Vuodenvaihteessa on tutkailtu jälleen sitä, kuinka moni erosi evankelisluterilaisesta kirkostamme ja kuinka moni liittyi siihen. Eronneita oli reilut 50 000 ja liittyneitä noin 15 000. Yhtenä syynä tai tekijänä kirkosta eroamisen herkkyyteen on mainittu instituutiokriittisyys . Se lienee aivan oikea huomio.
Mainitun havainnon äärellä on hyvä kysyä, onko kirkko instituutio? Kysymykseen voi melko helposti vastata myöntävästi. Kirkko on maassamme ja ehkä myös maailmassa instituutio. Meidän oloissamme kirkosta on muodostunut yksi yhteiskuntamme instituutioista kirkon julkisoikeudellisen aseman ja rakenteiden vuoksi. Suomalaisten instituutiokriittisyys on näkynyt myös suhtautumisessa politiikkaan ja puolueisiin. Samalla se on synnyttänyt vaihtoehtoista liikehdintää ja joskus jopa meillä harvinaisia, voimakkaita mielenosoituksia.
Kirkkomme sisällä ja varsinkin suomalaisten kristittyjen joukossa on ihmisiä, jotka näkevät kristillisyyden instituutioksi muuttumisen sen rappiona. Jotkut ovat esittäneet, että alkukirkon aikana 300-luvun alussa tapahtunut suuri muutos, jossa Rooman keisari hyväksyi kristinuskon valtionuskonnoksi, oli kohtalokas käänne. Tällainen ajattelu on tietysti äärimmäisen kirkkokriittistä ja nousee sellaisen esittäjän omasta viitekehyksestä.
Ilman Rooman valtakunnassa saavuttamaansa asemaa kristinusko ja kirkko eivät olisi voineet levittäytyä kuten tuolloin tapahtui. Kirkon saavuttama asema voidaan nähdä myös johdatuksena ja siunauksena. Lisäksi kirkkokriittiset ja kirkkoa laitoksena arvostelevat unohtavat sen, että kirkko saa väistämättä jonkun näkyvän muodon tässä maailmassa. Se on myös luterilaisen teologian ajatus. Joidenkin ajatus alkuseurakunnan tai Jeesuksen aikaan hyppäämisestä ei ole realistinen, sillä uskon tulee toteutua kussakin ajassa ja ympäristössä.
Kristinuskon ja kirkon historiassa on ollut eri aikoina maailmasta pakenemisen yrityksiä. Ne ovat yleensä johtaneet suureen pettymykseen ja epäonnistumiseen, kun perustetut pyhien yhteisöt ovat paljastaneet inhimilliset puolensa ja kun taivasta ei ole saatukaan maan päälle. Ainoastaan hengellisesti ja muutenkin elämältään terveissä luostareissa ja yhteisöissä on onnistuttu jotenkin elämään erossa muusta maailman menosta, tosin vain osittain. Sellainen elämä on ollut ja on edelleen mahdollista vain hyvin harvoille kristityille.
Omaa kirkkoamme voi moittia myös laitokseksi. Sellaisiakin puolia kirkossamme on. Kirkkomme rakenteet voidaan nähdä toisaalta sen vahvuuksina ja toisaalta sen heikkouksina. Viime aikoina jälkimmäiset puolet ovat tuntuneet vahvistuvan ensin mainittujen kustannuksella, ainakin ihmisten mielikuvissa.
Kirkolla on – kuten edellä todettu – oltava jokin muoto ja siis jonkinlaiset rakenteet. Meillä kirkolla on oma keskushallinto, oma talous, oma lainsäädäntö osana muun yhteiskunnan lainsäädäntöä. Kirkkomme on julkisyhteisö, joka hoitaa joitakin yhteiskunnan sille antamia tehtäviä. Niitä ovat mm. hautaustoimi ja osallistuminen jäsenrekisterin pitoon sekä vanhojen kirkonkirjotietojen ylläpitäminen. Kirkolla on verotusoikeus ortodoksisen kirkon kanssa ja kirkko saa osuuden yhteisöveron tuotosta. Kullakin seurakunnalla ja seurakuntataloudella on oma hallintonsa, joka on säädöksin tarkoin ohjattua. Kirkon toimintaa ohjataan säädöksillä ja ohjeilla.
Kirkon rakenteet ovat siksi, että kirkko elää tässä maailmassa. Kirkon rakenteet liittyvät myös kirkon tehtävään ja olemukseen. Piispat, kirkolliskokous, kirkon järjestys nousevat kirkon olemuksesta ja liittyvän sen tehtävän täyttämiseen. Kriittinen kysymys on vain siinä, miten paljon kirkko organisaationa ”työllistää itse itseään” ja millainen kuva siitä syntyy kaikkien sen rakenteiden myötä. Syntyykö siitä kuva evankeliumin yhteisöstä vai laitoksesta? Onko kaikki meillä kirkossa tarpeellista kirkon olemuksen ja toiminnan takia?
Meillä Suomessa kansankirkko on ollut toiminnallinen ja osin myös hallinnollinen ratkaisu kirkon tilanteeseen. Suomalaisuus ja luterilainen kristillisyys ovat kulkeneet käsi kädessä lähes reformaation ajoista lähtien. Yhtenäiskulttuurin murtuminen ja kirkon jäsenmäärän väheneminen ovat tuoneet kuitenkin uuden tilanteen. Siinä kansankirkko voidaan nähdä ensisijaisesti enää toiminnallisena näkynä, jossa kirkko pyrkii tavoittamaan mahdollisimman monet, ”kaiken kansan”. Tässä mielessä kansankirkollisuus on edelleen hyvä malli ja näky.
Miten sitten kirkko pääsisi pois instituution ja laitoksen rasitteistaan? Jotkut esittävät, että kirkon asema ja rakenteet tulisi hylätä tai että ne tulisi ainakin muuttaa olennaisesti. Kirkkoa vastustavat haluavat työntää sen aatteellisista syistä syrjään. Uusateismi ei ole ollut ensisijaisesti älyllisesti haastamassa kirkkoa vaan se on halunnut työntää kirkkoa marginaaliin, usein heppoisin perustein.
Osa kirkon jäsenyyden jättävistä ei vaivaudu tutkimaan, mitä hyvää kirkko tekee ja mitä sen piirissä eri asioista oikein ajatellaan. Ratkaisut tehdään joskus vain omien mielikuvien perusteella.
Kirkon rakenteissa on varmasti uudistamisen ja keventämisen tarvetta, johon myös tiukentuva talous on ohjaamassa. Kirkon perimmäinen olemus ei synny kuitenkaan rakenteet ja kirkon asema romuttamalla. Se syntyy kirkon sisäisen uudistumisen myötä. Samalla pitää muistaa, että kirkon piirissä toteutuu jo nyt paljon sellaista, mitä kirkon ”perimmäiseen olemukseen” kuuluu. Kirkon toimintaa ei voi mullistaa aivan toiseksi, mutta joistakin totutuista urista pitäisi myös osata hypätä pois.
Kirkon pitäisi olla yhteisö, jonka sisällä on sen tehtävään ja olemukseen liittyviä ja niitä toteuttavia pienempiä yhteisöjä. Kirkon pitää tarjota ihmisille mahdollisuus kysellä, epäillä ja etsiä. Samalla kirkossa pitää säilyttää sen sanoman sisältö ja traditio. Jos kirkko kuitenkin varjelee vain oppia, traditiota ja rakenteita ilman jäsentensä ja muiden ihmisten elämänkysymysten huomiointia ja kuulemista, se voi tyytyä vain vuosi vuodelta laskevaan jäsenmäärään ja lopulta oman asemansa alasajoon.
Miten saada nuorille aikuisille viesti ja kokemus, että kirkon tarjoaa elämänkysymysten ja maailman parantamisen yhteisön. Miten saada kokemus, että kirkko on mainettaan parempi, jotakin enemmän?
Toivo Loikkanen
Toivo Loikkanen: ”Ilman Rooman valtakunnassa saavuttamaansa asemaa kristinusko ja kirkko eivät olisi voineet levittäytyä kuten tuolloin tapahtui..”
Voisi tietystikin kysyä mitä se ja jo ennen sitä alkanut kehitys vaikutti kristillisyyden (siis lähinnä kirkkolaitoksen piirissä) opetuksiin ja toimintatapoihin. Vastasivatko ne enään Uuden testamentin kuvaamia ensimmäisen vuosisadan kristillisen seurakunnan vastaavia?
Siitä asiastahan on esitetty varsin pitkälle meneviäkin näkemyksia. Esim. vaikka teologi ja tutkija W.E. Vine Raamatun hakuteoksessaan: ” 200-luvun puoliväliin mennessä kirkot olivat joko hylänneet eräät kristillisen uskon opit tai omaksuneet niiden irvikuvat. Tämän luopiokirkollisen pappisjärjestelmän arvonannon lisäämiseksi pakanoita otettiin kirkkoon siitä riippumatta, olivatko he uskosta uudestisyntyneitä, …..” (W. E. Vine, An Expository Dictionary of New Testament Words, Lontoo 1962, I osa, s. 256.)
Vesa, onko asiat hoidettu paremmin jehovantodistajien kirkossa (vai käytetäänkö tuollaista nimeä?), vastaako teidän hallintojärjestelmänne Uuden testamentin kuvaamia ensimmäisen vuosisadan kristillisen seurakunnan vastaavia??
Ovatko kaikki jehovantodistajat uudestisyntyneitä raamatullisessa mielessä? Kenet hyväksytään mukaan jehovantodistajien seurakuntaan ja millä kriteereillä?
Kuka sovittaa synnit? Onko hän Jumala itse, joka oli Kristuksessa ja sovitti maailman synnit, kuten Raamatussa kirjoitetaan? Vai onko syntien sovittaja enekeli, nimeltään Jeesus? Vai onko hän tavallinen Jeesus-niminen ihminen?
Onko Jeesus luotu olento vai Jumala, jumaluuden kolmas persoona?
Ei tarvitse vastata, jos koet sen hankalaksi.
”Kenet hyväksytään mukaan jehovantodistajien seurakuntaan ja millä kriteereillä?” Käytettävissä olevien tietojen mukaan jehovantodistajien seurakunnan varsinaisia jäseniä on hyvin vähän (5-10 kussakin seurakunnassa), oikeastaan vain seurakunnan vanhimmat. Muut ovat ulkojäseniä.
Martti Pentti: ”Kenet hyväksytään mukaan jehovantodistajien seurakuntaan ja millä kriteereillä?” Käytettävissä olevien tietojen mukaan jehovantodistajien seurakunnan varsinaisia jäseniä on hyvin vähän (5-10 kussakin seurakunnassa), oikeastaan vain seurakunnan vanhimmat. Muut ovat ulkojäseniä..
Kaikki jotka omaksuvat Raamatunmukaisen uskon, siis uskovat niihin asioihin ja ymmärtävät mistä niissä on kyse. Kaikki jotka haluavat lisäksi pyrkiä elämään Jumalan periaatteiden ja lakien mukaisesti. Kaikki jotka haluavat vertauskuvata ehdottoman antaumuksensa Jumalalle ja tämän palvelukseen kasteen kautta ja ymmärtävät mistä kasteessa on kyse.
Seurakuntaan (Lukonmäki, Tampere) johon itse kuulun, on noin 70 – 80 kastettua henkilöä. Tämän ”maailman” mukaista termiä käyttäen siis ”jäsentä”, vaikka asiassa on vähän muustakin kyse, kuin pelkästä jäsenyydestä. Lisäksi on muita henkilöitä, jotka vakituisesti tai silloin tällöin käyvät kokouksissa. Seurakunnan vanhimmiksi nimitettyjä lienee oleman jotain 10:en tienoilla. Nämä elättävät itsensä työnteolla erilaisissa töissä. Osa on eläkkeellä.
Salme Kaikusalo: ” vastaako teidän hallintojärjestelmänne Uuden testamentin kuvaamia ensimmäisen vuosisadan kristillisen seurakunnan vastaavia??”
Kaikkien todistajien seurakuntien ja koko heidän yhteisönsä toiminnat vastaavat uuden testamentin kuvaamia malleja.
Salme Kaikusalo: ”Ovatko kaikki jehovantodistajat uudestisyntyneitä raamatullisessa mielessä?”
Vain ne jotka tuntevat kuuluvansa rajoitettuun ”Kristuksen voideltujen, sinetöityjen hengellisten veljien, perijätovereiden” joukkoon ja joilla on odotteena taivaallinen elämä. Heidän taivaallista asemaansahan kuolemansa jälkeen Raamattu kuvailee ”toimimiseksi Kristuksen kanssa pappeina ja hallitsijoina taivaassa (1.Pietarin kirje 2: 9,10. Ilmestyskirja 5: 10,11. Ilmestyskirja 20: 4-6).
Maallisen elämänsä aikana nämä eivät kuitenkaan erotu mitenkään muista Jehova Jumalan palvelijoista. Muilla on ikuisen elämän odote maan päällä, kun Jumala taivaallisen valtakuntahallituksen kautta toteuttaa alkuperäisen tarkoituksensa maan ja ihmisyhteisön suhteen.
Salme Kaikusalo: ” Kuka sovittaa synnit? Onko hän Jumala itse, joka oli Kristuksessa ja sovitti maailman synnit, kuten Raamatussa kirjoitetaan?”.
Kuten Raamattu osoittaa, sovitus on mahdollista Jumalan Pojan Jeeseksen Kristuksen lunnaiden kautta. Osoitus Jehovan ja Jeesuksen rakkaudesta ja huolenpidosta ihmisiä kohtaan.
Salme Kaikusalo: ”Onko Jeesus luotu olento vai Jumala, jumaluuden kolmas persoona?”
Raamatun mukaan Jeesus on ensimmäinen Jumalan luoma luomus, henkiluomus, jonka kautta/välityksellä sitten luotiin kaikki muu olevainen. Jumala lähetti hänet sitten maan päälle. Taivaaseen takaisin noustuaan, ”asettui Jumalan oikealle puolelle odottamaan” saadakseen tältä kuninkaallisen vallan ja kukistaakseen Jumalan viholliset ja toteuttaakseen Jumalan tarkoitukset myöskin maan ja ihmisyhteisön suhteen, Jeesus on siis jumalankaltainen henkiluomus, ei kuitenkaan sama kuin Kaikkivaltias Jumala Jehova. Eri persoona ja tälle alstettu.
Vesa, Kiitos vastauksista.
Niiden prusteella voin todeta, että minun uskon perustani on toisenlainen.
Mutta en ala väittelemään asiasta.
”Volkskirche” eli suomeksi “kansankirkko” käsitteen keksi saksalainen teologi Friedrich Scleiermacher. Käsite on historian eri ajanjaksoina ymmärretty eri monella tavalla. Yhden määritelmän mukaan kansankirkko on opillisen kirkon vastakohta. Se ei niinkään ole sidoksissa kirkon tunnustuskirjoihin ja lakeihin. Pikemminkin se pyrkii kehittämään yhteiskuntaa kulttuurin ja tieteen alueilla. Se kokee itsensä kiinteänä osana kansaa. Toisen määritelmän mukaan kansankirkko tekee diakonista, pedagogista ja sosiaalista työtä koko kansan parissa.”Volkskirche” käsitettä hyödynnettiin myös 3. valtakunnan germanisoidussa kirkossa, joka pyrki eroon kristinuskon juutalaisista juurista.
Wikipedia ”volkskirche”
Vesa Ahlforsin kirjoitukseen kommentoin: Paavali hyväksyi, piispan (episkopos) ja diakonin (diakonos) nimen käytön seurakunnassa. (Fil. 1:1) Kuitenkaan Paavali ei asettanut virkoja tärkeysjärjestykseen. Synagoogissa oli presbyreerejä eli seurakunna vanhimpia johdossa (Ap. 11:30). Paavalilla esiintyy ajatus, että vastuu ja valta on koko yhteisöllä, jota johtaa itse Kristus. Kaikkien karismojen ja palvelutehtävien normina on rakkaus ja Kristuksen ruumiin rakentuminen.
Heikki harvola: Vesa Ahlforsin kirjoitukseen kommentoin: Paavali hyväksyi, piispan (episkopos) ja diakonin (diakonos) nimen käytön seurakunnassa. (Fil. 1:1) Kuitenkaan Paavali ei asettanut virkoja tärkeysjärjestykseen. Synagoogissa oli presbyreerejä eli seurakunna vanhimpia johdossa (Ap. 11:30).
Episkopos sana tarkoittaa lähinnä seurakunnan valvojia. Valvojien/vanhimpien tehtävä oli antaa hengellistä opetusta. Piispa termi on lähinnä kirkon omaa keksintöä. Sana diakonos taas viittaa heitä avustaneisiin henkilöihin. Kumpienkaan ryhmän lukumäärään ei ole osoitettu mitään rajoituksia.
”Te kaikki olette veljiä”, oli jo Jeesus sanonut opetuslapsilleen. ”Yksi on teidän Johtajanne, Kristus.” (Matt. 23:8, 10.) Ensimmäisen vuosisadan kristillisissä seurakunnissa ei siis ollut pappisluokkaa. Koska kaikki varhaiskristityt olivat Kristuksen hengellävoideltuja veljiä, he odottivat pääsevänsä taivaallisiksi papeiksi Kristuksen kanssa (1. Piet. 1:3, 4; 2:5, 9). Seurakuntien järjestörakenne oli sellainen, että kutakin seurakuntaa ohjasi valvojien eli hengellisten vanhinten ryhmä. Kaikilla vanhimmilla oli yhtäläinen valta, eikä ketään heistä ollut valtuutettu hallitsemaan herrana huolenpidossaan olevaa laumaa. (Apt. 20:17; Fil. 1:1; 1. Piet. 5:2, 3.)
Raamatussa ennakoidun ns.” luopumuksen” kehittyessä tilanne alkoi kuitenkin nopeasti muuttua.
Varhaisimpiin poikkeamiin kuului termien ”valvoja” (kreik. e·pi′sko·pos) ja ”vanhin” (kreik. pre·sby′te·ros) erottaminen, niin että niitä ei enää käytetty tarkoittamaan samaa vastuuasemaa. Vain noin kymmenen vuotta apostoli Johanneksen kuoleman jälkeen Antiokian ”piispa” Ignatios niminen heppu kirjoitti smyrnalaisille osoittamassaan kirjeessä: ”Seuratkaa kaikki piispaa [valvojaa] niin kuin Jeesus Kristus Isää, ja vanhimpia [presbyteerejä] niin kuin apostoleja.” Ignatios puhui siis sen ajatuksen puolesta, että kutakin seurakuntaa valvoisi yksi piispa eli valvoja, jolle piti antaa huomattavampi asema ja suurempi valta kuin presbyteereille eli vanhimmille.
Kirkkohistorioitsija August Neander selittää tapahtumia kirjassaan Allgemeine Geschichte der christlichen Religion und Kirche (Kristillisen uskonnon ja kirkon yleinen historia): ”Toisella vuosisadalla – – ilmeisesti muodostettiin presbyteerien puheenjohtajan vakinainen virka, ja koska erityisesti hänelle kuului kaiken valvonta, hänelle annettiin nimi – – [e·pi′sko·pos], ja siten hänet nostettiin muita presbyteerejä huomattavampaan asemaan.”
Näin siis luotiin pohja, jolta pappisluokka tuli vähitellen esiin. Pohjois-Afrikassa satakunta vuotta myöhemmin elänyt Karthagon ”piispa” Cyprianus puolusti voimakkaasti piispojen valtaa, joka heillä olisi presbyteereistä (vanhimmista/valvojista) (sanottiin myöhemmin myöhemmin papeiksi), diakoneista ja maallikoista erillään olevana ryhmänä. .
Noustessaan hierarkian portaita piispat ja presbyteerit jättivät seurakunnan muut uskovat alapuolelleen. Näin syntyi ero pappien (johdon ottavien) ja maallikkojen (uskovien passiivisen joukon) välillä. McClintockin ja Strongin Cyclopediassa selitetään: ”Pappien ja maallikkojen välinen ero kävi huomattavaksi Cyprianuksen [kuoli n. v. 258], hierarkkisen järjestelmän isän, ajoista lähtien, ja hyvin pian se hyväksyttiin yleisesti. 200-luvulta lähtien termi clerus – – sovellettiinkin lähes yksinomaisesti papistoon sen erottamiseksi maallikoista. Rooman hierarkian kehittyessä näistä papeista ei tullut vain huomattavaa säätyä – – vaan heidät tunnustettiin myös ainoaksi papistoksi.”
Viimeisen apostolin kuolemaa seuranneiden noin 150 vuoden kuluessa seurakunnan rakenteessa tapahtui siis kaksi merkittävää muutosta: ensinnäkin piispojen ja presbyteerien erottaminen toisistaan, niin että piispa nousi hierarkian portaiden ylimmälle askelmalle, ja toiseksi papiston ja maallikkojen välinen erotus. Sen sijaan että kaikki hengellä voidellut uskovat olisivat muodostaneet ”kuninkaallisen papiston”, papit ”tunnustettiin [tämän jälkeen] – – ainoaksi papistoksi” (1. Piet. 2:9).
Sellaiset muutokset merkitsivät sen raamatullisen menetelmän hylkäämistä, jolla seurakuntia hallittiin apostolien päivinä.
Kommentti Vesa Ahlforsin kommenttiin: Uudessa Testamentissa kuvataan seurakunnan järjestäymistä. Siinä mainitaan ainakin piispan, presbyteerin ja diakonin tehtävät. Sana ”piispa” on johdannainen sanasta episkopos (engl. bishop, ruots. biskop) (ruots. ”präst” on johdannainen sanasta presbyteeri.)
Opetus ja johtajuus oli kytköksissä toisiinsa. Alkukirkon aikana toimi kierteleviä opettajia, joiden opetuksen oikeaoppisuus vaihteli. Kuinka voitiin arvioida heidän opetuksen aitoutta? Opetuksen ”apostolisuus” oli tae sille, että opetus periytyi Jeesuksen opetuslapsilta tai lähipiiristä. Apostolista perimätietoa tallennettiin kirjoihin, jotka päätyivät Uuteen testamenttiin. Tämä oli tärkeää, koska silminnäkijöiden sukupolvi kuoli pois.
Sana ”apostolinen” esiintyykin monessa yhteydessä Raamatussa ja muualla.
Käsien päällepanemisen kautta asetettiin ainakin diakonin ja piispan virkaan. Siihen liittyy myös Pyhä Henki, joka välittyy käsien päällepanemisen yhteydessä. Pyhä Henki muistutti apostoleita Jeesuksen opetuksista kun Hän on astunut taivaaseen (Joh. 14:26). Tästä kehittyi jossain vaiheessa ns. apostolinen suksessio, joka oli tae sille, että kyseinen piispa opetti apostolisen perimätiedon mukaisesti. Hän saattoi kertoa keiltä hän oli saanut vihkimyksensä. Näin voitiin varmistaa opetuksen apostolisuus. Vielä 2. Ja 3. vuosidalla henkilö saattoi astua seurakunnan virkaan ilman käsien päällepanemista henkilökohtaisen Pyhän Hengen kokemuksen perusteella.
Piispan viran tehtävänä oli taata opetuksen aitous ja välittää sitä eteenpäin. Lisäksi hän jakoi sakramentteja ja valvoi seurakunnan elämää.
Alkukirkon johtajista on vielä pitkä matka keskiajan ns. ruhtinaspiispoihin.
(lähteet: Vorgrimler H. Sacramental Theology 1992)
Alkukielestä käännettynä episkopos sana tarkoittaa kylläkin lähinnä valvojaa. Piispa ilmaisu on taas kirkon keksintöä. Presbyteerit lähinnä seurakunnan vanhimpia. Niitä ei uuden testamentin kuvausten mukaan voi erottaa mitenkään erottaa toisistaan, vaan ensimmäisen vuosisadan seurakuntia johtivat vanhimpien/valvojien ryhmä. Seurakunnissa niiden määrällä ei ollut ylärajaa. Kaikki miehet, jotka täyttivät pätevyysvaatimukset nimitettiin sellaisiksi. Pätevyysvaatimukset on esitettynä esim. 1. Timoteuksen kirjeen 3. luvussa ja Tiituksen kirjeen 1. luvussa.
Heikki Harvola: ”Opetus ja johtajuus oli kytköksissä toisiinsa. Alkukirkon aikana toimi kierteleviä opettajia, joiden opetuksen oikeaoppisuus vaihteli. Kuinka voitiin arvioida heidän opetuksen aitoutta?”
Opetuksen tuli toimia Raamatun mukaan seurakuntien kautta. Apostolien tekojen 15. luku kertoo opillisesta kiistasta joka syntyi seurakuntien sisällä. Kiista lähetettiin ”apostolien ja vanhinten ratkaistavaksi Jerusalemiin”. Selvästi siis jonkinlainen johto- ja hallintoelin Uuden testamentin aikaiselle alkuseurakunnalle.
Sen päätös asiassa sitten levitettiin kirjeen välityksellä tiedoksi eri puolilla sijaitseville seurakunnille. Tässäkin hallintojärjestelmässä oli kyse ryhmästä miehiä tekemässä päätöksiä, kuten yksittäisiäkin seurakuntia johdettiin ryhmän välityksellä kollektiivisesti. Yksikään yksittäinen henkilö ei ollut asetettuna muiden yläpuolelle.
Heikki Harvala: ”Käsien päällepanemisen kautta asetettiin ainakin diakonin ja piispan virkaan. Siihen liittyy myös Pyhä Henki, joka välittyy käsien päällepanemisen yhteydessä.”
Näin juuri nimitettiin ensimmäisen vuosisadan aikaiset seurakuntien vanhimmat/valvojat joiden määrällä ei siis ollut rajaa. Rukoiltiin Jumalan toimivan voiman pyhän hengen apua ja pohdittiin henkilöiden hengellistä pätevyyttä ja vastaisivatko tämän elämäntavat ja toiminta Jumalan periaatteita ja lakeja.
Uuden testamentin tekstit varoittivat myöskin ”väärien opettajien tulemisesta kristilliseen seurakuntaan”, tulevasta ”luopumuksesta”, ”antikristuksista” jne. Tälläistä alkoikin sitten tapahtumaan alkukristillisen seurakunnan alettua muuttumaan institutionaaliseksi ja hierarkiseksi kirkkolaitokseksi.
Onko aarnio poliisi vai rosvo vai molempia? Sisäministeri, Päivi Räsänen, vaati tietoja mm. huumepoliisin valvonnasta jo viime lokakuussa, mutta poliisijohto oli sitä haluton antamaan.