Norjalainen Knut Høyland on Raamatun ja juutalaisuuden tutkimuskeskukseksi perustetun Caspari-keskuksen kansainvälinen johtaja Jerusalemissa. Hän kirjoittaa Caspari-keskuksen julkaisemassa uusimmassa englanninkielisessä Mishkan-lehdessä (71/2013) kristittyjen uudesta todellisuudesta Pyhässä maassa (A New Reality for Christians in the Holy Land). Omiin havaintoihinsa ja akateemisiin tutkimuksiin perustuen hänen pääväitteensä on, että kristityt ovat tällä hetkellä ”uhanalainen laji” Israelin valtion monenkirjavassa uskonnollisessa maaperässä.
Tämä siitäkin huolimatta, että pääministeri Benyamin Netanyahu on mm. viime vuoden joulutervehdyksessään Israelin kristityille todennut maassa elävän kristillisen yhteisön olevan ”vahva ja elinvoimainen”. Myönteisen kuuloinen lausuma näinä päivinä 65 vuotta täyttävän Lähi-idän ainoaksi demokratiaksi kutsutun valtion päämieheltä. Israelin hallitukset toinen toisensa jälkeen ovatkin koko Israelin valtion 65-vuotisen olemassaolon ajan vannoneet suojelevansa kaikkia maassa asuvia uskonnollisia ryhmiä ja niiden pyhiä paikkoja. Niin myös Netanyahun hallitus.
Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Viimeisen kuluneen vuoden aikana Israelin valtiossa on raportoitu toistuvia kristittyihin kohdistuvia väkivallantekoja ja kasvavaa syrjintää – sekä kristittyjä palestiinalaisia että muihin kristillisiin ryhmiin kuuluvia kohtaan. Näiden väkivaltaisten ja uhkaavien tekojen takaa löytyy sekä ortodoksijuutalaisten fanaattisuutta että äärimuslimien uhoa: kristittyjen pyhiä paikkoja häpäistään ja kirkon työntekijöiksi tunnistettujen kimppuun hyökätään. Tämän seurauksena yhä useammat kristityt jättävät Pyhän maan ja muuttavat turvallisempiin oloihin.
Israelilaisen tohtori Amnon Ramonin äskettäin julkaistun tutkimuksen, ”Christianity and Christians in the Jewish State” (Kristinusko ja kristityt juutalaisvaltiossa), mukaan tilanne on erittäin synkkä: Jerusalemissa asuvien kristittyjen määrä on romahtanut puoleen siitä, mitä se oli Israelin valtion itsenäistymisen aikoihin. Pudotus on prosentuaalisesti yhtä jyrkkä ja ajallisesti yhtä nopea kuin Suomessa evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvien osuuden väheneminen koko väestöä ajatellen toisen maailmansodan jälkeen – tosin hyvin erilaisista syistä johtuen. Ramonin tutkimus vahvistaa käsityksen, jonka mukaan kristittynä eläminen Israelin valtiossa on rankkaa, ja kristittyjen kohtalo maassa, jossa kristinusko syntyi, on nyt veitsenterällä.
Fanaattisten ortodoksijuutalaisten taholta kiihtyneen, ja erityisesti kristittyihin kohdistuvan, epäluulon ja vihan taustalla on mm. israelilaisen kansanedustajan Michael Ben-Arin äskettäinen julkisuustemppu Knessetissä. Israelin parlamentin puhujankorokkeella seisten Ben-Ari näyttävästi repi kansanedustajille jaetun Uuden testamentin kappaleiksi. Tohtori Ramon kysyy kirjassaan: onko ihme, että tämän julkisen kristinuskoa häpäisevän esimerkin kannustamina äärioikeistolaiset juutalaiset nuoret miehet sytyttävät luostareita tuleen ja sylkevät kirkon työntekijöitä kasvoihin? Näinkö vähän israelilaiset ovat oppineet oman kansansa historiasta?
Tohtori Ramonin mukaan ortodoksijuutalaisten keskuudessa on noussut äärimmäisyysasenteita uhkaksi koettuja kristittyjä kohtaan jopa suuremmassa määrin kuin ortodoksijuutalaisten uhkaksi kokemia arabimuslimeja kohtaan. Palestiinalaiset muslimit saattavat olla heille uhka poliittisessa mielessä, mutta evankeliumiin pitäytyvät kristityt ovat monille, ainakin ortodoksijuutalaisille, suurempi ja pelottavampi uhka heidän uskonnollisen identiteettinsä kannalta. Juutalaiset harvoin liittyvät islamilaisiin yhteisöihin, mutta kristityiksi heitä kastetaan koko ajan – myös juutalaisvaltiossa. Monien juutalaisten mielissä tämä on vielä vaarallisempi uhka kuin kansallisen itsenäisyyden menettäminen.
Israelin valtion viranomaisten puolelta kristityihin kohdistuvalle vihamielisyydelle liian usein kohautellaan vain olkapäitä – tai pahimmillaan ne saavat viranomaisetkin yhtymään siihen. Tämän oikeudettoman ja välinpitämättömän asenteen seurauksena monet kristityt jättävät Pyhän maan. Kuten eräs armenialaiskristitty totesi Jerusalem Post -lehdelle: ”Mitä minulla on täällä? Teille juutalaisille olen arabi, siis vihollinen. Ja arabeille taas olen kristitty, siis (juutalaisiin verrattava) maahantunkeutuja”.
Voidaan tietysti väittää, että Israelin valtiossa kristittyjen tilanne on moniin Lähi-idän naapurimaihin verrattuna – ainakin ”arabikevään” jälkeen – paljon parempi. Onhan se tietysti jo saavutus Lähi-idässä, ettei kristittyjen tarvitse Israelin valtiossa lähtökohtaisesti pelätä henkensä puolesta. Eletään itsenäisyysjulistuksen hengen mukaisessa demokratiassa. Viranomaiset jopa ottavat kristittyihin kohdistuneet hyökkäykset ja väkivallanteot tutkittavakseen, ja tutkitut tapaukset johtavat joskus myös oikeustoimiin – tosin tähän kaikkeen saattaa kulua runsaasti aikaa, väkevää arabikahvia ja vesipiipputupakkaa.
Kristittyjen yhteisö Israelin valtiossa on toisenlaisessakin muutoksessa. Palestiinalaistaustaiset kristityt lähtevät toki yhä maasta taloudellisen ja sosiaalisen painostuksen keskeltä etsimään helpotusta muualta. Samanaikaisesti Israelin valtioon on kuitenkin syntynyt uusi kristillinen yhteisö: vierastyöläisten ja poliittisten pakolaisten muodostama maahanmuuttajien kirjava ja järjestäytymätön joukko. Heitä on tullut Filippiineiltä, Thaimaasta, Kiinasta Sudanista, Eritreasta ja muualta..
Lisäksi maahan on jo parin vuosikymmenen ajan tullut Venäjältä ortodokseja ja Etiopialaisia kristittyjä – monet heistä juutalaista syntyperää olevien sukulaistensa mukana, laillisesti maahan tulleita uudisasukkaita. Näiden muualta tulleiden ”uuskristittyjen” lukumääräksi arvioidaan jo yli satatuhatta (tilastolliset arviot vaihtelevat 100 000 ja 200 000 välillä). Se ei kuusimiljoonaisen kansan keskellä ole vielä kovin paljon, mutta riittävän näkyvä vähemmistö.
Kristittyjen suurin keskittymä on siirtynyt Jerusalemin arvokkaasta Vanhasta kaupungista eteläisen Tel Avivin rähjäisiin köyhälistökortteleihin. Niiden epälukuisissa ja usein myös epämääräisissä rukoushuoneissa ylistetään vilpittömin sydämin Jeesusta Israelin Messiaana, julistetaan pelottomasti evankeliumia ja lauletaan entisen kotimaan hengellisiä lauluja. Äidinkielellä pidetyt jumalanpalvelukset tuovat myös turvaa epävarmassa ja vihamielisessä ympäristössä.
Maahanmuuttajien lapset puolestaan ovat säilyttäneet vain pinnallisen kristillisen identiteetin. Toisen sukupolven maahanmuuttajat ovat samalla täysin israelilaistuneet: he puhuvat virheetöntä hepreaa ja ovat muiden tel-avivilaisten tavoin maallistuneet ja kadottaneet välittömän kosketuksen vanhempiensa uskonnollisiin ja etnisiin juuriin. Tähän nähden Israelissa asuvien juutalaiskristittyjen – ns. messiaanisten juutalaisten – merkitys Israelin valtion uskonnollisella kartalla on marginaalinen, vaikka heidänkin joukkonsa on kasvanut voimakkaasti viimeisten vuosikymmenien aikana.
Højlandin mukaan suurin haaste kristinuskon kannalta on näiden uusien kristillisten ryhmittymien ja maassa jo vuosisatojen ajan vaikuttaneiden ryhmien välinen vähäinen kosketuspinta. ”Uuskristittyjen” ongelmana on heidän väliaikainen asemansa Israelin valtiossa: kun työt on tehty, heidät voidaan karkottaa maasta, jos viranomaiset niin päättävät, vaikka yhdessä yössä.
Israelin hallituksen vaalima kuva ”vahvasta ja elinvoimaisesta” kristinuskosta Israelin valtiossa on siis vähintäänkin kaunisteleva. Israelin valtiossa muovautuneen uuden kristillisyyden suurin koetinkivi on sama kuin meillä Suomessa: kuinka saada edes toisistaan kaukana olevat kristilliset ryhmittymät kuulo- ja keskusteluetäisyydelle? Israelin valtiossakin ongelmana ovat suuret kulttuuriset erot ja niistä johtuvat epäluulot kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä. Kuitenkin kristittyjen väliset teologiset korostuserot muodostavat usein sen ylitsepääsemättömimmän esteen.
Lopuksi Knut Højland kysyy artikkelissaan: kuinka Pyhän maan kristityt voisivat tarttua uuden kasvun mahdollisuuteensa ja antaa uskottavan todistuksen Herrastaan tukemalla toinen toistaan vihamielisyyden keskellä ja epävarmuuden hetkinä? Vain aika näyttää – kuten meilläkin.
Henrik Sawela, kirjoitat ”kristillisistä”. Keitä he ovat? Lisäksi kirjoitat menneessä muodossa (imperfekti ja perfekti). Missä ovat siis nykyiset ”kristilliset”, joiden vallankäyttöä kuvailit?
@ Jouni Turtiainen
Joo, ilmaiseksi ei kuulemma voi uskoa oikein? Niin jotkut kirkonmiehet väittävät ihan tosissaan, kun ovat sitä mieltä, että on kuuluttava kirkkoon ennenkuin voi pelastua (mistä?). Ja se kirkon jäsenmaksu on monen muun yhdistyksen jäsenmaksuun verrattuna kyllä aika huikea (minun tapauksessani olisi n. 750 € /v). Olin aina luullut että Jumalaan uskominen on ihan ilmaista??? Aina sitä oppii uutta.
Kimmo, kyllä evankeliumi on aina ollut ilmaista, mutta kuljetus maksaa myös aina.
Omasta varsin rajallisesta perspektiivistäni käsin blogi jättää paljon avoimia kysymyksiä.
Ensiksi blogi antaa vaikutelman, että kristittyjen oikeudellinen asema olisi huonontunut Israelin valtiossa. Tämä tarkoittaisi, että esimerkiksi fransiskaanien ylläpitämät kirkot kristittyjen pyhillä paikoilla olisivat nyt joutuneet hankalaan asemaan suhteessa Israelin valtioon. Epäilen vahvasti tällaista näkemystä tilanteesta, ja uskoakseni Israelissa vuosittain vierailevat noin 3 miljoonaa turistia huomaisivat, jos kristittyihin kohdistuisi huomattavia ennakkoluuloja.
Toisaalta tekstin voi ymmärtää ehkä niin, että tekstin ”pyhä maa” tarkoittaa myös palestiinalaisalueiden C-osioita, joissa Oslon 1993 sopimuksen mukaisesti sotilas- ja siviilihallinnosta vastaa Israel ja joille alueille siis siirtokunnat keskittyvät.
Teknisesti ja todellisesti Israel on C-alueiden turvallisuudesta vastaava, ja näillä alueilla on tietysti jännitteitä. Siellä jos joku fundamentalistijuutalainen hilluu, niin sen vainon kohteena on varmasti myös sekulaariset, sapatista ja ympärileikkaamisesta vähät välittävät juutalaiset Israelin kansalaiset. Palestiinalaishallinnon C-alueilla varmaan heijastuu islamismin nousu, ja kristityt tietenkin ovat siinä puun ja kuoren välissä.
Israelin valtiossa muutamien tuhansien kannattajien ultraortodoksisen suuntauksen piirissä varmaan ärtymystä aiheuttaa ns. juutalaislähetys ja erilaiset ”Kristus juutalaisille”-tyyppistä teologiaa edustavat uskovaiset.
Israelissa on myös ihan oikea mamu-ongelma, jonka aiheuttavat paluumuuttaja-statuksella olevien juutalaisten lisäksi monet muut ryhmät. Israelin väkilukuhan on kasvanut globaalisti katsoen poikkeuksellisen hurjaa tahtia. Asuntoja rakennetaan mikä pystytään, käsittääkseni vuositasolla puhutaan kymmenistä tuhansista, lähes sadastatuhannesta uudesta asunnosta vuosivauhdilla. Samaan aikaan sisäpolitiikan suuria kysymyksiä viime vaaleissa oli tuloerojen kasvu. Voin olla poliittisesti umpisokea, mutta epäilen silti, että tähän tilanteeseen, jossa kaikille uusille maahanmuuttajille pitäisi löytyä asunto ja työpaikka, kytkeytyisi tahallista uskontopohjaista sortoa tai rasismia. Siinä kohtaa taas täältä Suomesta käsin näyttäisi siltä, että täällä olisi suomalaisilla ihan omatkin sotkunsa ennen kuin voidaan mestaroida, miten muut hoitavat hommansa.
Juhani Huttunen: ”Israelin valtiossa muutamien tuhansien kannattajien ultraortodoksisen suuntauksen piirissä varmaan ärtymystä aiheuttaa ns. juutalaislähetys ja erilaiset ”Kristus juutalaisille”-tyyppistä teologiaa edustavat uskovaiset.”
Ongelman ydin taitaa olla lopulta siinä, että Israelin vatliossa saa olla kristitty, kunhan muistaa pysyä omissa ”ghetoissaan” eli fransiskaanit luostareissaan ja muut omissa palvontapaikoissaan.
Sen sijaan ne kristityt, jotka edustavat ”uuskristillisyyttä” eli ovat levittäytyneet näiden perinteisten ”pyhien paikkojen” ulkopuolelle ja vieläpä ovat innoissaan uskostaan ja haluavat kertoa siitä muillekin, joutuvat silmätikuiksi ja saavat osakseen avointa vihaa. Olivatpa taustaltaan juutalaisia tai muiden kulttuurien edustajia.
Demokraattisesa valtiossa, jossa oman (vähemmistö)uskon ilmaisemien on jollain tavalla rajattu verrattuna vallitsevan (enemmistö)uskon ilmaisemiseen, ei toimita demokratian omien pelisääntöjen mukaisesti.
Siinä, Juhani, olet oikeassa, että kristityt ovat usein puun ja kuoren välissä, kun he eivät kelpaa sen enempää juutalaisille kuin muslimeillekaan. Kummatkin haluaisivat kristityt pois omien intressiensä tieltä. Demokraattisessa valtiossa sellainen on paha asetelma.
Reilun pelin henki on se, että jokainen saa ilmaista uskoaan ja toteuttaa sitä vapaasti, kunhan ei tee sitä muita halventaen tai pilkaten.
Vai onko niin, että jos pelkkä ”J”-sana herättää äärisuuntien aggressiot, silloin pitää vaieta ”J”-sanasta sen sijaan että pannaan aggressiot aisoihin?
Jos juutalaisten keskuudessa ei saa tehdä lähetystyötä (olivatpa syyt miten tahansa hienosti perusteltuja), millä perusteella sitä saisi tehdä muidenkaan parissa?
Ja jos me kistityt vaikenemme juutalaisten keskuudessa siitä, mikä on meille kaikkein kallisarvoisinta (pelastus Jeesuksessa Messiaassa), emmekö silloin syyllisty hengelliseen antisemitismiin? Emme pidä juutalaisia edes evankeliumin arvoisina, vaikka heiltähän me olemme sen saaneetkin.
Kun on juutalainen, on juutalainen. Siinä eivät uskonnonfilosofiset spekulaatiot ”uskonnollisuuden” laadusta merkitse. Näin sanoi Albert Einstein puolustaessaan heprealaisen yliopiston rakennuttamista Jerusalemiin. (1916) Häntä oli kritisoitu lähtemisestä ”uskonnollisten” juutalaisten hörhöilyyn. Tätä samaa periaatetta seuraten voi todeta, ettei juutalainen ole kristitty. Tullessaan tai kääntyessää kristityksi, juutalainen menettää identiteettinsä juutalaisena. Monien kristittyjen hellimän käsityksen mukaan juutalaiset ovat jonkinlaisia kristittyjen esiasteita, jotka täydellistyvät vasta kääntyessään kristityiksi. Tällä on juutalaisten kannalta ollut historiassa usein kova hinta: Euroopassa kristityiksi kastetut juutalaiset pantiin uuniin yhtä kaikki. Kysymys on siis mitä syvimmässä määrin poliittinen, sillä Israel on juutalaisvaltioksi perustettu. Jouni Turtiaisen esittämä kanta, että olisi mahdollisesti antisemitismiä pitää juutalaisia pimennettynä omasta parhaastaan, ”pelastuksesta Kristuksessa” perustunee siihen näkemykseen, että lopulta ”Jumalan tahto on, että peite väistyy juutalaisten silmiltä”. Monet kristilliset kirkot ovat kuitenkin tainneet hyväksyä näkemyksen, että antaa juutalaisten pelastua ikuisen liiton perusteella heidän pienestä valuviastaan huolimatta, siis siitä, etteivät he sittenkään tunnusta J-sanaa.
Uskon, että Urpo Karjalaisen ja Jouni Turtiasen esittelemien ajatusten välillä on kolmas tie, vaikka se onkin kaita ja vaikeakulkuinen.
Turtiainen ei oikein taivu tunnustamaan/siunaamaan Israelin valtion erityisasemaa Jumalan valittuna kansana, jos ei voi ehdollistaa tätä evankeliumin asialle avautumiselle. – Tässä Turtiainen nähdäkseni syyllistyy ns. kunnian teologiaan.
U. Karjalainen taas luopuu parhaimmasta eli ilosamomasta pyrkiessään tekemään Israelilille hyvää.
Nähdäkseni kristitty siunaa Israelin kansaa ja valtiota, vaikka siellä suhtaudutaankin yhä vieläkin epätasa-arvosesti Jeesuksen nimeä tunnustaviin ja julistaviin ihmisiin. Tämä on ristin tiellä kulkemista. Inhimillisesti katsoen evankeliumia (sitä Israelille parhainta) julistava ei vielä kohtaa Israelissa tämänpuolista siunausta, vaan ajoittain ankaraa vastarintaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Tämän ei kuitenkaan tulisi vähentää kristityn kutsua siunata tätä Jumalan valitsemaa kansaa.