Vuodenvaihteessa on tutkailtu jälleen sitä, kuinka moni erosi evankelisluterilaisesta kirkostamme ja kuinka moni liittyi siihen. Eronneita oli reilut 50 000 ja liittyneitä noin 15 000. Yhtenä syynä tai tekijänä kirkosta eroamisen herkkyyteen on mainittu instituutiokriittisyys . Se lienee aivan oikea huomio.
Mainitun havainnon äärellä on hyvä kysyä, onko kirkko instituutio? Kysymykseen voi melko helposti vastata myöntävästi. Kirkko on maassamme ja ehkä myös maailmassa instituutio. Meidän oloissamme kirkosta on muodostunut yksi yhteiskuntamme instituutioista kirkon julkisoikeudellisen aseman ja rakenteiden vuoksi. Suomalaisten instituutiokriittisyys on näkynyt myös suhtautumisessa politiikkaan ja puolueisiin. Samalla se on synnyttänyt vaihtoehtoista liikehdintää ja joskus jopa meillä harvinaisia, voimakkaita mielenosoituksia.
Kirkkomme sisällä ja varsinkin suomalaisten kristittyjen joukossa on ihmisiä, jotka näkevät kristillisyyden instituutioksi muuttumisen sen rappiona. Jotkut ovat esittäneet, että alkukirkon aikana 300-luvun alussa tapahtunut suuri muutos, jossa Rooman keisari hyväksyi kristinuskon valtionuskonnoksi, oli kohtalokas käänne. Tällainen ajattelu on tietysti äärimmäisen kirkkokriittistä ja nousee sellaisen esittäjän omasta viitekehyksestä.
Ilman Rooman valtakunnassa saavuttamaansa asemaa kristinusko ja kirkko eivät olisi voineet levittäytyä kuten tuolloin tapahtui. Kirkon saavuttama asema voidaan nähdä myös johdatuksena ja siunauksena. Lisäksi kirkkokriittiset ja kirkkoa laitoksena arvostelevat unohtavat sen, että kirkko saa väistämättä jonkun näkyvän muodon tässä maailmassa. Se on myös luterilaisen teologian ajatus. Joidenkin ajatus alkuseurakunnan tai Jeesuksen aikaan hyppäämisestä ei ole realistinen, sillä uskon tulee toteutua kussakin ajassa ja ympäristössä.
Kristinuskon ja kirkon historiassa on ollut eri aikoina maailmasta pakenemisen yrityksiä. Ne ovat yleensä johtaneet suureen pettymykseen ja epäonnistumiseen, kun perustetut pyhien yhteisöt ovat paljastaneet inhimilliset puolensa ja kun taivasta ei ole saatukaan maan päälle. Ainoastaan hengellisesti ja muutenkin elämältään terveissä luostareissa ja yhteisöissä on onnistuttu jotenkin elämään erossa muusta maailman menosta, tosin vain osittain. Sellainen elämä on ollut ja on edelleen mahdollista vain hyvin harvoille kristityille.
Omaa kirkkoamme voi moittia myös laitokseksi. Sellaisiakin puolia kirkossamme on. Kirkkomme rakenteet voidaan nähdä toisaalta sen vahvuuksina ja toisaalta sen heikkouksina. Viime aikoina jälkimmäiset puolet ovat tuntuneet vahvistuvan ensin mainittujen kustannuksella, ainakin ihmisten mielikuvissa.
Kirkolla on – kuten edellä todettu – oltava jokin muoto ja siis jonkinlaiset rakenteet. Meillä kirkolla on oma keskushallinto, oma talous, oma lainsäädäntö osana muun yhteiskunnan lainsäädäntöä. Kirkkomme on julkisyhteisö, joka hoitaa joitakin yhteiskunnan sille antamia tehtäviä. Niitä ovat mm. hautaustoimi ja osallistuminen jäsenrekisterin pitoon sekä vanhojen kirkonkirjotietojen ylläpitäminen. Kirkolla on verotusoikeus ortodoksisen kirkon kanssa ja kirkko saa osuuden yhteisöveron tuotosta. Kullakin seurakunnalla ja seurakuntataloudella on oma hallintonsa, joka on säädöksin tarkoin ohjattua. Kirkon toimintaa ohjataan säädöksillä ja ohjeilla.
Kirkon rakenteet ovat siksi, että kirkko elää tässä maailmassa. Kirkon rakenteet liittyvät myös kirkon tehtävään ja olemukseen. Piispat, kirkolliskokous, kirkon järjestys nousevat kirkon olemuksesta ja liittyvän sen tehtävän täyttämiseen. Kriittinen kysymys on vain siinä, miten paljon kirkko organisaationa ”työllistää itse itseään” ja millainen kuva siitä syntyy kaikkien sen rakenteiden myötä. Syntyykö siitä kuva evankeliumin yhteisöstä vai laitoksesta? Onko kaikki meillä kirkossa tarpeellista kirkon olemuksen ja toiminnan takia?
Meillä Suomessa kansankirkko on ollut toiminnallinen ja osin myös hallinnollinen ratkaisu kirkon tilanteeseen. Suomalaisuus ja luterilainen kristillisyys ovat kulkeneet käsi kädessä lähes reformaation ajoista lähtien. Yhtenäiskulttuurin murtuminen ja kirkon jäsenmäärän väheneminen ovat tuoneet kuitenkin uuden tilanteen. Siinä kansankirkko voidaan nähdä ensisijaisesti enää toiminnallisena näkynä, jossa kirkko pyrkii tavoittamaan mahdollisimman monet, ”kaiken kansan”. Tässä mielessä kansankirkollisuus on edelleen hyvä malli ja näky.
Miten sitten kirkko pääsisi pois instituution ja laitoksen rasitteistaan? Jotkut esittävät, että kirkon asema ja rakenteet tulisi hylätä tai että ne tulisi ainakin muuttaa olennaisesti. Kirkkoa vastustavat haluavat työntää sen aatteellisista syistä syrjään. Uusateismi ei ole ollut ensisijaisesti älyllisesti haastamassa kirkkoa vaan se on halunnut työntää kirkkoa marginaaliin, usein heppoisin perustein.
Osa kirkon jäsenyyden jättävistä ei vaivaudu tutkimaan, mitä hyvää kirkko tekee ja mitä sen piirissä eri asioista oikein ajatellaan. Ratkaisut tehdään joskus vain omien mielikuvien perusteella.
Kirkon rakenteissa on varmasti uudistamisen ja keventämisen tarvetta, johon myös tiukentuva talous on ohjaamassa. Kirkon perimmäinen olemus ei synny kuitenkaan rakenteet ja kirkon asema romuttamalla. Se syntyy kirkon sisäisen uudistumisen myötä. Samalla pitää muistaa, että kirkon piirissä toteutuu jo nyt paljon sellaista, mitä kirkon ”perimmäiseen olemukseen” kuuluu. Kirkon toimintaa ei voi mullistaa aivan toiseksi, mutta joistakin totutuista urista pitäisi myös osata hypätä pois.
Kirkon pitäisi olla yhteisö, jonka sisällä on sen tehtävään ja olemukseen liittyviä ja niitä toteuttavia pienempiä yhteisöjä. Kirkon pitää tarjota ihmisille mahdollisuus kysellä, epäillä ja etsiä. Samalla kirkossa pitää säilyttää sen sanoman sisältö ja traditio. Jos kirkko kuitenkin varjelee vain oppia, traditiota ja rakenteita ilman jäsentensä ja muiden ihmisten elämänkysymysten huomiointia ja kuulemista, se voi tyytyä vain vuosi vuodelta laskevaan jäsenmäärään ja lopulta oman asemansa alasajoon.
Miten saada nuorille aikuisille viesti ja kokemus, että kirkon tarjoaa elämänkysymysten ja maailman parantamisen yhteisön. Miten saada kokemus, että kirkko on mainettaan parempi, jotakin enemmän?
Toivo Loikkanen
Iltalehtikin toteaa pääkirjoituksessaan ”Hiljainen kirkko ottaa iskut vastaan”
http://www.iltalehti.fi/paakirjoitus/2014010417897401_pk.shtml
Kirkossa olemme usein liian hiljaa, Jatkuva kritiikin opponointi ja ”taistelu” kirkon vastustajien tai sen kriitikoiden kanssa ei tietysti myöskään ole hyvästä. Hieman voisi terävyyttä olla lisää…
Meillä on ansioton armo! Onko armo ainoastaan sitä, että saamme elää oman mielemme mukaan? Raamatun mukaan, anteeksi vetoomukseni, armo myös opettaa jotakin.
Miksiköhän tuntuu kuin täällä tekisi syntiä, jos vetoaa raamattuun???
Lauri: Kuka täällä sanoo, että Raamattuun vetoaminen on syntiä? Itse kirjoitin kirjoitukseni tietoisesti jonkinlaisena kirkkososiologisena ja kirkkohistoriallisena analyysina tai sellaisen yrityksenä enkä hengellisenä kirjoituksena tai pelkästään kirkon puolustuspuheena.
Karrikoin! Olen monessa yhteydessä koittanut herättää ajatusta olisiko kukaan kiinnostunut Jumalan ajatuksista asioiden yhteydessä, mutta vastakaiku on ollut olematonta. Ainakin vaikuttaa turhalta puhua raamatullisesta uskosta, kun jokaisella on oma totuutensa.
Toisessa kohdassa totesin, että valtionhallinnossa pitäisi poistaa puoluetuki oppositiolta, niinkuin kirkossakin tehdään eikä ketään oikeasti häiritse, vaikka kaikki me jäsenet maksamme veroa, mutta emme kaikki saa laillista osuutta rahoista. En puhu itsestäni kuitenkaan.
Lauri: Kyllä meillä kirkossa on yhteinen usko, jonka sisältö voidaan myös ilmaista ja rajata. Siitä huolimatta kukin uskoo ”tavallaan” tai yksilönä. Seurakunnan tehtävä on opettaa uskon sisältöä ja myös opettaa rakastamaan toisiamme vaikka kaikki eivät uskokaan kuten ”kirkko opettaa”.
Tarja Aarnio ” Ilmeisesti muutoksen saa aikaan vain se, että kansa katoaa, jolloin on pakko keventää rakenteita?”
Tässä on nyt sellaista viisautta, joka osuu ongelman ytimeen. Kirkon ongelma on nimenomaan se, että se kynsin hampain haluaa pitää tästä byrokratiasta ja hallinnosta kiinni. Jos kirkon puolelta eroaminen olisi tehty helpoksi, olisi kaikki langat nyt omissa käsissä ja olisi helppo informoida lähtijöitä. Tämä on jotain niin suurta, ettei se ole kenenkään hallinnassa ja tuottaa enemmin pahoinvointia kuin hyvää yleisellä tasolla. Toki tiedän, että ruohonjuuritasolla on päinvastoin. Kun tätä kamppailua seuraa niin ainoa toive on armon isku joka vapauttaa ihmiset toimimaan vastakkainasettelujen suosta. Ja tämä tarkoittaa samalla vapaa-ajattelijoiden toiveiden toteutumista.
Ei huvita ruveta väittelemään kirkosta ja uskosta kirkon ulkopuolisten lahkolaisten kanssa, koska se ei johda mihinkään muuhun kuin pahaan mieleen.
Näillä vesseleillä on kaikilla se harha, että he ovat tehneet itselleen lakiuskonnon.
Ihan oikein voi kukin meistä haikailla alkuseurakunnan muotoja.
Tiedän, että Lahtinenkaan ei siitä tee itselleen lakia. Mutta nämä lahkolaiset vääntävät koko ajan asiaa siihen, että organisaatio tekee kirkosta jumalattoman tai sen hallinto tai jotkut historialliset päätökset.
Raamatun mukaan kirkko kuitenkin lähtee Kristuksesta ja sanasta.
Kristus ei tehnyt evankeliumista uutta lakia, kuten lahkolaiset ovat tehneet He siinä mielessä lyövät ´päänsä Raamattuun. Ytimenä on se sana, mitä julistetaan. Siinä mielessä palastus on edelleenkin tarjolla kirkossamme, koska siellä on sana. Se on usein hautautunut ihmisoppien alle, mutta
se on siellä ja se sytyttää uskon siellä, missä Jumala niin tahtoo.
Ei kenenkään tarvitse keskustella, jos ei huvita. Ohittaa vaan, mutta lahkolaissanan voi hyvin jättää pois. On parempi vaan, ettei kommentoi mitään aiheeseen.
Alkuseurakunnasta sen verran, että niillä oli Jeesuksen sanat ja tieto ettei temppelistä jää kiveä kiven päälle. Oli luonnollista ja taloudellista myydä omaisuus.
Sana on taas minusta just passeli kuvaamaan tätä vihan sävytteistä ja tuomitsevaa asemaa kirkkoa kohtaan.
Ajatuksenahan lahkolaisessa näkemyksessä on se, että kukaan kirkossa ei pelastu uskoon katsomatta.
Toisaalta, teologisessa mielessä ei ole pikkujuttu lähteä rakentamaan uusia ”ainoita oikeita yhteisöjä.
Toivo Loikkanen: ”Vesalle: Seurakunnalla on kuitenkin tietty järjestys, joka toteutuu kussakin ajassa. Itse luen kommentistasi, että haluat seurakunnan ja kirkon olevan apostolien ajan “muotoinen”. En tiedä, onko sellainen mahdollinen. Kirkko on sekä maallinen että hengellinen yhteisö.”
Varsinaisten hengellisten asioiden ja Sanan julistuksen suhteen voisi luetella Uuden testamentin ja apostolien päivien jälkeen muodostuneen pappi – maallikko jaottelun ja palkkapappijärjestelmän huonoista puolista esim. seuraavia:
1. Pappien erottaminen omaksi luokakseen antaa ymmärtää, että Jumalan palvelemiseen tarvittaisiin jokin erikoinen kutsumus. Raamatun mukaan kaikkien kristittyjen tulisi palvoa Jumalaa ja pyrkiä saavuttamaan hengellinen kypsyys ja yhä lujempi usko.
2. Voi mahdollistaa vähän muutakin. Puhe ns. “leipäpapeista” on kiertänyt kansan keskuudessa jo kauan. On siis ihmisillä ollut joskus vaikutelmia sellaisestakin. Jumalaahan tulisi palvoa vain uskosta ja sisäisistä vaikuttimista. Esiintyy myös toisinaan pappismiehiä, joilla ei tunnu olevan niin “kovin palavaa uskoa”, vaan vaikuttavat olevan enemmän kiinnostuneita ihmisviisaudesta, -filosofiasta tai “nykyisen maailman” asioista ja jopa joskus politiikastakin. Pappeutensa vuoksi saavat usein näkemyksilleen erityishuomiota.
3. Jaottelu korottaa pappisluokkaan kuuluvat korkeampaan asemaan, josta monet imartelevat kirkon piirissä esiintyvät arvonimet ovat todisteena. Vastoin Jeesuksen ohjeita.
4. Palkattu papisto voi tulla raskaaksi taloudelliseksi taakaksi maallikoille (Suomessa verotusoikeus). Alkukristillisen seurakunnan vanhimmat elättivät itse itsensä työnteolla.
5. Papit saattavat toisinaan myöskin tuntea olevansa riippuvaisia toisten taloudellisesta tuesta, ja voivat siksi tuntea kiusausta vesittää Jumalan sanan sisältöä ja periaatteita miellyttääkseen seurakuntansa jäseniä.
6. Jaottelu jättää usein uskonnon harjoittamisen palkatun papiston vastuulle ja seurakuntalaisille siitä saattaa tulla vain muotomeno ja rituaali ilman sen kummempaa sisältöä.
7. Kun maallikoilla ei ole juurikaan tietoa Raamatusta ja uskon sisällöstä, ovat nämä myös usein helposti pappien harhaan johdateltavissa ja ohjailtavissa. Historia on täynnä esimerkkejä tälläisisestä. Esim. sotiin, väkivaltaisiin tai poliittisiin hankkeisiin ryhtymisestä, tai suhtautumista moraalisiin kysymyksiin, täytyisi kunkin yksilön päättää itse.
Kirkossa näemme ja uskomme, että kirkon erityinen virka nousee Raamatusta ja apostoleista ja kuuluu kirkon olemukseen. Jokainen kastettu on kuitenkin tärkeä. Erityisen viran tehtävinä on julistaa evankeliumia ja hoitaa sakramentteja.
Blogisti kysyy, mikä kirkko on. Keskustelussa kirkko- ja seurakunta-sanoja käytetään rinnakkain. Kysyisinkin, mikä seurakunta on.
Kun paikallisesti keskustellaan seurakunnan uudistamisesta toiset puhuvat hengellisestä yhteisöstä, toiset puhuvat hallinnollisesta yksiköstä.
Suomen ev.lut. kirkossa seurakunta-käsite on määritelty kirkkolaissa. Tunnustuskirjoistamme löytyy käsitteelle hengellinen merkitys.
Minimissään seurakunta on kahden/kolmen henkilön hengellinen yhteisö. Sosiologisesta näkökulmasta tarkasteltuna seurakunta voi olla toimiva korkeintaan muutaman sadan jäsenen yhteisönä. Tuhansien tai kymmenien tuhansien jäsenten seurakunta ei enää ole aito hengellinen yhteisö vaan pelkästään hallinnollinen yksikkö. Hallinnollinen yksikkö voi olla kuinka suuri tahansa. Mieluiten nykymaailmassa juuri suuri. Hoitava hengellinen yhteisö sitä vastoin ei voi olla suuri.
Olen huomannut, että johtajan nimike on myös joillekin merkityksellinen: -herra vai paimen. Ehkä tehtävän hoito paljastaa, kummasta on kyse.
Mielestäni kirkkolaista tulisi poistaa seurakunta-käsite hallinnollisena yksikkönä ja luoda sen tilalle uusi sana. Keskustelussa seurakunnan uudistamisesta yhteisen ymmärryksen etsiminen pysähtyy usein käsitteiden sekoittamiseen.
Savonlinna – Kerimäki.
V. 1896 , Jumalam tahdosta vallitsee kehityksen sääntö , kaikkialla maanpäällä. Ihmeellinen yhteys vallitsee luonnon piirissä , vielä korkeampi on hengen alalla.
Kotiopetus olisi meillä tarpeen , kansakoulun -ja kiertokoulun opetusvälineenä , sen tähden ” kirja ” Pyhä- uskomme ” , on toiveena tälle opetusalalle.
Jumalan siunausta pyytää kirjantekijä , kirjalleen .
Tammikuussa 1986 , Gustaf Johansson .
Savonlinnan hiippakunnan piispa.
Hän toimi myös Koti-ja kiertokoulu lehden suojelijana.
Piispa Otto Immaanuel Colliander väitteli tohtoriksi .v 1881 . Hänet nimitettiin käytännöllisen teologian professoriksi v. 1883 .
Hänestä tuli Savonlinnan hiippakunnan piispa vuosiksi 1889- 1924 .
Piispa Collianderin erikoisalana oli hymnologia ja kirkkomusiikki . Hän toimi kahden koraalikomitean puheenjohtajana , hän edisti kirkkomusiikin yleistä kehitystä. Vuonna 1897 ilmestynyt koraalikirja on Collianderin ja Rich Faltinin yhteistyön tulos.
Piispa Collianderi tunnettiin henkilönä kodin-ja ystäväpiireissä sydämmelisenä , hänen perheensä oli hyvin taiteellisesti lahjakasta, hän kohteli mm, tanssia harrastavaa tytärtään hyvin lempeästi.
Mutta piispana hän oli tiukka omaksumansa opin puolesta . Hän lukeutui ns.Beckiläiseen raamatulliseen suuntaan. Sen mukaan raamattu sellaisenaan muodostaa järjestelmän , jonka varaan on rakennettava kaikki, eikä otettava lainkaan huomioon kirkon opin kehitystä , tai vallitsevaa filosofista maailmankäsitystä.
Piispan kanta vaikutti Kerimäellä sekä kierto-koulun , että kansakoulun kehitykseen ja rippikouluun , kirkon valvonnassa.
V.1920 luvulla, alue muutoksissa Kerimäellä menetettiin maata ja asukkaita. Kun maassamme tuli vuoden 1923 alusta , uskonnonvapaus laki voimaan , jonka mukaan 18-vuotias Suomen kansalainen saa tunnustaa mitä uskontoa tahansa , tai olla tunnustamatta mitään.
Tuolloin Kerimäellä erosi kirkosta , vuosina 1923-1950, 41 henkilöä , eron syynä oli liittyminen joko Adventtikirkkoon tai Helluntaieurakuntaan.
Suomeen oli perustettu nuorten naisten kristillinen yhdistys , eli NNKY . Kerimäellä aloitti oma paikallinen yhdistys , opettaja Fanny Hype’nin aloitteesta v.1900-luvun alkupuolella.
Tarkoituksena oli koota naisia keskustelemaan , rukoilemaan ja lukemaan raamattua , samalla he opettivat nuorisoa.
Seuran toiminta näkyi naisten hengellisen elämän rikastumisena ja käytännöllisenä toimintana. Nnky oli smalla eräänlainen naistoimikunta , joka huolehti seurakunnan tilaisuuksien tarjoilusta ja sai siitä rahaa toimintaansa. Seuran päämääränä oli kasvattaa nuorista hyviä ihmisiä .
Liike pyrki jakamaan tiedollista ja yhteiskunnallista valistusta maalaisnuorison keskuudessa.
Nuorisoseuralla oli oma ” laulu seura ” ja myös ”puhujaseura” , jonka kokouksissa jäsenet opettelivat ja mittailivat henkisiä voimiaan , puheessa ja laulussa. Seurassa toimi omia käsinkirjoitettuja lehtiä .
”KIPINÄ” lehti julkaisu: Hedelmäksi käy kaikki , siemen itää ja orastaa , kukkii ja tekee hedelmää .
Valoa on kätkettynä kaikkialla luomakunnassa , aurinko , kuu ja tähdet , jotka Jumala on vakituisena valona meille luopnut.
Kiitos, Laila, hyvistä historian tiedoista.
Toivo Loikkkanen esitti Lauri Lahtiselle kysymyksen. Lauri lienee ihan täällä palstoilla lukenut moitteita siitä, että uskoa ja luterilaista oppiamme on kommenteissa perusteltu Raamatulla. Joillekin ihmisille se on suorastaan primitiivistä vastuuttomuutta.
Muuan pitkä alustus alkoi sillä, että Saatana viljeli irrallisia raamatunlauseita. Kirjoittajalta kuitenkin siinä rytäkässä unohtui, että Jeesus torjui Saatanan Raamattuun viittaamalla: ”On kirjoitettu…”.
Aikamme ihmisen oma käsitys siitä, että mikä tahansa näkemys uskosta ja pelastumisesta on aivan yhtä oikea ja validi sai joskus keskusteluissa tukea sellaisestakin oivalluksesta, kuinka Jumala Ilmestyskirjan lopussa sanoo: ”Katso, uudeksi minä teen kaikki”. Tämän pitäisi sitten tarkoittaa sitä, että
kullakin meistä, ajan virrassa vaeltavilla poloisilla, voisi olla esim. Paavalin opetuksille ihan uusi, päinvastainenkin käsitys. Toinen taas on vahvasti sitä mieltä, ettei Paavalin opetuksilla ole nykykristitylle mitään arvoa.
Kun siis sanotaan, että kirkossa on sana, on mielestäni katsottava missä ja milloin sitä on, koska kaikki opetus ei kerran ole sanan mukaista. Välillä sanaa ei ole, kun se onkin ihmissanaa.
Minua hämmentää todella tämä suuntaus, että ollaan huolestuneita rahan riittävyydestä. Koska väki vähenee, niin myös rahat vähenevät. Eikö meillä ole moninkertainen maallinen hallintokoneisto, joka kyllä pystyy kuluttamaan meidän verovaramme tehokkaasti. Siinä ei tarvita kirkko-nimistä organisaatiota lisäksi.
Ehkä monet asiat saavat käyttövoimansa ajalta, jolloin kirkko ja kirkkoherra oli vallanpitäjän hallintoalamainen. kaiken tiedon ja sivistyksen lähde. Minä olen käsittänyt, että kirkon tavaramerkki pitäisi olla pelastus ja jo siihen liittyvä ajallinen siunaus.
Kuuntelin taannoin erästä lähetys-saarnaajaa, joka luonnehti asian seuraavasti: Jos me pelaamme varman päälle valmiilla budjetilla ja meillä on koossa tarvittavat varat ja toimimme niissä puitteissa, siihen ei tarvita uskoa ollenkaan, koska kaikki on varmistettu.
Jorma: Olen pitkälle samaa mieltä. Lisään sen, että pelkästään itse ja yksin Raamattua tulkitsemalla siitä voi päätyä hyvin erlilaisiin ja joskus myös eriskummallisiin tulkintoihin. Raamattu on kirkon kirja ja kirkon yhteinen tradition ohjaa ja varjelee Raamatun tulkintaa niin että voi syntyä seurakunnan yhteinen usko eikä jokaisen oma.
Kirjoitusten avulla ne tutkitaan kirkonkin traditiot. Mutta mielestäni tutkiminen tehdään yksilötasolla itselle. Otetaan tai jätetään. Mutta lähtökohta ei voi pelkästään olla, että erilainen tulkinta olisi mätä. Kyllä siinä kirjassa löytöjä riittää jokaiselle elämän tappiin. Eikä meistä kukaan ole valmis. Se miten Raamattua käytetään, on mielestäni avain. Minusta sitä ei voi käyttää lyöntiaseena, vaikka toinen olisi kuinka väärässä omasta mielestä.
Jouko Salonen kirjoitti kommentissaan hyviä näkemyksiä siitä, mitä seurakunta on. Olen samoilla linjoilla. Tarvitsemme rakenteita, mutta suuri seurakuntayksikkö ei vastaa enää seurakunnan idea. Tarvitaan sopivan kokoisia seurakuntia, yhteisöjä.
Kovin herkästi puhutaan lyömäaseesta, onko sekin aikamme ilmiö.
Kun Jeesus puhui totuuden hengestä, ei hän puhunut ainoastaan opetuslapsille, vaan kaikille uskoville. Ei siis koske ainoastaan konsiileja ja yhteisöjä, jotka tulevat tästä osaksi pohtiessaan milloin ollaan sanassa ja milloin ei..
Uskovia pitäisi myös ottaa huomioon, kun tahtoa kertoa, mitä ovat sanasta löytäneet.
Muisteltiin tuossa eräänä päivänä muuatta kirkkoherraa,. joka tuli sanankuulijalle tokaisseeksi: ”Tuletko sinä pappia neuvomaan…!!!”
Tämä uusi kommentointisysteemi vaikeuttaa keskusteluketjun seuraamista, kun kuhunkin kommenttiin voi kirjoittaa erikseen vastauksia. Entinen systeemi oli helpompi seurata ja käyttää eli se, että kaikki kommentit tulevat ketjuun aikajärjestyksessä.