Suomalaiset ovat matalan itsetunnon kansaa? Näin olen kuullut sanottavan. Koko sanaan törmäsin vasta, kun olin ilmestynyt alkumetsästä ihmisten ilmoille. Nähnyt ensimmäiset katuvalot. Nähnyt puhtaksiauratut kadut ja jalkakäytävät. En siis tiennyt koko sanaa silloin, kun minun itsetuntoani rakennetteiin. Kotikylällä kyllä tiesin, että minulla oli vanhat vanhemmat, vanhemmat kuin monella muulla ikäiselläni. Isäni oli työkyvytön ja mökki oli pieni ja harmaa. Ei sähköä ei vesijohtoa. Armolliset isännät antoivat kaivaa lapiolla sarkaojia ja melkein se hyväksyntä olisi piisannut, mutta ei se lapio kiitoksella heilu, jotain on syötäväkin. Tiesin paikkani, kun pallopeleissä minut valittiin lähes aina viimeisenä.
Ymmärsin vasta varsin aikuisena, että minun arkkitehtuurini oli laadittu niin, että olen siellä alhaalla, joka katsoo kaikkea ja kaikkia ylöspäin. Minulla oli ja on vieläkin matala itsetunto, nyt sen ymmärrän. Näin ovat monet kaltaiseni rakennetut. Minun tuntemassani ympäristössä ei ollut tasoisiani tyttölapsia, joten minun kohtaloni olisi jäädä peräkamarin pojaksi, mutta se ei käynyt, kun isä ja äiti asui siellä. Jonnekkin muualle olisi mentävä.
Miten tällainen kansa voi kohdata toisenlaisen kulttuurin? Miten voi hyväksyä henkilön, joka ei tiedä, että Suomessa eletään alakulokulttuurissa. Ei tiedä, että ei sovi haluta julki sitä mitä haluaa. Suomessa pitää osata vihjailla ja odottaa, että toinen osaa lukea ajatuksia. Ei Suomessa lähestytä mutkattomasti ja sanota: Alakkonä mua? Ei, vaan pitää kiertää kuin kissa kuumaa puuroa ja vilkuilla muutamia aikoja. Aiheellisesti sanottiin sodan aikan, että saksalaiset vievät suomalaiset naiset, koska he kai harrastivat suoraa toimintaa. Suoriin tarjouksiin kai tuli joskus suoria vastauksia. Kun Ridke tuli käväsemään Suomessa, niin hän sai sankarin vastaanoton. Hän oli vähän tummempi, vähän komeampi, vähän itsevarmempi. Laineita päässä ja sopivan pitkä tukka. Häntä me kaikki kai siedimme, koska tiesimme, että hän tuli vain käymään eikä olemaan, koska hänellä oli elämä toisaalla.
Nyt olemme kai ratkaisemattoman ropleeman edessä. Nuoria miehiä, joilla on tumma tukka, karvaiset käsivarret ja itsetunto kohillaan. Ehkä eivät ole koskaan kuulleet sitä sanaa, joka sanoo: Jos joku ajattelee itsestään enemmän kuin tulee ajatella, viettelee itsensä. Heille on ehkä vierasta se, että nuoret naiset kulkevat yksin ja pukeutuvat niinkuin pukeutuvat. Ovat ikäänkuin sikäli vapaita, että heitä on lupa lähestyä ja tehdä tuttavuutta. Mieleeni tulee vanha ohjelma Roseanne! Hän haastatteli erilaisia ihmisiä heidän asioistaan. Yksi ohjelma muistuu. Siinä oli kaksi nuorta naista, jotka tykkäsivät pukeutua paljastavasti. No, he saivat huomiota, josta he verisesti loukkaantuivat. Haastattelija koittaa saada selville mikä oli vaikutin, kun vaikutus oli vastenmielinen. Onhan se tietenkin niin, että emme saa ajaa vanhalla autollamme autoliikkeen lasiseinästä sisään ja ottaa sieltä komeinta myytävää ilmaiseksi. On se näin, toki autonhimoa yleensä viilentää net hintalaput, ainakin alemmuskompleksista tyhjätaskua.
Niin, kyllä Heikki Linnavirta kantoi aidosti huolta kirkon tilanteesta ja hyvin kohdentuvia näkökulmia esille ottaen. Kyllä tässä itsetutkiskelua taitaa tarvita kaikki, niin piispat kun riviseurakuntakin.
Saatamme olla monien asioiden vankeja ja evankeliumin ilo, jota Heikki Linnavirta toi esille, ei pääse meissä virtaamaan välittömästi ja aidosti.
Palvelemmekohan/palvommekohan rakenteita enemmän kuin Kristusta, niin minä, kun ehkä joku muukin? Tätä olen ainakin itse joutunut miettimään osin viime aikoina.
Jospa tuosta Heikki Linnavirran herättelystä olisi meille sisäisesti ja rakenteelisesti ajattelemisen aihetta.
Itsetunto, kun se on parhaimmillaan, niin se ei näe toisia itseään alempana eikä ylempänä.
Jos pitää toista parempana kuin itseään, säästyy omalta ja toisten kateudelta.
Tunnen yhden henkilön, joka osaa arvostaa kunkin ihmisen todelliset avut eikä hän kärsi, jos toinen on häntä parempi. Jos tällainen ihminen on hänen ystävänsä tai edes ystävällismielinen hänelle, niin hän todella on iloinen siitä. Toisaalta jos parempi ihminen ei ole hänen ystävä, eikä edes suopea hänelle, se ei näytä häntä haittaavan.
Minkähänlainen maa tämä olisi, jos kaikki heräisivät eräänä aamuna tunteeseen: Kelpaan tällaisena!
Hyvin nähty tulevaisuus.
Menee iäisyyteen asti, kun tällaiseenkin täydellisyyteen heräämme!
Toisaalta olisimmekin kaikkia ihmisiä surkuteltavammat, jos olisimme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi.
Eikö perisynnin syystä helvetiin tuomituilta ihmisiltä jo lähtökohtaiosesti riistety terve itsetunto? ”Sinä Syntinen Saatana Kurja !!!!!