakentaa toisenlaisen, uudistusmielisemmän messun. Niinhän näyttää teillä olevankin, mitä tervehdin ilolla.
Ok. Ymmärsin, että kymmenenltä alkava messu on paperinmakuinen kompromissi. 🙂
Kotiseurakunnassani on varmaan jotain siunausta mukana, kun messuun on aina niin mukava mennä. Jos ei ole sunnuntaina toimitusvuoroa, ihan harmittaa. Sekin on hurjan rohkaisevaa, kun ehtoollispöytään tulee vapaalla olevia työtovereita.
Lainaan muutamia kohtia. Näistä kohdista kuulisi mielellään lisää.
”esimerkiksi Gregorios Teologin puheissa ja myöhemmässä ortodoksisessa teologiassa on korostanut, että kristitty ei voi jumaloituessaan osallistua jumalalliseen substanssiin vaan sen energioihin, jotka eivät tietenkään ole olemuksellisesti jotakin muuta kuin tämä salattu substanssi, kun taas luterilaisen osallistumisajatus on korostanut, että Lutherin mielestä osallistuminen on osallistumista suoraan Jumalan substanssiin.”
Korostuuko tässä juuri se asia, että emme ikinä voi saavuttaa Jumalaa, siksi tämä substanssin ja energioiden ero, jako.
Toinen lainaus
”Ensisilmäykseltä esimerkiksi uuspalamistisessa ortodoksisen perinteen tulkinnassa osallistumiskäsitys muistuttaa sitä, mitä suomalainen Luther-tutkimus on pitänyt torjuttavana vaikutus-ajatteluna”.
Löytyykö tästä ajatuksesta jotakin dokumentaation kaltaista materiaalia.
Jumalan olemuksen ja vaikutusten eli energeiojen erottelu perustuu ensisijaisesti 1300-luvulla eläneen Gregorios Palamaksen teologiaan. Se otettiin esille erityisesti St. Sergein Instituutissa Pariisissa venäläisten emigranttiteologien toimesta ja se siirtyi New Yorkin Vladimirin seminaariin erityisesti John Meiendorffin myötä. Meiendorffin väitöskirja käsitteli tätä aihetta. Meiendorffin ajattelua on suomeksi esitellyt Hannu Kamppuri väitöskirjassaan, joka on julkaistu Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisusarjassa.
Tutkimuksessa on keskusteltu siitä, onko Palamaksen ja uuspalamistien erottelulla patristinen tausta ja kaikki eivät ole tästä yhtä mieltä. Gregorios Teologin Konstantinopolin kirkolliskokoukseen liittyvät puheet käsittelevät aihetta ja esittävät, että Jumalan olemus on salattu ja Hänet tunnetaan siitä toiminnasta ja vaikutuksesta, joka Hänellä on luomakunnassa ja ihmisen jumalaetsinnän piirissä. Puheista on käännöksiä eri kielillä, en muista, onko suomeksi.
Luther-tutkimus on korostanut 1800-luvun lopulta alkaneen saksalaisen Luther-tutkimuksen historiassa sitä, että sen mukaan Jumalan kohtaaminen liittyy tämän vaikutuksiin (Wirkungen). On tietysti epäselvää, missä merkityksessä energeiat ja uuskantilaiset vaikutukset merkitsevät jotenkin samaa asiaa, mutta on niillä mielestäni sukulaisuutta. Perustutkimus aiheesta on Risto Saarisen väitöskirja Gottes Wirken auf uns, mutta tätä tematiikkaa esiintyy kaikissa 1980-luvun jälkeen Suomessa tehdyissä Luther-väitöskirjoissa, erityisesti niiden johdantoluvuissa. Näitä on julkaistu monella kielellä, mutta myös Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisusarjassa.
Perustutkimus Lutherin jumalallistumisnäkemyksestä ja osallistumisesta Jumalan olemukseen on Tuomo Mannermaan In ipsa fide Christus adest, joka on suomenkielinen ja liittyy Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon ekumeenisiin neuvotteluihin.
Kiitos, näistä.