Viime sunnuntaina ( 13.3.) tuli kuluneeksi Talvisodan päättymisestä 76 vuotta. Sen muistoksi olivat Suomen Isovanhemmat ry järjestänyt yhteistyökumppaneidensa kanssa konsertin Temppeliaukion kirkkoon. Minulle oli elämys olla ensimmäistä kertaa tässä kivikirkossa. Suuri elämys oli myös valtavan hieno ja arvokas ohjelma. Paikalla oli veteraaneja mm. konsertin suojelija Mannerheim- ristin ritari Tuomas Gerdt. Isänmaallisten laulujen ja musiikkikappaleiden myötä tuli hyvin elävästi oma isäni mieleen. Hän nukkui pari vuotta sitten pois ja oli tuolloin 94- vuotias.
Tässä pöydälläni on vanha kellastunut valokuva-albumi, jonka ensi lehdellä ylipäällikkö Mannerheim sanoo mm. näin :
” Olen taistellut monilla tantereilla, mutta en ole vielä ennen nähnyt vertaisianne sotureita. Olen ylpeä teistä kuin olisitte omia lapsiani…Olen yhtä ylpeä uhrista, jonka tarjoaa köyhän majan poika siinä kuin rikaskin.”
Seuraavalla sivulla on mustavalkoinen kuva Valatilaisuudesta KTR 1:n Suomen kasarmilla lokakuussa -39 , syyskuun alussa palvelukseen astuneille. Marraskuussahan alkoi sitten talvisota, joten isäni Heikki joutui sinne nuorena ylioppilaana. Toki olihan jo ehditty jotakin koulutusta antaa.
Isäni albumissa mustavalkoinen kuva seuraa toistaan. Muutamien kuvien jälkeen tullaankin Talvisodan jälkeiseen aikaan. Isäni on otsikoinut seuraavat pari sivua : Vänrikkinä ennen kadettikoulua ja sitten Kadettikouluaikaan. Vielä muutama sivu eteenpäin tullaan Jatkosotaan , josta on kuvia otsikolla Salla hyökkäysvaihe kesällä -41. Jatkosotaa seurasi sitten vielä ns. Lapin sota.
Synnyin perheemme esikoisena heti sotien jälkeen. Isäni oli tunnollinen, turvallinen ja rehti uskovainen mies. Minkä hän sanoi, sen hän todella piti. Meiltä lapsiltaankin hän vaati rehellisyyttä ja tottelevaisuutta. Isäni oli siis armeijan palveluksessa sotien jälkeenkin. Muistan ne lukuisat muutot, jotka perheemme joutui käymään läpi , kun armeijan johto niin määräsi. Toisaalta se oli jännittävää, kun saimme tutustua eri paikkakuntiin, mutta toisaalta taas oli kurjaa jättää usein ystävät ja koulutoverit.
Isällä oli ihan omalaatuisensa huumorintaju, jota ei aina kaikki heti ehkä ymmärtäneetkään. Hän piti kuntoa yllään koko vanhuutensakin ajan päivittäisellä kävelylenkillä. Kävelylenkki alkoi täsmällisesti klo 13.00 ja sitten katsoimme myös ajan takaisin tullessammekin. Hänellä oli hyvä sotilaallinen ryhti. Mutta ihan lopussa hänenkin selkänsä painui kumaraan, mutta silti me lähdimme kävelylle joka päivä samaan aikaan. Hän sisukkaasti rollaattoria työntäen ja minä, joka aikaisemmin olin joutunut pinkomaan hänen perässään, odotin häntä kärsivällisesti kadunkulmissa kannustaen.
Joka itsenäisyyspäivä tai muu isänmaallinen päivä, soitin isälleni ja kiitin häntä kun hän oli ollut sotimassa maamme vapauden puolesta.
Nyt lopuksi lainaan Suomen Isovanhempien yhdistyksen perustajan ja pitkäaikaisen puheenjohtajan opetusneuvos Pekka Leinosen tervetulosanoja : ” Nopeasti muuttuvassa, rajoja kaatavassa maailmassa, aikuisten vastuu kasvaa.
Te, vanhempamme, isovanhempamme, sotiemme Veteraanit loitte vaikeina vuosina tulevaisuuden mahdollisuudet ja niiden jälkeen vielä rakensitte työllänne meille tämän maan, Suomen.
Kysymme : Mitä ja miten Teiltä perimäämme pysyvää, kehitettävää me jätämme nykyisille ja tuleville polville, lapsillemme ja lapsenlapsillemme?
Vastaamme : Voimme tehdä työtä rakentavassa hengessä, yhteistyössä, esikuvien avulla ja olemalla itse esimerkkinä.
Luotamme, että me voimme vahvistaa yhteiskunnan rakenteita arvomaailmamme sanoilla : koti, suku, vastuu, oikeus, ystävyys, velvollisuus, isänmaa, perinteet ja kiitos!”
