Isän käsi on kaikkein voimakkain.
Oma käsi katoaa siihen kokonaan.
Ei ole sellaista,
mihin isän käsi ei pystyisi,
mitä se ei jaksaisi,
mitä se ei osaisi.
Eräänä päivänä katson taas isän kättä.
Väsynyttä.
Elämän mittaisen työpäivän illassa levähtävää.
Haurasta kuin linnun siipi.
Melkein läpikuultavaa.
On ollut niin hyvä sen suojassa.
Ote on lämmin ja turvallinen.
Siipien suojassa.
*
Yöllä herää se, joka on aina tottunut heräämään varhain.
Sytyttää kynttilän.
Katse etsii katulamppujen valoa.
Askel, kaksi.
Hiljaiset, tuskan polttamat askeleet.
Eilistä vähän lyhyemmät.
Kipu alituisena kumppanina.
Tumma taivas sataa
verkkaista pakkaslunta.
Valkoista kuin hiukset.
*
Esineiden alakulo.
Hiipuminen, hiutuminen, loppuun väsyminen.
Katselen rakkaita tavaroita.
Harkiten hankittuja.
Yltäkylläisyyteen ei ollut varaa,
tuskin haluakaan.
Käsi muistaa ja katse,
miten ensi kosketus ulottui sieluun asti.
Kuluneet kanssasi.
Eläneet rinnallasi.
Varjelen kätesi jälkeä.
*
Elämän vuodenajat
sulkevat ovia.
Sydänäänet hiipuvat.
On opittava luopumaan.
Kohtaamaan kipu
nöyränä, rohkeana.
On opittava luottamaan.
Uuteen valoon,
arkaan kajastukseen.
On opittava kiittämään.
Elämän edessä.
Elämän koulussa.
Vuonna 2012 julkaistusta kokoelmasta Näkemiin
Hei Liisa, todella koskettava runo!
Isistä ei ole kovin paljon runoja.
Oma vanha edesmennyt isäni tuli mieleeni hyvin voimakkaasti.
Kiitos!
Kiitos Marja kommentistasi!
Isäni lähti Taivaan kotiin 2011. Seuraavana jouluna julkaisin pienen runokokoelman hänen muistokseen. Nämä runot ovat siitä. Äitini kuolemasta on kauan, meillä oli isän kanssa aivan erityinen suhde. Isä oli veteraani, sotainvalidi, mutta ennen kaikkea minun isäni ja lasteni pappa.