Tässä kolmannessa ja viimeisessä osassa artikkelisarjaa käsittelen lisää ”Ja kirkko vaikeni” -dokumenttia ja sen aiheuttamia keskustelupalstareaktioita. Dokumentti päättyi ilmoitukseen Benedictus XVI:n erosta, ja se vahvisti sitä jo eron aikaan mediassa pyöriteltyä spekulaatiota, että paavi olisi eronnut tämän skandaalin takia. Vauva.fi:ssä kirjoitettiin:
”Taisi Joseph Ratzinger alias Benedictus xvi pelästyä kun asia pulpahti julkisuuteen ja erosi suosiolla ettei joudu maalliseen oikeuteen vastaamaan maailman suurimman pedofiilirinkin pyörittämisestä.”
Noh, ensinnäkin asia pulpahti julkisuuteen jo vuonna 2002 ennen kuin Ratzinger oli paavi, ja toinen kampanja oli vuonna 2010, kolme vuotta ennen paavin eroa. Paavi olisi siis eronnut jo kauan sitten, jos tämä olisi ollut syy. Lisäksi tuo maallinen oikeus -juttu on nurinkurinen, sillä juuri Vatikaanin päämiehenä Benedictuksella oli oikeussuoja. Dokumentissa mainittu oikeusjuttu paavia vastaan oli täynnä väärinkäsityksiä, ja se kaatui lopulta kesäkuussa.
Ratzinger ja Murphy
Viime kirjoituksessa käsittelin jo jonkin verran Ratzingerin/Benedictuksen toimia vuoden 2001 jälkeen. Entä ennen sitä? Dokumentti antaa mielikuvan, että Ratzinger oli vuosikymmeniä vastuussa pedofiliatapauksista, vaikka toisaalta se kertoo tapausten tulleen Ratzingerin pöydälle vasta vuodesta 2001. Aamulehden eräällä blogilla kirjoitetaan: ”Edellinen paavi Benedictus XVI ei tehnyt mitään asioiden selvittämiseksi, vaikka oli asioiden kanssa tekemisissä kymmeniä vuosia.”
Vuoden 2010 New York Times -kampanja hyökkäsi Ratzingeria vastaan käsitellyn Fr. Murphyn tapauksen laiminlyömisestä. Todellisuudessa Ratzingerilla ei näytä olleen mitään tekemistä Murphyn tapauksen kanssa, jonka käsittely Vatikaanissa ajoittui vuosiin 1996-1998. Sitä hoiti Uskonopin kongregaation sihteeri Tarcisio Bertone. Muistio vuoden 1998 tapaamisesta osoittaa, että Bertone oli kyllä enemmän huolissaan uhreista kuin Murphyn pappeuden kunniasta ja että hän piti mahdollisena Murphyn erottamista pappeudesta. Murphy vain ehti kuolla vanhuuteen kesken prosessin.
NY Timesin Laurie Goodstein väitti dokumentissa, että Milwaukeen hiippakunnan vuoden 1974 tapaamisessa oli läsnä ”miehiä Vatikaanista”, joten Vatikaani tiesi asiasta vuosikymmeniä. Ongelma on, ettei Milwaukeen arkkihiippakunnan prosessista ole juuri mitään dokumentaatiota, eikä mikään Vatikaanissa viittaa siihen, että Murphystä olisi tiedetty siellä ennen vuotta 1996. Kuuroille uhreille ”Vatikaanin miehinä” esitellyt papit saattoivat olla nuntiatuurin edustajia, jotka eivät välttämättä koskaan raportoineet asiaa Vatikaaniin. Murphyhan vapautettiin tehtävistään jo samassa kuussa, ja neljä kuukautta myöhemmin hänet siirrettiin toiseen osavaltioon asumaan äitinsä luokse ilman pappismissiota.
Valitettavasti Murphy rikkoi rajoituksia ja toimi avustavana pappina kuurojen parissa aina 1990-luvulle saakka. Kun asia tuli arkkipiispan tietoon, Milwaukeen arkkihiippakunta pyysi Vatikaanilta Murphyn erottamista pappisvirasta, ja kun Bertone sai kuulla Murphyn toiminnasta, hän oli järkyttynyt ja vaati sen lakkauttamista. Murphy ehti kuolla alta pois ja välttää pappeudesta erottamisen. Sekä Milwaukeen arkkipiispaa että Vatikaanin hitautta voi kritisoida, mutta dokumentin antama kuva on hyvin yksipuolinen.
Prosessin vastuuhenkilö Milwaukeen arkkihiippakunnassa, isä Tom Brundage, ihmettelee oikeutetusti, miksei NY Times edes ottanut häneen yhteyttä ennen artikkelisarjansa julkaisua. Hän jos kuka tunsi prosessin kulun. Hän kertoo myös monien uhrien kiittäneen häntä vilpittömästä ja kovasta työstä Murphy-tapauksessa. Ratzingerista hän sanoo: ”Minulla ei ole syytä uskoa, että hänellä olisi ollut mitään tekemistä asian kanssa.”
Irlanti ja laulava pappi
Dokumentin toinen katsaus kohdistuu Irlannin laulavaan pedofiilipappiin Tony Walshiin. Vatikaani tuomitaan syylliseksi pojan raiskaukseen, joka tapahtui hänen isoisänsä hautajaisissa ennen kuin Walsh oli ehditty erottaa pappeudesta. Ainoa vain, että Walsh ei toiminut hautajaisissa pappina ja raiskaus tapahtui hautajaisten jälkeen pubin vessassa. Raiskaus oli tietysti hirvittävä teko, mutta Vatikaanin kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä: hän olisi voinut kävellä pubin vessaan raiskaamaan aivan hyvin maallikkonakin.
Dokumentti väittää myös, että Vatikaani kielsi Irlannin piispoja raportoimasta pedofiileja poliisille. Tosiasiassa kyseinen vuoden 1997 kirje ei sano mitään tällaista, ja jokainen voi lukea kirjeen itse. Itse asiassa Walsh oli raportoitu poliisille kahdesti jo vuonna 1991, kolme vuotta ennen mainittua raiskausta, mutta poliisi ei toiminut. Jos poliisi olisi pidättänyt hänet, kyseistä raiskausta ei olisi päässyt tapahtumaan.
Paavi Benedictus XVI:n kirje Irlannin katolilaisille ohitetaan dokumentissa alhaisella tempulla. Kuulopuheena kerrotaan jonkun piispan sanoneen, että kuinka hän kehtaa syyttää Irlannin piispoja, kun Vatikaani itse on syyllinen. Piispoja ei haastatella asiasta, eikä kirjeen ansioista kerrota mitään. Jokainen voi lukea kirjeen Vatikaanin kotisivulta, joka muuten tarjoaa pitkän listan asiakirjoja aiheeseen liittyen. Paavi ja kirkko osoittautuvat kaikkea muuta kuin hyväksyviksi, salaileviksi tai vaikeneviksi asian suhteen.
Selibaatti ja seksuaalinen hyväksikäyttö
Viimeinen sitkeästi elävä myytti, joka täytyy murtaa, on pappisselibaatin osuus pedofiliaskandaalissa. Muutama havainnollistava esimerkki foorumeilta ja blogeilta:
”Papiston selibaatti olisi purettava.” ”Kyllä jokaisella katollisen kirkon papilla pitäisi olla oma vaimo niin ei tapahtuisi tuollaista laittomuutta ja tuhannet lapset olisivat säästyneet raiskaukselta.” ”Kaiken taustalla se täysin luonnoton selibaatti.”
Tämän voi tajuta hölynpölyksi ilman sen suurempia teologisointeja. Kuten joku keskustelija huomauttikin: ”Pedofiili on pedofiili, vaikka sillä olisi haaremi vaimoja.” Selibaatti sinänsä ei tuota minkäänlaista halua käyttää lapsia seksuaalisesti hyväksi, siitä ei ole mitään näyttöä. Itse asiassa todistusaineisto osoittaa päinvastaiseen suuntaan.
Jos selibaatti aiheuttaisi pedofiliaa, katolisten pappien keskuudessa pitäisi esiintyä paljon enemmän pedofiliaa kuin muussa miesväestössä. Tilastot ovat kuitenkin seuraavat: vuosien 1950-2002 välillä 4% USA:n katolisista papeista ylipäänsä syytettiin alaikäisten hyväksikäytöstä, ja varmennettujen tapausten osuus on 0.23%. Asiantuntijat ovat eri mieltä muun miesväestön prosenttiluvusta, Newsweekin artikkelin mukaan konservatiivinen arvio olisi 10%.
Mistä voisi johtua se, että katoliset papit syyllistyvät muuta väestöä selvästi vähemmän alaikäisten seksuaaliseen hyväksikäyttöön? Minusta kävisi aivan hyvin järkeen, että yksi tärkeä syy olisi nimenomaan sitoutuminen selibaattiin. Mietipä: jos ihminen juhlallisesti ja vapaaehtoisesti sitoutuu eliniäkseen pidättyvyyteen kutsumuksenaan, hänellä on vahva sisäinen ja ulkoinen syy olla kajoamatta seksuaalisesti keneenkään (lapset mukaan lukien!). Tietysti on epäonnistujia, kuten tiedämme, mutta pappisselibaatti itse toimii seksuaalista hyväksikäyttöä ehkäisevänä voimana. Toinen ja ehkä vielä tärkeämpi syy löytyy tietysti kirkon opetuksesta, joka tuomitsee pedofilian erityisen vakavaksi synniksi.
Vertaa nyt katolista pappia ihmiseen, joka kasvaa ylierotisoituneessa kulttuurissamme, ei aseta selkeitä rajoja sukupuolielämälleen eikä usko mihinkään objektiiviseen, jumalalliseen pedofiliakieltoon. Tällainen ihminen saattaa paljon helpommin ajautua tilanteeseen, jossa seksuaalinen kokeilunhalu karkaa käsistä. Niin kuin Oskari Juurikkala kirjoittaa erinomaisessa, perusteellisessa katsauksessaan: ”Totuus voi olla tarua – ja tiedotusvälineiden mielikuvamaalailua – ihmeellisempää.”
http://www.blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/article/?bid=320&id=24828
[…] Voi olla, että mediamyllytys on vääristelyä, mutta silloin siihen pitäisi pystyä asiallisesti vastaamaan. Virheet pitäisi dokumentoida ja esittää vakuuttavia vasta-argumentteja. Kun esimerkiksi Yle näytti dokumentin ”Ja kirkko vaikeni”, katolilaiset pystyivät sekä myöntämään kirkon virheet että korjaamaan median ylilyöntejä. Itse kirjoitin ko. dokumentista ja pappispedofiliasta tuolloin 3-osaisen artikkelisarjan (1, 2, 3). […]