Vuodenvaihteessa on tutkailtu jälleen sitä, kuinka moni erosi evankelisluterilaisesta kirkostamme ja kuinka moni liittyi siihen. Eronneita oli reilut 50 000 ja liittyneitä noin 15 000. Yhtenä syynä tai tekijänä kirkosta eroamisen herkkyyteen on mainittu instituutiokriittisyys . Se lienee aivan oikea huomio.
Mainitun havainnon äärellä on hyvä kysyä, onko kirkko instituutio? Kysymykseen voi melko helposti vastata myöntävästi. Kirkko on maassamme ja ehkä myös maailmassa instituutio. Meidän oloissamme kirkosta on muodostunut yksi yhteiskuntamme instituutioista kirkon julkisoikeudellisen aseman ja rakenteiden vuoksi. Suomalaisten instituutiokriittisyys on näkynyt myös suhtautumisessa politiikkaan ja puolueisiin. Samalla se on synnyttänyt vaihtoehtoista liikehdintää ja joskus jopa meillä harvinaisia, voimakkaita mielenosoituksia.
Kirkkomme sisällä ja varsinkin suomalaisten kristittyjen joukossa on ihmisiä, jotka näkevät kristillisyyden instituutioksi muuttumisen sen rappiona. Jotkut ovat esittäneet, että alkukirkon aikana 300-luvun alussa tapahtunut suuri muutos, jossa Rooman keisari hyväksyi kristinuskon valtionuskonnoksi, oli kohtalokas käänne. Tällainen ajattelu on tietysti äärimmäisen kirkkokriittistä ja nousee sellaisen esittäjän omasta viitekehyksestä.
Ilman Rooman valtakunnassa saavuttamaansa asemaa kristinusko ja kirkko eivät olisi voineet levittäytyä kuten tuolloin tapahtui. Kirkon saavuttama asema voidaan nähdä myös johdatuksena ja siunauksena. Lisäksi kirkkokriittiset ja kirkkoa laitoksena arvostelevat unohtavat sen, että kirkko saa väistämättä jonkun näkyvän muodon tässä maailmassa. Se on myös luterilaisen teologian ajatus. Joidenkin ajatus alkuseurakunnan tai Jeesuksen aikaan hyppäämisestä ei ole realistinen, sillä uskon tulee toteutua kussakin ajassa ja ympäristössä.
Kristinuskon ja kirkon historiassa on ollut eri aikoina maailmasta pakenemisen yrityksiä. Ne ovat yleensä johtaneet suureen pettymykseen ja epäonnistumiseen, kun perustetut pyhien yhteisöt ovat paljastaneet inhimilliset puolensa ja kun taivasta ei ole saatukaan maan päälle. Ainoastaan hengellisesti ja muutenkin elämältään terveissä luostareissa ja yhteisöissä on onnistuttu jotenkin elämään erossa muusta maailman menosta, tosin vain osittain. Sellainen elämä on ollut ja on edelleen mahdollista vain hyvin harvoille kristityille.
Omaa kirkkoamme voi moittia myös laitokseksi. Sellaisiakin puolia kirkossamme on. Kirkkomme rakenteet voidaan nähdä toisaalta sen vahvuuksina ja toisaalta sen heikkouksina. Viime aikoina jälkimmäiset puolet ovat tuntuneet vahvistuvan ensin mainittujen kustannuksella, ainakin ihmisten mielikuvissa.
Kirkolla on – kuten edellä todettu – oltava jokin muoto ja siis jonkinlaiset rakenteet. Meillä kirkolla on oma keskushallinto, oma talous, oma lainsäädäntö osana muun yhteiskunnan lainsäädäntöä. Kirkkomme on julkisyhteisö, joka hoitaa joitakin yhteiskunnan sille antamia tehtäviä. Niitä ovat mm. hautaustoimi ja osallistuminen jäsenrekisterin pitoon sekä vanhojen kirkonkirjotietojen ylläpitäminen. Kirkolla on verotusoikeus ortodoksisen kirkon kanssa ja kirkko saa osuuden yhteisöveron tuotosta. Kullakin seurakunnalla ja seurakuntataloudella on oma hallintonsa, joka on säädöksin tarkoin ohjattua. Kirkon toimintaa ohjataan säädöksillä ja ohjeilla.
Kirkon rakenteet ovat siksi, että kirkko elää tässä maailmassa. Kirkon rakenteet liittyvät myös kirkon tehtävään ja olemukseen. Piispat, kirkolliskokous, kirkon järjestys nousevat kirkon olemuksesta ja liittyvän sen tehtävän täyttämiseen. Kriittinen kysymys on vain siinä, miten paljon kirkko organisaationa ”työllistää itse itseään” ja millainen kuva siitä syntyy kaikkien sen rakenteiden myötä. Syntyykö siitä kuva evankeliumin yhteisöstä vai laitoksesta? Onko kaikki meillä kirkossa tarpeellista kirkon olemuksen ja toiminnan takia?
Meillä Suomessa kansankirkko on ollut toiminnallinen ja osin myös hallinnollinen ratkaisu kirkon tilanteeseen. Suomalaisuus ja luterilainen kristillisyys ovat kulkeneet käsi kädessä lähes reformaation ajoista lähtien. Yhtenäiskulttuurin murtuminen ja kirkon jäsenmäärän väheneminen ovat tuoneet kuitenkin uuden tilanteen. Siinä kansankirkko voidaan nähdä ensisijaisesti enää toiminnallisena näkynä, jossa kirkko pyrkii tavoittamaan mahdollisimman monet, ”kaiken kansan”. Tässä mielessä kansankirkollisuus on edelleen hyvä malli ja näky.
Miten sitten kirkko pääsisi pois instituution ja laitoksen rasitteistaan? Jotkut esittävät, että kirkon asema ja rakenteet tulisi hylätä tai että ne tulisi ainakin muuttaa olennaisesti. Kirkkoa vastustavat haluavat työntää sen aatteellisista syistä syrjään. Uusateismi ei ole ollut ensisijaisesti älyllisesti haastamassa kirkkoa vaan se on halunnut työntää kirkkoa marginaaliin, usein heppoisin perustein.
Osa kirkon jäsenyyden jättävistä ei vaivaudu tutkimaan, mitä hyvää kirkko tekee ja mitä sen piirissä eri asioista oikein ajatellaan. Ratkaisut tehdään joskus vain omien mielikuvien perusteella.
Kirkon rakenteissa on varmasti uudistamisen ja keventämisen tarvetta, johon myös tiukentuva talous on ohjaamassa. Kirkon perimmäinen olemus ei synny kuitenkaan rakenteet ja kirkon asema romuttamalla. Se syntyy kirkon sisäisen uudistumisen myötä. Samalla pitää muistaa, että kirkon piirissä toteutuu jo nyt paljon sellaista, mitä kirkon ”perimmäiseen olemukseen” kuuluu. Kirkon toimintaa ei voi mullistaa aivan toiseksi, mutta joistakin totutuista urista pitäisi myös osata hypätä pois.
Kirkon pitäisi olla yhteisö, jonka sisällä on sen tehtävään ja olemukseen liittyviä ja niitä toteuttavia pienempiä yhteisöjä. Kirkon pitää tarjota ihmisille mahdollisuus kysellä, epäillä ja etsiä. Samalla kirkossa pitää säilyttää sen sanoman sisältö ja traditio. Jos kirkko kuitenkin varjelee vain oppia, traditiota ja rakenteita ilman jäsentensä ja muiden ihmisten elämänkysymysten huomiointia ja kuulemista, se voi tyytyä vain vuosi vuodelta laskevaan jäsenmäärään ja lopulta oman asemansa alasajoon.
Miten saada nuorille aikuisille viesti ja kokemus, että kirkon tarjoaa elämänkysymysten ja maailman parantamisen yhteisön. Miten saada kokemus, että kirkko on mainettaan parempi, jotakin enemmän?
Toivo Loikkanen
Toivo Loikkanen: ”Kirkkomme sisällä ja varsinkin suomalaisten kristittyjen joukossa on ihmisiä, jotka näkevät kristillisyyden instituutioksi muuttumisen sen rappiona. Jotkut ovat esittäneet, että alkukirkon aikana 300-luvun alussa tapahtunut suuri muutos, jossa Rooman keisari hyväksyi kristinuskon valtionuskonnoksi, oli kohtalokas käänne. Tällainen ajattelu on tietysti äärimmäisen kirkkokriittistä ja nousee sellaisen esittäjän omasta viitekehyksestä”
Kyseisen ajan Rooman keisarihan (Konstantinus) vaikutti suuresti esim. siihen, että kolminaisuusoppi saatiin ajettua mukaan kirkon opetukseksi. Keisarinhan annettiin myös johtaa kirkolliskokouksiaan, ennen kuin tämä otti kasteen kristinuskoon, jonka aitoutta on tosin historiantutkimuksenkin piirissä epäilty. Tulemisesta Rooman valtionuskonnoksi, on syyksi esitetty myös lähinnä poliittisia sellaisia, kun ne vanhat eivät enään tuntuneet toimivan valtakunnan koossapitämiseksi ja yhtenäisenä pitämiseen.
Jo vähän sitä aiemmin, kuitenkin selvästi apostolien päivien jälkeen, mukaan tulivat sielun kuolemattomuus, helvetintulen rangaistus, ristin ottaminen symboliksi (Raamatun alkukielen tekstithän puhuvat vain pelkästä paalusta Jeesuksen teloituksen yhteydessä), ns. pakanallisille juhlille annettiin kristillisiä merkityksiä, Jumalan valtakuntaodote ja Kristuksen /läsnäolon/paluun odote siirrettiin sivummalle ja keskityttiin enemmän ns. maallisiin asioihin ja kirkon aseman vahvistamiseen maailmassa. Jotkut jopa esittivät, että kirkko itse on se Jumalan valtakunta maan päällä.
Institutionaalisen kirkkolaitoksen muodostuttua, siitä tuli myöskin hierarkinen. Pappi – maallikko järjestelmä otettiin käyttöön. Alun perin seurakuntiahan johtivat nimetyt vanhimmat, joiden pätevyysvaatimuksia on esitetty esim. 1. Timoteuksen kirjeen 3. luvussa ja Tiituksen 1. luvussa. Muodostuneessa kirkkolaitoksessa ensin asetettiin yksi mies johtamaan sen toimintaa, alkuperäisen ryhmän sijaan, näiden yläpuolelle hierarkiassa alettiin sitten asettamaan piispoja. Erilaisia ihmisfilosofioiden ja tulkintojen esittäjiä alkoi myöskin esiintymään sen piirissä.
Raamatun uuden testamentin teksteissä esiintyy varoituksia ja ennakointia kristittyjen keskuuteen ilmaantuvista ”vääristä opettajista”, ”luopumuksesta”, ”laittomuuden ihmisestä”, ”antikristuksista” jne. Tehköön kukin niistä ja historian kertomuksista omat johtopäätöksensä. En nyt niitä tässä ala muille ”pureskelemaan valmiiksi.”
”Muodostuneessa kirkkolaitoksessa ensin asetettiin yksi mies johtamaan sen toimintaa, alkuperäisen ryhmän sijaan, näiden yläpuolelle hierarkiassa alettiin sitten asettamaan piispoja.”
Ylläolevassa kirjoituksen osassa, sen ensimmäisen lauseen olisi pitänyt olla: Muodostuneessa kirkkolaitoksessa ensin asetettiin yksi mies johtamaan seurakuntien toimintaa, alkuperäisen ryhmän sijaan, näiden yläpuolelle hierarkiassa alettiin sitten asettamaan piispoja.”
Jouduin keskustelemaan tästä aiheesta tänään asioidessani pankin lainatiskillä.
Palveluneuvoja otti tämän aiheen puheeksi.
Käsitys oli selkeä: Kirkosta eronneet ovat de facto eronneet henkisesti jo vuosia sitten.
Heitä ei klassinen kristinusko kiinnosta, heillä ei ole siihen tarvetta.
Toteamus tiivistyi siihen, että minkäänlainen takinkääntö tai purjeiden reivaaminen vallitsevien
tuulien mukaan ei tule koskaan johtamaan kummenmpaan tulokseen. Matematiikka toki
tekee tehtävänsä. Pikemminkin olisi huolehdittava siitä, että kirkon todellinen aarre on
on käytettävissä hänelle, joka sitä kysyy ja tarvtsee.
Jumala on antanut kirkolle sanansa ja sen kristityille myös siunauksensa ja Pyhän Henkensä.
Pyhän Hengen vaikutuksia on vaarallista väheksyä tai pilkata, ja Jeesus varoittaa meitä siitä.
Raamatun tekstien pohjalta voisi tehdä johtopäätelmän, että sen sanoman vastaanottaisi vain pienempi vähemmistö. Näin oli Jeesuksen päivinä ja lienee olemman vielä enemmän näin nykyisin.
Joten ajatus jostain laajemmasta “kansankirkosta” on oikeastaan mahdottomuus, jos se lähdetään siitä, että se perustuisi Raamatun mukaiseen kristillisyyden sanomaan ja opetuksiin. Ihminen on tietysti luova ja kekseliäs. Teoriassa on aina mahdollista, että jossain uskonnollisessa järjestössä tai kirkossa keksivät jotain muuta sisältöä tilalle.
Alla muutama esimerkki Raamatunkohtasiteerauksista joiden perusteella voi tehdä ylläolevan kaltaisia päätelmiä:
Jeesus vuorisaarnassaan (Matteuksen 7. luku): “Menkää sisään ahtaasta portista, koska se tie on leveä ja avara, joka vie tuhoon, ja monet ovat ne, jotka sitä sinne menevät, 14 kun taas se portti on ahdas ja tie kapea, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävätät.”
2. Pietarin kirjeen 3. luku: “3 Sillä te tiedätte ensiksikin sen, että viimeisinä päivinä tulee pilkkapuheineen pilkkaajia, jotka kulkevat omien halujensa mukaan 4 ja sanovat: ”Missä on se hänen luvattu läsnäolonsa? Onhan siitä päivästä asti, jona esi-isämme nukahtivat pois, kaikki pysynyt juuri sellaisena kuin luomakunnan alusta asti.”
Matteuksen 24. luku: “Siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä kukaan, eivät taivaiden enkelit eikä Poika, vaan ainoastaan Isä. 37 Sillä niin kuin Nooan päivät olivat, niin tulee Ihmisen Pojan läsnäolo olemaan. 38 Sillä niin kuin ihmiset olivat noina päivinä ennen vedenpaisumusta: söivät ja joivat, miehet menivät naimisiin ja naisia naitettiin aina siihen päivään saakka, jona Nooa meni arkkiin, 39 eivätkä panneet merkille, ennen kuin vedenpaisumus tuli ja pyyhkäisi heidät kaikki pois, niin tulee Ihmisen Pojan läsnäolo olemaan.”
Luukkaan 18. luku: “….. Kun Ihmisen Poika saapuu, löytäneekö hän kuitenkaan uskoa maan päältä?”
2. Timoteuksen 4. luku: “Sillä tulee olemaan ajanjakso, jolloin he eivät kestä terveellistä opetusta, vaan omien halujensa mukaan haalivat itselleen opettajia kutkuttamaan heidän korviaan, 4 ja he kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät sitä vastoin syrjään valheellisiin kertomuksiin. 5 Pysy sinä kuitenkin järkevänä kaikessa, kärsi pahaa, tee evankelistan työ, suorita palveluksesi täydelleen”
2. Tessalonikalaiskirjeen 3. luku: “…että vapautuisimme pahoista ihmisistä, sillä usko ei ole kaikkien omaisuutta.”
2. Timoteuksen 3. luku : “Viimeisinä päivinä tulee kriittisiä aikoja joista on vaikea selviytyä…………..ihmiset tulevat olemaan itserakkaita rahaa rakastavia…kiittämättömiä, uskottomia…… nautintoja ennemmin kuin Jumalaa rakastavia… heillä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he osoittautuvat pettymyksiksi sen voimaan nähden …………..pahat ihmiset ja petkuttajat menevät yhä huonompaan suuntaan eksyttäen ja eksyen.”
En aio täällä enempää keskistela jehovien opista, mutta kun Vesa Ahlfors ihmetteli omaan raamattuunsa kohdistunutta kritiikkiä, otan esiin yhden kohdan.
Vartiotorniseuran raamattu
2. Timoteuksen 3. luku : “Viimeisinä päivinä tulee kriittisiä aikoja joista on vaikea selviytyä…………..ihmiset tulevat olemaan itserakkaita rahaa rakastavia…kiittämättömiä, uskottomia…… nautintoja ennemmin kuin Jumalaa rakastavia… heillä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he osoittautuvat pettymyksiksi sen voimaan nähden …………..pahat ihmiset ja petkuttajat menevät yhä huonompaan suuntaan eksyttäen ja eksyen
Kirkkoraamattu
Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja.
Heillä on jumalisuuden ulkokuori, mutta sen voiman he kieltävät jne.
jorma ojala: ”…mutta kun Vesa Ahlfors ihmetteli omaan Raamattuunsa kohdistunutta kritiikkiä…”
Sellaisen kritiikin järkevyydestä voi saada tietoa vaikkapa Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan nettisivuilta. Linkki alla.
http://www.helsinki.fi/teol/pro/emo/tutkimuksen/kaantaminen3.html#7
Olipa pitkä kysymys. Lyhyt vastaus: tuskin mitenkään, jos edellytyksenä on se, että ainakaan kirkon ylikorostunut yhteiskunnallinen asema ei saa muuttua 😉
”Miten saada nuorille aikuisille viesti ja kokemus, että kirkon tarjoaa elämänkysymysten ja maailman parantamisen yhteisön. Miten saada kokemus, että kirkko on mainettaan parempi, jotakin enemmän?”
No sitähän tässä kysytään! Kirkon nykyinen byrokraattinen rakenne työntekijöineen ei vain näytä löytävän vastausta, siitähän on kysymys. Eikä se koske vain nuoria.
Ilmeisesti muutoksen saa aikaan vain se, että kansa katoaa, jolloin on pakko keventää rakenteita?
Toivo Loikkanen, mitä seuraavat Jeesuksen Sanat tarkoittavat, ketkä hyökkäsivät ja ketkä tempasivat?
Matt. 11:12
Mutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti hyökätään taivasten valtakuntaa vastaan, ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen.
Ari Pasanen; ” mitä seuraavat Jeesuksen Sanat tarkoittavat, ketkä hyökkäsivät ja ketkä tempasivat? Matt. 11:12 Mutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti hyökätään taivasten valtakuntaa vastaan, ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen.”
Kyse on varsin huonosta käännöksestä, jossa alkutekstin verbeillä on useita eri merkityksiä. Paljoa paremmin se ei ole käännettu uudessakaan kirkkoraamatussa.
Jotkut käännökset kääntävät sen tyyliin: ”Mutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti on taivasten valtakunta ollut se päämäärä, jota kohti ihmiset voimakkaasti ponnistelevat, ja ne, jotka voimakkaasti ponnistelevat, tarttuvat siihen.”
Tarkoittaa tietysti sitä, että uskon omaksuttuaan henkilö alkaa ponnistelemaan kyseista tavoitetta kohti ja asettaa uskoon liittyvät asiat ensisijalle ja kaiken tärkeimmiksi elämässään.
Nykyinen kirkkomme on ottanut ulkonaiset puitteensa valtioiden hallinnosta. On keskusjohtoa, alueellista johtoa ja paikallistason johtoa. Jos kirkko toimii kuin valtio verotusoikeuksineen, sen tulee hyväksyä yhteyteensä myös ne opposition populistit ja rakkikoirat. Ja antaa toimintavapaus sananvapauden merkityksessä.
Jos valtio toimisi kuin kirkko, niin puoluetuki evättäisi oppositiolta. Hankalat ihmiset leimattaisi leimalla, ei mihinkään tehtävään keskuudessamme.
Toisin miten kunnon sotamies Svejk totesi, että henkilö oli syyntakeeton, mutta kelpaa kaikkiin valtion toimiin.
Oman aikansa huipputeologi ja myös kirkko-kriitikko Osmo Tiililä totesi liberaaliteologian ja sosiaalisen evankeliumin esiinmarssia seuratessaan, että ”Kirkko on täällä sitä varten että täällä kuollaan”. Hän teki myös selvän eron ”uudestisyntyneiden kirkon jäsenten, ja tapa-kastettujen (pakanoiden) välillä.”
Tiililä kritisoi jyrkästi sen aikaisen kirkon ”kaikki kastetut pelastuvat”-opetusta.
Kuuluminen kirkko-instituutioon ei takaa kenekään taivaspaikkaa! (kaste ja usko kuuluvat elimellisesti yhteen). Tämä Tiililän lutherilainen näkemys ”kirkko kirkossa” on mielestäni edelleen voimassa ja ajankohtainen.(kaikkine jännitteineen ja ristiriitoineenkin)
Mielestäni ev-lut.kirkon yksi suurimmista ongelmista on ”opin ja elämän” tuominen tämän kansankirkon keskelle ”siitä mistään tinkimättä ja mitään pois jättämättä”.
Kun kysytään suomalaisten suhdetta kristinuskoon tänä päivänä, on vastaus tyly. Suurin osa ihmisistä, JOS yleensä uskoo johonkin, uskoo toisin kuin kirkko opettaa. Mutta tämä asia ei tunnu kirkon johtoa huolettavan, onhan meillä kuitenkin oma rakas iankaikkinen ”kokokansankirkko”. Onko ihan oikeasti??
Tuosta Mujusen kommentista tuli mieleeni, kuinka kerran otin tuon saman Tiililän lausahduksen esille eräässä kehityspalaverissa. ”Täällä kuollaan….”. Tiililähän oli siinä ajatuksessa, että kirkon pitäisi keskittyä ”tuonpuoleisiin..”. Sanoistani seurasi kipakka vastustus: ”Meillähän on ansioton armo…..”.
En ole yhtään lakiuskonnon kannalla, mutta ansiottoman armon käsite on jäänyt täysin teoreettiseksi.
Opetuksen valtavirta ei osaa sanoa yhtään mitään siitä, milloin ihminen elää armahdettuna ja milloin ei.
Armoahan ei ole, jos on hengellisesti kuollut. Se tulee selvästi esiin Roomalaiskirjeen luvussa 8. Tämä koskee myös kastettuja.
Jumalan yhteyteen, hänen armoonsa, on kuitenkin jokaisella katuvalla esteetön pääsy Kristuksen tähden.
Kiitos kommenteista ja keskustelusta. Vesa Alhforsin kommentteihin: Alkukirkon järjestäytyminen ja jonkinlainen rakenteiden muodostuminen alkoi jo ennen kristinuskon hyväksymistä sallituksi ja ennenkuin siitä tuli Rooman valtakunnassa valtionuskonto. Rooman seurakunnalla oli johtaja (piispa/vanhin) ja niin edelleen. Raamatusta voidaan lukea kohtia, joiden mukaan vain ”piskuinen lauma” omaksuu uskon. Yhtälailla sieltä voidaan lukea kohtia, joissa kristittyjä kehotetaan olemaan valona ja suolana. Jouluevankeliumissa ilosanoma tuli ”kaikelle kansalle”. Samoin lähetyskäskyssä Jeesus kehottaa tekemään kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Pienen lauman korostus tulee usein esille siellä, missä uskomisen tavat asetetaan melko tiukkaan raamiin ja missä ajatellaan, että vain tietyillä ihmisillä on oikea usko. Toisaalta tiedämme, että kaikki eivät usko. Lopulta kyse on siitä (vakaumuksesta) uskommeko, että kirkko kantaa ”ikuisen elämän sanoja” ja että tama ikuinen elämä on Kristuksessa.
Risto Korhoselle: Kirjoitukseni on tosiaan turhankin pitkä. Lopussa on kysymys, koska en tiedä valmista vastausta asiaan. Esitän joitakin asioita kirjoituksessa lähtökohtina ja mielessä on asiaan liittyen muutakin. Kirkon toimintatapojen ja yhteisöllisyyden muutoksessa tarvitaan paljon yhteistä keskustelua ja työtä. Myönnän, että olemme liikaa jumittuneety rakenteisiimme ja siihen työhön, mitä myös organisaatiomme tuottaa meille.
Jorma Ojalan kanssa olen samaa mieltä, että Pyhä Henki toimii kirkossa sanan ja sakramenttien välityksellä jäsenmäärän vähenemisestäkin huolimatta. Tähän meidän pitää luottaa. Samalla pitää ottaa todesta ihmisten elämäntodellisuus ja tutkia kriittisesti, miksi yhteys seurakuntaan heikkenee eikä tunnu ihmisistä merkittävältä. On vahvasti luotava näky siitä, että jäsenet muodostavat kirkon, yhteisön. Ei saa olla asetelma: kirkko – ihmiset.
Toivo Loikkanen: ” Alkukirkon järjestäytyminen ja jonkinlainen rakenteiden muodostuminen alkoi jo ennen kristinuskon hyväksymistä sallituksi ja ennenkuin siitä tuli Rooman valtakunnassa valtionuskonto,”
Tämä on tietysti totta, mutta ne institutionaaliset ja hierarkiset rakenteet alkoivat muodostumaan selvästi vasta Uuden testamentin kuvaamien apostolien päivien jälkeen. Sen ensimmäisen vuosisadan aikaisessa Uuden testamentin kuvaamassa alkukristillisessä seurakunnassakin oli jo tiettyjä selviä järjestäytymisrakenteita. Seurakuntien toimintaa johtamaan nimettiin vanhimpia. Paavalin kirjeet lähetettiin seurakunnille. Apostolit vierailivat niissä. kiistanalainen opillinen kysymys lähetettiin apostolien ja vanhimpien ratakaistavaksi Jerusalemissa (Apostolien tekojen 15. luku) jne. Siinä ei ollut pappi – maallikko jakoa.
Toivo Loikkanen: ”Yhtälailla sieltä voidaan lukea kohtia, joissa kristittyjä kehotetaan olemaan valona ja suolana. Jouluevankeliumissa ilosanoma tuli “kaikelle kansalle”. ”
Se liittyy siihen Jeesuksen lähetyskäskyyn, että Jumalan valtakunnan evankeliumin (= hyvä uutinen) tarjotaan kaikille maailman ihmisille, johon heidän tulee ottaa kantaaa, hyväksyä tai hylätä. Sen lähetyskäskyn mukaisesti (Matteus 24:14): ”Tämän valtakunnan evankeliumi (= hyvä uutinen) tullaan julistamaan ja opettamaan kaikessa maailmassa todistukseksi kaikille kansoille ja sitten tulee loppu (= maailmanaikojen muutos).
Ps. Raamatussa muutoin ei ole sellaista ilmaisua kuin ”jouluevankeliumi”, eikä sanaa joulu ylipääntäänkään. Vain kuvausta Jumalan Pojan ihmiselämään tulemisesta.
Vesalle: Seurakunnalla on kuitenkin tietty järjestys, joka toteutuu kussakin ajassa. Itse luen kommentistasi, että haluat seurakunnan ja kirkon olevan apostolien ajan ”muotoinen”. En tiedä, onko sellainen mahdollinen. Kirkko on sekä maallinen että hengellinen yhteisö. Kirkon ulkoiset rakenteet myös palvelevat sen varsinaista asiaa eli evankeliumia, ne eivät ole lähtökohtaisesti pahasta. On hyvin vaikea määritellä, mikä kirkosta tulisi ”riisua” vääränä muotona tai rakenteena,