Israelin valtio – 65 vuotta uskonnollista suvaitsevaisuutta Pyhässä maassa?

Norjalainen Knut Høyland on Raamatun ja juutalaisuuden tutkimuskeskukseksi perustetun Caspari-keskuksen kansainvälinen johtaja Jerusalemissa. Hän kirjoittaa Caspari-keskuksen julkaisemassa uusimmassa englanninkielisessä Mishkan-lehdessä (71/2013) kristittyjen uudesta todellisuudesta Pyhässä maassa (A New Reality for Christians in the Holy Land). Omiin havaintoihinsa ja akateemisiin tutkimuksiin perustuen hänen pääväitteensä on, että kristityt ovat tällä hetkellä ”uhanalainen laji” Israelin valtion monenkirjavassa uskonnollisessa maaperässä.

Tämä siitäkin huolimatta, että pääministeri Benyamin Netanyahu on mm. viime vuoden joulutervehdyksessään Israelin kristityille todennut maassa elävän kristillisen yhteisön olevan ”vahva ja elinvoimainen”. Myönteisen kuuloinen lausuma näinä päivinä 65 vuotta täyttävän Lähi-idän ainoaksi demokratiaksi kutsutun valtion päämieheltä. Israelin hallitukset toinen toisensa jälkeen ovatkin koko Israelin valtion 65-vuotisen olemassaolon ajan vannoneet suojelevansa kaikkia maassa asuvia uskonnollisia ryhmiä ja niiden pyhiä paikkoja. Niin myös Netanyahun hallitus.

Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Viimeisen kuluneen vuoden aikana Israelin valtiossa on raportoitu toistuvia kristittyihin kohdistuvia väkivallantekoja ja kasvavaa syrjintää – sekä kristittyjä palestiinalaisia että muihin kristillisiin ryhmiin kuuluvia kohtaan. Näiden väkivaltaisten ja uhkaavien tekojen takaa löytyy sekä ortodoksijuutalaisten fanaattisuutta että äärimuslimien uhoa: kristittyjen pyhiä paikkoja häpäistään ja kirkon työntekijöiksi tunnistettujen kimppuun hyökätään. Tämän seurauksena yhä useammat kristityt jättävät Pyhän maan ja muuttavat turvallisempiin oloihin.

Israelilaisen tohtori Amnon Ramonin äskettäin julkaistun tutkimuksen, ”Christianity and Christians in the Jewish State” (Kristinusko ja kristityt juutalaisvaltiossa), mukaan tilanne on erittäin synkkä: Jerusalemissa asuvien kristittyjen määrä on romahtanut puoleen siitä, mitä se oli Israelin valtion itsenäistymisen aikoihin. Pudotus on prosentuaalisesti yhtä jyrkkä ja ajallisesti yhtä nopea kuin Suomessa evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvien osuuden väheneminen koko väestöä ajatellen toisen maailmansodan jälkeen – tosin hyvin erilaisista syistä johtuen. Ramonin tutkimus vahvistaa käsityksen, jonka mukaan kristittynä eläminen Israelin valtiossa on rankkaa, ja kristittyjen kohtalo maassa, jossa kristinusko syntyi, on nyt veitsenterällä.

Fanaattisten ortodoksijuutalaisten taholta kiihtyneen, ja erityisesti kristittyihin kohdistuvan, epäluulon ja vihan taustalla on mm. israelilaisen kansanedustajan Michael Ben-Arin äskettäinen julkisuustemppu Knessetissä. Israelin parlamentin puhujankorokkeella seisten Ben-Ari näyttävästi repi kansanedustajille jaetun Uuden testamentin kappaleiksi. Tohtori Ramon kysyy kirjassaan: onko ihme, että tämän julkisen kristinuskoa häpäisevän esimerkin kannustamina äärioikeistolaiset juutalaiset nuoret miehet sytyttävät luostareita tuleen ja sylkevät kirkon työntekijöitä kasvoihin? Näinkö vähän israelilaiset ovat oppineet oman kansansa historiasta?

Tohtori Ramonin mukaan ortodoksijuutalaisten keskuudessa on noussut äärimmäisyysasenteita uhkaksi koettuja kristittyjä kohtaan jopa suuremmassa määrin kuin ortodoksijuutalaisten uhkaksi kokemia arabimuslimeja kohtaan. Palestiinalaiset muslimit saattavat olla heille uhka poliittisessa mielessä, mutta evankeliumiin pitäytyvät kristityt ovat monille, ainakin ortodoksijuutalaisille, suurempi ja pelottavampi uhka heidän uskonnollisen identiteettinsä kannalta. Juutalaiset harvoin liittyvät islamilaisiin yhteisöihin, mutta kristityiksi heitä kastetaan koko ajan – myös juutalaisvaltiossa. Monien juutalaisten mielissä tämä on vielä vaarallisempi uhka kuin kansallisen itsenäisyyden menettäminen.

Israelin valtion viranomaisten puolelta kristityihin kohdistuvalle vihamielisyydelle liian usein kohautellaan vain olkapäitä – tai pahimmillaan ne saavat viranomaisetkin yhtymään siihen. Tämän oikeudettoman ja välinpitämättömän asenteen seurauksena monet kristityt jättävät Pyhän maan. Kuten eräs armenialaiskristitty totesi Jerusalem Post -lehdelle: ”Mitä minulla on täällä? Teille juutalaisille olen arabi, siis vihollinen. Ja arabeille taas olen kristitty, siis (juutalaisiin verrattava) maahantunkeutuja”.

Voidaan tietysti väittää, että Israelin valtiossa kristittyjen tilanne on moniin Lähi-idän naapurimaihin verrattuna – ainakin ”arabikevään” jälkeen – paljon parempi. Onhan se tietysti jo saavutus Lähi-idässä, ettei kristittyjen tarvitse Israelin valtiossa lähtökohtaisesti pelätä henkensä puolesta. Eletään itsenäisyysjulistuksen hengen mukaisessa demokratiassa. Viranomaiset jopa ottavat kristittyihin kohdistuneet hyökkäykset ja väkivallanteot tutkittavakseen, ja tutkitut tapaukset johtavat joskus myös oikeustoimiin – tosin tähän kaikkeen saattaa kulua runsaasti aikaa, väkevää arabikahvia ja vesipiipputupakkaa.

Kristittyjen yhteisö Israelin valtiossa on toisenlaisessakin muutoksessa. Palestiinalaistaustaiset kristityt lähtevät toki yhä maasta taloudellisen ja sosiaalisen painostuksen keskeltä etsimään helpotusta muualta. Samanaikaisesti Israelin valtioon on kuitenkin syntynyt uusi kristillinen yhteisö: vierastyöläisten ja poliittisten pakolaisten muodostama maahanmuuttajien kirjava ja järjestäytymätön joukko. Heitä on tullut Filippiineiltä, Thaimaasta, Kiinasta Sudanista, Eritreasta ja muualta..

Lisäksi maahan on jo parin vuosikymmenen ajan tullut Venäjältä ortodokseja ja Etiopialaisia kristittyjä – monet heistä juutalaista syntyperää olevien sukulaistensa mukana, laillisesti maahan tulleita uudisasukkaita. Näiden muualta tulleiden ”uuskristittyjen” lukumääräksi arvioidaan jo yli satatuhatta (tilastolliset arviot vaihtelevat 100 000 ja 200 000 välillä). Se ei kuusimiljoonaisen kansan keskellä ole vielä kovin paljon, mutta riittävän näkyvä vähemmistö.

Kristittyjen suurin keskittymä on siirtynyt Jerusalemin arvokkaasta Vanhasta kaupungista eteläisen Tel Avivin rähjäisiin köyhälistökortteleihin. Niiden epälukuisissa ja usein myös epämääräisissä rukoushuoneissa ylistetään vilpittömin sydämin Jeesusta Israelin Messiaana, julistetaan pelottomasti evankeliumia ja lauletaan entisen kotimaan hengellisiä lauluja. Äidinkielellä pidetyt jumalanpalvelukset tuovat myös turvaa epävarmassa ja vihamielisessä ympäristössä.

Maahanmuuttajien lapset puolestaan ovat säilyttäneet vain pinnallisen kristillisen identiteetin. Toisen sukupolven maahanmuuttajat ovat samalla täysin israelilaistuneet: he puhuvat virheetöntä hepreaa ja ovat muiden tel-avivilaisten tavoin maallistuneet ja kadottaneet välittömän kosketuksen vanhempiensa uskonnollisiin ja etnisiin juuriin. Tähän nähden Israelissa asuvien juutalaiskristittyjen – ns. messiaanisten juutalaisten – merkitys Israelin valtion uskonnollisella kartalla on marginaalinen, vaikka heidänkin joukkonsa on kasvanut voimakkaasti viimeisten vuosikymmenien aikana.

Højlandin mukaan suurin haaste kristinuskon kannalta on näiden uusien kristillisten ryhmittymien ja maassa jo vuosisatojen ajan vaikuttaneiden ryhmien välinen vähäinen kosketuspinta. ”Uuskristittyjen” ongelmana on heidän väliaikainen asemansa Israelin valtiossa: kun työt on tehty, heidät voidaan karkottaa maasta, jos viranomaiset niin päättävät, vaikka yhdessä yössä.

Israelin hallituksen vaalima kuva ”vahvasta ja elinvoimaisesta” kristinuskosta Israelin valtiossa on siis vähintäänkin kaunisteleva. Israelin valtiossa muovautuneen uuden kristillisyyden suurin koetinkivi on sama kuin meillä Suomessa: kuinka saada edes toisistaan kaukana olevat kristilliset ryhmittymät kuulo- ja keskusteluetäisyydelle? Israelin valtiossakin ongelmana ovat suuret kulttuuriset erot ja niistä johtuvat epäluulot kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä. Kuitenkin kristittyjen väliset teologiset korostuserot muodostavat usein sen ylitsepääsemättömimmän esteen.

Lopuksi Knut Højland kysyy artikkelissaan: kuinka Pyhän maan kristityt voisivat tarttua uuden kasvun mahdollisuuteensa ja antaa uskottavan todistuksen Herrastaan tukemalla toinen toistaan vihamielisyyden keskellä ja epävarmuuden hetkinä? Vain aika näyttää – kuten meilläkin.