Tänään on isänpäivä, jonka vietosta on viime päivinä keskusteltu myös aivan uusista syistä. Joka tapauksessa isänpäivä ei ole tuoreempana perinteenä läheskään niin vahva kuin äitienpäivä.
Isien ja suomalaisten miesten ”olemusta” tutkailemme itsenäisyyden juhlavuonna myös uuden Tuntematon sotilas elokuvan kautta. Iso osa meistä suomalaisista katsoo tuon minusta vaikuttavan elokuvan. Siinä piirtyy kuva suomalaisista miehistä melko laajasti, ei varmaan aivan kattavasti. Ja sekin on muistettava, että miehen malli on muuttunut sota-ajoista näihin päiviin.
Pappina mietin elokuvan kautta ja muutenkin miesten ja isien sielunmaisemaa ja suhdetta Jumalaan. Suomalainen mies kiroaa elokuvassa ja muutenkin melko herkästi. Mies kiroaa, mutta ainakin tiukan paikan tullen ja muulloinkin miehen sydämessä on myös muuta. On herkkä ja hellä puoli, jota ei osata näyttää ulospäin tai se tehdään hyvin harvoin. On myös se puoli, joka sittenkin pohjimmiltaan tuntee ja tunnustaa, että on suurempi Isä, että ”se on suuremmas käres”. On puoli, joka on valmis tunnustamaan suoraan, että sodassa tehdään pahaa puolin ja toisin.
Rokka piirtää yhden kuvan suomalaisesta miehestä. Hän on hyvä puoliso ja isä. Sotaan hän menee hankkimaan itselleen, perheelleen ja maalleen oikeutta. Hän menee tekemään sen, mitä ”soass´pittää tehhä”. Hän menee jopa tappamaan, koska niin on tarvis. Hän silittelee kotona lapsiaan ja rintamalla kesyä jänistä. Koskelassa, Kariluodossa, Hietasessa ja monessa muussa on karu ja jopa karski velvollisuudentunto, mutta myös herkkä ja haavoittuva puoli.
Reformaation merkkivuoden päättyessä tulee mieleen sen, kuinka miesten uskonnollisuutta tutkittaessa tulee esille vahvasti Lutherin korostama asia. Tulee esille se, että miehet haluavat hoitaa velvollisuutensa ja siten palvella lähimmäisiään, tätä maailmaa ja Jumalaa – tietoisesti tai sitä itse usein tiedostamatta. Mies kiroaa ääneen, rukoilee äänettä ja usein myös äänettä tekee velvollisuutensa – joskus jopa yli sen kuten Tuntemattoman sotilaan monet hahmot tekivät!
Nykypäivän isistä yksi kuva piirtyy muiden muassa kasteiden yhteydessä.Kastekeskusteluissa kyselen hieman huumorinkin varjolla, miten isältä lapsen vaipanvaihto ja lapsenhoito onnistuu. Yleensä aina rehellinen vastaus on, että ”hienosti onnistuu”. Antakaamme siis arvo ja kiitos isillemme, jotka tekivät työtä ja taistelivat sekä tämän päivän isille. Isät ja miehet saavat ja osaavat rakastaa, toivoa ja uskoa! – Isät, nuo työssä, taistelussa ja toivossa väkevät! (Itä-Savon Pyhäpäiväksi-palstan kirjoitus 12.11.2017).
Toivo Loikkanen
Epäusko on tuskainen tila. Usko vapauttaa.
Tuon tutkimuksen lisäksi uskon henk.koht. myös joulupukkiin, ideaan, joka sai alkunsa siitä, kun Bethlemin tallissa ollut vuohipukki oli eläimistä ainoa, joka ei halunnut antaa villaa syntyneen lapsen lämmikkeeksi. Tuon kieltäytymisen vuoksi Jumala määräsi hänet joka vuosi viemään lämpöä lapsille, jotka kärsivät kylmyydestä ”kuoleman laakson maassa”. Silloin ”Oli vuoden pimein aika ja auringonjumala Apollonin henki lepäsi pohjoisessa maassa, ja kreikkalaisten temppeleissä loistivat tuhannet kynttilät. Tuolloin Olympos-vuori hohti sinisenä vuohipukin edessä, ja hänen askeltensa jäljissä kulki kiilaskatseinen jumalatar Pallas Athene, jota nykyihmisten silmät eivät enää voi nähdä…”
Joulupukki on mielestäni koko perheen satunäytelmä lapsen oikeuksien puolesta.
Eikös Joulupukin esikuva ollut pyhä Nikolaus, joka antoi anonyymisti köyhille lahjoja?
Arto Vesterbacka :”Eikös Joulupukin esikuva ollut pyhä Nikolaus, joka antoi anonyymisti köyhille lahjoja?”
Kyllähän pyhä Nikolauskin oli jossakin vaiheessa jonkinlainen esikuva, mutta Joulupukin matka oli todella pitkä.
Ihmisjoukot parveilivat Rooman kaduilla. Kaupungissa oli jo alkanut viikon kestävä Saturnus-jumalalle omistettu keskitalven Saturnalia-juhla. Juhlan kunniaksi kaupunkiin oli valittu väärä kuningas, jonka valtakausi kestäisi seitsemän päivää.
Joulupukin matka Suomeen oli pitkä. Matkan varrella oli vietettävä mm. Roomassa viikon kestänyt keskitalven Saturnalia-juhla, jonka kunniaksi kaupunkiin oli valittu väärä kuningas, jonka valtakausi kestäisi seitsemän päivää.
Germanian tienoilla talvi kietoi maan lumiseen vaippaan, ja Joulupukki otti käyttöönsä sauvan, jolla tunnustella tiensä hankien läpi. Hän kietoi suojakseen turkin, ja mikäli joku sattui kysymään hänen nimeään, hän vastasi olevansa Nihti Ruprecht, koska siten tuli paremmin tutuksi paikallisten asukkaiden kanssa. Pakkanen sai Joulupukin posket punoittamaan, ja parta kasvoi leukaa lämmittämään, ja yhäkin jatkui matka pohjoista kohti.
Kun joulupukki monien seikkailujen jälkeen pääsi vihdoinkin ”pohjoiseen maahan”, hän huomasi mökin nurkan takaa uteliaana kurkistavan pienen vaalean pään:
.
– No kukapa se sieltä kurkistaa joulupukkia? Sanopa tyttö, kuka olet? Joulupukki alkoi utelemaan.
– Mie olen piika pikkarainen,
Pohjolan Pilvikki pieni.
On miulla kotini koivikossa,
leikit leppien tyvessä.
Vaan mitäpä sie ukkoparka
inahtelet, ynähtelet
keskellä Pohjolan pihoa? tyttö vastasi hiljaisella äänellä ja silmäili joulupukkia.
– Tulin vaan tänne Pohjolaan tuomaan lämmikettä jollekin kylmissään olevalle lapselle, jolle vuohipukki ei ollut antanut villoja lämmikkeeksi.
– Ai, sehän on meijän Marjatta,
joka lapsen talliin laittoi,
laittoi heinille poloisen.
Oli sen suolta löytänynnä,
orporukan ojan päästä,
pienoisen puolukan povesta,
eikä saanut tupahan tuuva,
ei kehdossa keinutella.
Talliin sitten lapsen laittoi,
lapsen laittoi, uneen lauloi,
kehtona kesäinen heinä.
Vaan ei pukkia meillä, sanaili tyttö astellen joulupukin luokse.
– No tässä on teille pukki, vastasi joulupukki nauraen. – Ihan joulupukiltahan tämä elämä alkaa jo tuntuakin. Partakin repsottaa kuin pukilla ikään.
Jos sama kysely tehtäisiin vaikkapa Kotimaa24 -toimittajille (tai suomalaisille papeille), niin mikähän olisi tulos? Siitä huolimatta Jumala tuli Jeesuksen muodossa maailmaan tarjoamaan pelastusta jokaiselle. Pelastusrengas on heitetty kaikille, mutta jotkut luulevat selviävänsä itse. Juuri niinkuin Raamatussa sanotaan.
Iloitaan kaikki tästä meille annetusta lahjasta, jota kukaan meistä ei ansaitsisi. Siksi nyt on riemun ja ilon päivät. Riemullista joulua kaikille.
Kyllä minäkin uskon nuo samat asiat kuin amerikkalaiset. Enkä ollenkaan häpeä uskoani, päinvastoin, olen onnellinen, että olen kuullut evankeliumin ja saan uskoa.
Niin uskon minäkin, enkä myöskään uskoani häpeä. Toivon vaan, että en uskostani lankea.
Iloitsen, että joku näistä kirjoittajista uskoo vielä näihin Outi-toimittajan ”myytteihin”
Vanhalle tutulle kirjeenvaihturilleni Tuulalle ja muille lähetän viestin:
Suomalainen pukki on jotain muuta kuin Nikolaus.
Sen alkuna on joulutonttu eli kodinhaltija.
Vielä sata vuotta sitten pellon kulmiin ladottiin tonttukiviä, kivilatomuksia. Kun hiukan muistelemme tontun ulkonäköä, ymmärrämme miksi se on hedelmällisyyden jumalan tai – hengen ilmentymä.
Talon vauraus oli siitä riippuvainen.
Sivistyneessä naapurimaassamme tämä henkilö onkin nimeltään Jultomten.
Korvatunturin pukin hahmoon on varmaankin tullut vaikutteita Hollannista ja Amerikasta.
Petteri Punakuono-touhu kertoo oman kulttuurimme heikkoudesta….
Amerikkalaiset uskovat ja luulevat paljon muutakin.
Tämän vuoden puhuvat foliopäät on valittu:
http://www.advocate.com/year-review/2014/12/23/years-craziest-right-wing-conspiracy-theories-about-lgbt-people
Kiitos kirjoituksesta.
Hyvää Isänpäivää kaikille isille!
Kiitos! 🙂
”Mies kiroaa ääneen, rukoilee äänettä ja usein myös äänettä tekee velvollisuutensa”
Oikein osuvasti sanottu. Hieno kirjoitus Toivolta, kiitos.
Kiitos, Kari-Matti, positiivisesta palautteestasi! Suomalaista miestä ja isää ei voi eikä pidä lokeroida tai vahvistaa menneitä stereotypioita, mutta tuossa on minusta tosiaan jotakin olennaista meistä suomalaisista miehistä ja isistä.
”Isät, nuo työssä, taistelussa ja toivossa väkevät!”
Oikea sitaatti kuuluu: ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät.” (Lauri Viita: Alfhild)
Muuten ihan ok. teksti.
kimmo wallentin :”Oikea sitaatti kuuluu: “Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät.”
Ja mielestäni vielä oikeampi jatko: ”Siellä he kulkevat tähtien rivissä kirkasta vanaa,
isä ja äiti, peräkanaa. Sieltä he katsovat kotoista mäkeä, kissoja, koiria, tuttua väkeä,…”
Otsikko ja lopun lause on tarkoituksella muokattu isiin liittyväksi. Käytin tietoisesti tuota Lauri Viidan runoa pohjana. Samalla ideana on hyvässä mielessä ”ylistää” isiä kuten Viidan runossa ylistetään äitejä.
Toivo Loikkanen :”Käytin tietoisesti tuota Lauri Viidan runoa pohjana. Samalla ideana on hyvässä mielessä “ylistää” isiä kuten Viidan runossa ylistetään äitejä.”
Kiitos hyvästä blogista ja pahoittelut omasta kommentistani. Ajattelin läheistä, jonka isä oli jo aiemmin siirtynyt tuonilmaisiin ja jonka äiti seurasi puolisoaan pari viikkoa sitten.
Tuula, Eipä mitään syytä pahoitella. 🙂
Pojille on ensiarvoisen tärkeää saada terveitä miehen malleja. Niiden puute on yksi pahimmista syrjäytymisen aiheuttajista. Pojat tarvitsevat miehisiä stereotypioita. Niitä itsensä kanssa peilaamalla, he muodostavat oman miehisen identiteettinsä.