Filosofi Aristoteles antoi rahalle kaksi tarkoitusta: ensimmäinen oli yhteisön tarpeita varten ja toinen henkilökohtaiseen rikastumiseen. Taloudenhoito yhteisön hyväksi oli ekonomiaa, koska sanan pohjana on taloa tarkoittava ”oikos”. Toinen talous oli bisnestä eli vaurastumista (khrema) varten.
Nykyään maailman suosituin yhteiskuntajärjestelmä on kapitalistinen demokratia. Siinä tasapainoilevat julkisen ekonomian ja yksityisen bisneksen intressit.
Kirkko suhtautui keskiajalta lähtien kielteisesti yksityiseen bisnekseen, mutta on mielellään ideologisoinut julkisen talouden. Seuraukset olivat tuttuja: kaupalla hankittua kapitaalia pidettiin moraalisesti epäilyttävämpänä kuin yhteisön tarpeita varten veroina kerättyä rahaa.
Vaikka rahan arvo on niin bisneksessä ja kodinhoidossakin täsmälleen sama, mitataan sen käyttöä mielellään kovin eri puntarein. Voitontavoittelu liitetään vain osaksi bisnestä, vaikka isännättömällä rahalla rikastuvia löytyy myös yhteisön varoja hallinnoivien joukoista.
Yhteisön taloudenhoitoon käytettäviä varoja ei pitäisi jakaa ylikorkeina palkkoina ja etuuksina. Kohtuullisuuden mittaaminen alkaa palkan ylätasolta, ei minimipalkasta. Ainoa oikea kohtuuden malli on esimerkki.
Esimerkiksi kirkon töissä palkkakatto voisi hyvin olla 5 000 euroa. Näinä aikoina siihen tyytyminen osoittaisi, että yhteisön hyväksi tarkoitetulla rahalla on vastuulliset isännät. Se olisi oikein bisneskriteereilläkin, eli kirkon nykyisen jäsen- ja tuloskehityksen valossa.
Jotkut asiat ovat alkaneet ihmetyttää. Onko aineen häviämättömyyden laki sittenkään totta? Vai ovatko pörssissä pyörivät varat ainetta? Jonakin päivänä joku voi menettää miljoonia. Mihin ne varat menevät. Joku toinen löytää vintiltää kumisaapasosakkeita ja kas huolet olivat hetkessä poissa. Mistä ne tulevat ja mihin ne menevät. Joistakin palkkioista sanotaan, ne eivät ole keltään poissa? Voiko olla todella niin, että on isännätöntä rahaa, jonka löytäjä saa pitää?
Kenenkään ei tarvitse pelata pörssissä, se on vapaaehtoista.
Minäkään en syytä jotakuta toista ahneudesta, kun Soneraan sijoittamani potti kutistui lähes nollaan.
Fariselaiseksi menee, jos alamme nähdä ahneutta vain niissä toisissa.
En tiedä muuta, mutta mietiskelen näitä mekanismeja. Se on surullista, jos piensijoittaja menettää lähes koko pottinsa, kun on uskonut kotimaiseen yrittämiseen. Jossain vaiheessa uutisoitiin jonkin menettäneen kymmeniä miljoonia. Ihmettelen, miten se on mahdollista, mutta se näyttää olevan.
Minä en kirjoita kateudesta, olen sen verran oppinut elämän koulussa, mutta kai saa ihmetellä niin kuin Havukka-.ahon ajattelija?
Erinomaisia huomioita hienosti välitettynä meille. Kyllä suomalaisetkin olisvat voineet säilyttää hieman omasta animistisesta perinnöstään , siitä joka olisi tehnyt täkäläisen elämisen hieman syvällisemmäksi.
No suomalainen iskelmäteollisuus muistaa vielä nuo ajat ja hengellisten laulujen ainainen uudistuminen antaa näennäisesti maallistuneille suomalaisille tilaisuuden laulaa sydänmensä kyllyydestä väittäen että emme ole uskovaisia.
Luonnon parantavasta voimasta puhuminen kertoo, että suomalaisten animismin taju ei ole kokonaan kadonnut. Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täällä palvella Jumalaa. Aika yleistä minusta on myös puhe siitä, miten rakkaat poismenneet seuraavat elämäämme ”pilven reunalta”
Budha pyrki päämäärään, mutta Kristus on päämäärä. Siinä olennainen ero uskontojemme välillä.
Vapahtajan löytäessään kristitty on päässyt päämääräänsä. Budhalainen sen sijaan eksyy loputtomaan etsintäänsä.
Budha ei pitänyt itseään jumalana kuten me jumaluuden jotenkin tahdomme huomata.
Voiko kristitty uskossaan syvemmin ottaa vanhurskautuksen osakseen kuin tahtomalla sydämessään uskoa ja luottaa, ja mistä uskonvarmuus löytyy muualta kuin Ihmisen sydämestä, ja miten edellinen huomataan Lutherin todistuksessa armosta niille joille Jumala armosta vanhurskautuksen suo.
Päämäärä on myös haasteellinen uskossamme jos se ymmärretään kuoleman jälkeiseksi tai ennen kuolemaa saavutetuksi.
Jos päämäärää löytyy uskossamme jo tässä elämässä eikö caritate formata olisi ollut hyvä ottaa yksin uskosta jatkoksi kun uskon saatuaan ihmisen tulisi töitä hyvissä asioissa tehdä Jumalan töinä.
Näin budhalaisuus ja kristinusko voidaan elämään vaikuttavina mahdollisuuksina katsoa tähän elämän aikaan kovastikin samanlaista sisältävinä asioina niin moraalisessa harkinnassa kuin ymmärryksessä meidän kohota henkisessä tasossamme. Kummassahan asia pelittää paremmin.
Kummassahan mallissa asiaan kiinnitetään enemmän huomiota nyt rituaaleihin liikaa huomiota katsomatta, ja löytyyhän meilläkin esi·isien palvontaa ja muistamista kirkkovuodessa, seppeleissä, kulkueissa ja kaffeissa.
Thaolaisuus ja konfutselaisuus ovat myös elämän katsomista. Edellisiin liittyy sitten suuri yhteisöllisen kokemuksen ja harrastuksen asia.
Jos vielä hieman jatkan; toisessa blogissa katsottiin uskonvarmuusasiaa henkilökohtaisena kokemuksena.
Epäuskonhethet näyttäisivät vahvistavan uskossamme kokemusta oikealla tiellä olemisesta. Syntyykö edellinen Ihmisen korjaavasta, subjektiivisuutta asiassa katsovasta alitajunnasta, vaikko ulkoisesta vaikutuksesta on tietysti haastava katsoa.
Oikean uskon Jumala Lutherin mukaan antaa sille jolle Hän tahtoo. Miten sitten muiden kanssa.
Tämä sielunhoito blogissanne tarkoittaa lupausta saada uskoa mihin sitten pappi yhdistää Raamatun lupauksia. Useasti ne auttavatkin seuraavaan epäuskon hetkeen asti.
Kirkkomme toinen lupaus on myös elää samanaikaisesti syntisenä ja vanhurskaana millä tietysti on seurauksensa käyttäytymisessämme.
Tämän blogin kommenttiin päämäärään katsomisesta jotakin. Budhalaisuus ymmärtää velvollisuuden, itsensähillinnän, perinteiden merkityksen kyselemättömän noudattamisen, toisten ihmisten ehdottoman kunnioittamisen ja arvon huomaamisen ensisijaisiksi velvollisuuksiksi.
Arvopäämäärät huomaisi siellä katsottavan haastavasti. Totta on kyllä etteivät kaikki täydellisyyteen pysty.
Minua on aina hämästyttänyt monen kristityn lähes epätoivoinen tarve pitää omaa uskontoaan maailman muita uskontoja parempana. Jos katsoo asia historian valosa niin tähän asiaan ei ole katetta. En muista esim. yhtään buddhalaisten aloittamaa maailmansotaa…
Ja tuskin Pekkakaan jokaista buddhalaista tuntee, jota voisi väittää jokaisen heistä ’eksyneen.’
Sepolle :Ei kukaan ole eksyksissä, jollei ole mitään oikeaa tietä. Jos taas Nasaretilainen ei ollut sitä mitä Hän itse sanoi olevansa, niin silloin Hän ei voi olla oikeasti ”tie”. Eikä silloin kristillisellä uskolla ole mitään enempää tarjottavana, kuin muillakaan uskonnoilla. Silloin Kristillinen usko on vain yksi uskomus muiden joukossa ja jopa pelkkää huijausta.
Pekka: ” Silloin Kristillinen usko on vain yksi uskomus muiden joukossa ja jopa pelkkää huijausta.”
Sinä sen sanoit.
Pekka : huijausta on toki kristinuskoonkin tullut ahneitten matkasaarnajien ja anekaupaitten toimesta. Kyse onnyt vaan siitä,että ei ole mitään perustetta pitää Jeesuksen’tietä’ parempana ’tienä’ kun vaikkapa itämaista ’viisauden polkua’.
Molemmat kun ajavat sama ideaa: ihmisen henkisyä kehitystä eli ’täydellistymistä’ so kasvamista ehjäksi ihmiseksi.
Kannattaa muuten ottaa selvää,mitä tuon ’tie’ (heprean derek/tie/polku ) käsitteen varhaisimmat käyttäjät eli essealaiset sillä tarkoittivat ja mihin kaikkeen ideaa voitiin soveltaa.