Katselin eilen illalla Yleareenasta parikin A-studiota. Ahdistuin.
Työntekijäjärjestöt ovat aloittaneet poliittiset lakot. Työnantajajärjestöt ovat sotkeentuneet asiaan antamalla yrityksille tulkinnan, jonka mukaisesti työn loppuessa palkkaa ei tarvitse maksaa niissäkään yrityksissä, joiden työntekijät eivät ole lakossa.
Lähtökohtaisesti työntekijäjärjestöillä ei ole vastaavaa kansalaisten mandaattia toiminnalleen kuin demokraattisesti äänestetyn eduskunnan piiristä valitulla hallituksella.
Mutta käytännössä demokratiakin on saturoitunut. Hallitusohjelman taustalla ovat myös etujärjestöt. Hallitus tulkitaan työnantajajärjestöjen etujen ajajaksi ja niitä kuulleeksi. Vastaavasti työntekijäjärjestöjen yhteys oppositioon on ilmeinen. Tässä muuan suomalaisen korruption muoto.
Tilanne on sairas. Hallitus ajanee lakiesityksensä melko nopeasti. Vastaisku tulee yksyllä työmarkkinaneuvotteluissa ja seuraavien eduskuntavaalien jälkeen, mikäli työntekijärjestöjen rahoittamat ja suosimat poliittiset puolueet saavat enemmistön ja hallitusvastuun.
Marssivat pojat kansan urhokkaan kuin humalainen laidasta laitaan muusta maailmasta sen kummemmin kuin omastaankaan piittaamatta.
En ole aivan ilahtunut uuden tasavallan presidentin kannanotosta. Hän on ilmoittanut, ettei ota työmarkkinapolitiikkaan kantaa. Herää kysymys, mikä olisi sellainen maan sisäinen asia, johon tasavallan presidentti voisi ottaa kantaa, varsinkin, kun hänen sanotaan olevan arvojohtaja.
Presidentti Niinistön toimista ja kannoista voi olla montaa mieltä. Mielestäni hänen ehdotuksensa, että tarvittaisiin yli vaalikausien menevä parlamentaarinen talouspoliittinen suunnittelu, osuu kuitenkin konkreettisena ratkaisuesityksenä tämän valtataistelun ytimeen.
Soudetaan ja huovataan. Maan tilanne menee tämän takia huononpaan suuntaan. Minusta kenellekään ei olisi oikein varaa valtataisteluun ,josta nyt on kysymys, kaikkien osapuolten osalta. Sellainen ei anna toivoa eikä uskoa isänmaan tulevaisuuteen. Tulee tunne, että kansalaiset ovat suuripalkkaisten hyväkkäiden riitojen ajopuuna ja näkemys puuttuu.
Jos tasavallan presidentti vähät välittää tällaisesta uskoonsa osoitetun kansan tilanteesta, odottaisin, että edes arvojohtajina mainitut kirkkojen johtajat sanoisivat asiasta jotakin. Mutta tunnettuudestaan hiljaisten miesten ja naisten kaarti jatkaa toimintaansa ja esittää lausuntojansa, joiden mukaisesti on järkevää ajatella siten, että on eheyttä luovaa lausua: ”Pikajuna Rovaniemeltä saapuu raiteelle 2. Mutta en usko sitä.”
Kokoomus on persuuntunut ja PS liukunut kokonaan uusliberaaliin päätyyn. Seura tekee kaltaisekseen. Pelottaa, mitä tästä seuraa. Nyt jo voi sanoa, että työmarkkinakaaos itsenäisen Suomen historian pahin, pahempi kuin esimerkiksi 1950-luvun monet selkkaukset. Selkävoitot politiikassa (ja parisuhteissa) kostautuvat aina.
Maa on rikki, poikki ja hajalla, köyhiltä viedään leipä pöydästä ja muukalaiset karkoitetaan takaisin muukalaisten maahan. Se sentään lohduttaa, että kirkossa keskustellaan homoliitoista. Kriisiaikoina on tärkeää, että on jotain, mikä ei muutu.
Olisi mielenkiitoista tietää tarkemmin siitä tilanteesta jossa Suomi oikeasti on. Oppositio tuo esiin tavallisen kansalaisen tilannetta ja hallitus koko maan. Joten puhuvat jatkuvasti toistensa ohi. Elävät aivan eri maailmoissa. Epävarmuus kansalaisten mielissä vain syvenee ja A-studio luo sitä lisää. Ainoa mitä tässä tilanteessa voimme tehdä on rukoilla päättäjille viisautta.
Toimittajana olen vähän sitä mieltä, että tässä kiistassa myös media saa katsoa peiliin, erityisesti A-studio. Illasta toiseen studiossa istuvat jankkaamassa samat vastakkain asettelun kärkihahmot. Huippuna keskiviikkona elinkeinoministeri Wille Rydman ja kansanedustaja Krista Kiuru. Liiaksi paistaa läpi, että ei tällä taisteluparilla haluttu kuin mehevää riitaa – ja sitä kansa kyllä sai mitä YLE tilasi.
Petrin analyysista olen kovasti samaa mieltä. Suuren arvojohtajan kaipuuta vähän vierastan, ei meillä ole syytä palata Kekkosen aikaan, vaikka niin moni sitä tuntuu toivovan. Kovin paha kaiku suurten johtajien askelissa on, niin meillä kuin muuallakin.
Ja aika tavalla alan olla kyyninen myös sille, että kirkolla olisi tässä kiistassa jotain arvoista nousevaa arvokasta sanottavaa. Niin tuntuu oma pesäkin olevan sekaisin, kaikesta moniäänisistä juhlapuheista huolimatta.
Muuten olen sitä mieltä, että juuri moniäänisyydestä pitäisi tehdä luterilaisen kirkon brändi. Riidoista ja vastakkain asettelustahan kirkko on syntynyt. Ja oppinut niiden kanssa elämään, edes jotenkin. Sitä ilosanomaa voisikin sitten julistaa vähän suuremmallakin äänellä.
Tämän hetkisen työmarkkinakriisin varsinainen aiheuttaja ei ole maan nykyinen hallitus eikä edellinen. Asia on kypsynyt nykytilaan niistä riippumatta. Nykyisen hallitukse toimet ovat vain laukaisseet tilanteen, joka on kytenyt jo vuosia.
Työmarkkinoiden neuvottelupöytä on rikki. Taustalla on EK.n joitakin vuiosia sitten tekemä sääntömuutos, jonka mukaisesti se ei neuvottele palkansajajärjestöjen kanssa suoraan, vaan koordinoi jäsentensä kunkin tahollaan käymiä neuvotteluja. Julkisen sektorin neuvottelupöydät edelleen toimivat, mutta yksityisellä sektorilla ei ole enää yhteistä pöytää jossa sopia työelämää koskevista uudistuksista.
Takavuosina esimerkiksi palkalliset perhevapaat on sovittu ensin keskitetysti ja sen jälkeen viety sovitun mukaisesti alakohtaisiin työehtosopimuksiin. Jotkin asiat on sovittu kolmikantaisesti siten, että kulloinenkin hallitus/eduskunta on vienyt työmarkkinajärjestöjen sopimat asiat lainsäädäntöön. Kun keskitetyn sopimisen reitti on tukossa, sijaan on otettu puhtaasti lainsäädännön kautta eteneminen. Lainsäädäntö on kuitenkin jäykkä reagoimaan muuttuviin tilanteisiin.
Työelämässä tarvitaa lisää paikallista sopimista, mutta sen taustalla tulee olla keskitetysti sovitut pakvelusuhteen minimiehdot joista sitte voidaan alakohtaisessa tai paikallisessa työehtosopimuksessa sopia toisin. Muussa tapauksessa uhkana on uusi sopimattajättämisen kulttuuri, jossa sopimisen sijaan riidellään ja käräjöidään laintulkinoista.