”Ja kirkko vaikeni” – vaikenemisen ja toiminnan historiaa

Alex Gibneyn dokumenttiprojekti ”Ja kirkko vaikeni” (Mea maxima culpa) käsittelee pedofiliaskandaalia katolisessa kirkossa. HBO:n tuottama ja YLE:n heinäkuun alussa kahdesti esittämä dokumentti vaikuttaa huolellisesti perustellulta, mutta aina on hyvä etsiä lisätietoa ja tarkastaa lähteet. Pedofiliaskandaalista ja sen mediaraportoinnista kaksi kirjaa kirjoittanut David F. Pierre kirjoittaa: 

”Kun otetaan huomioon asian valtava mediajulkisuus viimeisen kahden vuosikymmenen aikana, seksuaalinen hyväksikäyttö katolisessa kirkossa ansaitsee varmasti rehellisen ja vakuuttavan dokumentin. Valitettavasti ’Ja kirkko vaikeni’ ei täytä näitä vaatimuksia. […] Gibneyn ja HBO:n pitäisi hävetä. Filmissä esiintyvien kirkon historiaa, opetusta ja menettelyjä koskevien virheiden ja harhaanjohtavien väitteiden määrä on hämmästyttävä.”

Pierre on koonnut kokonaisen sarjan kriittisiä artikkeleita dokumentista (ja pedofiliaskandaalista yleensä) themediareport.com -sivustolle. Tarkoituksena ei tietenkään ole oikeuttaa pedofiliaa, vaan erottaa faktat fiktiosta ja käsitellä aihetta tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti. Eikö ”Ja kirkko vaikeni” sitten tehnyt niin? Blogilla seponsanomaa.net arvioidaan dokumentista: 

”Se saattoi katolisen kirkon tosi huonoon valoon, mutta ei silti vaikuttanut yksipuolisesta ja sensaatiohaluiselta. Pikemminkin se oli kuin poliisin tutkintapöytäkirjojen analyysia vuosikymmenien ajalta.”

Tämä tosiaan oli vaikutelma, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa päinvastaista. Pierre on dokumentoinut, kuinka uhreja lukuun ottamatta lähes kaikki dokumentin ekspertit ovat erittäin puolueellisia kirkkoa vastaan. Kirkolle suotuisammat äänet (kuten kardinaali Timothy Dolan) katkaistaan ennen kuin he ehtivät perustella kantaansa. Kirjoitetuissa kommenteissaan Dolan uskaltaa myöntää puolueellisuutensa kirkon puolesta – ja lisää sitten: ”Toivoisin vain, että jotkut toisellakin puolella myöntäisivät puolueellisuutensa.”

1700 vuotta pedofiilipappien peittelyä?

Räikeä esimerkki dokumentin faktat ylittävästä puolueellisuudesta/antikirkollisuudesta on mielikuva, jonka se luo ylimalkaisella viittauksellaan 300-luvulla Espanjassa pidettyyn Elviran synodiin. Vauva.fi -foorumilla kirjoitettu kommentti kuvastaa hyvin, millaiseen tulkintaan dokumentti johtaa:

”Kun kirkko ylintä johtoa myöden on tiennyt lasten hyväksikäytöstä koko ajan, dokumentaatiota löytyy aina 1700 vuoden takaa, mutta ei ole tehnyt asialle koskaan yhtään mitään ja on haluton edelleenkään tekemään yhtään mitään, vaan vaikenee, niin kertoo aika paljon millainen se kristillinen moraali oikein on.” 

Kuten Pierre dokumentoi, Elviran synodi tosiaan tuomitsi poikien seksuaalien hyväksikäytön kaanonissa 71. Siis tuomitsi, ei hyväksynyt. Eikä kaanon koskenut mitenkään erityisesti pappeja vaan kaikkia kristittyjä. Ja sitten olennaisin: tuon ajan pakanakulttuurissa-ikäisten poikien naiminen oli normaalia ja hyväksyttyä, joten synodi asettui kulttuuria vastaan ja auttoi luomaan myöhemmän kristillisen ja jälkikristillisen Euroopan kulttuuria, jossa moinen käytös tajutaan tuomita. Itse Elviran synodi on siis jo varhainen osoitus siitä, että kirkko on alusta asti ollut halukas tekemään asialle jotain.

Dokumentti osoittaa historiallisen tajun puutetta myös lähimenneisyyden käsittelyssä. Se ei kertaakaan mainitse, että vaikka 1950-70-luvuilla tajuttiin, että alaikäisten seksuaalinen hyväksikäyttö on väärin, siihen suhtauduttiin koko yhteiskunnassa aivan eri lailla kuin tänään. Esimerkiksi kelpaa Hollywood-ohjaaja Roman Polanskin tapaus vuodelta 1977. Polanski antoi 13-vuotiaalle tytölle huumeita ja raiskasi hänet väkivaltaisesti. Tuomari tuomitsi Polanskin vain 90-päiväiseen psykiatriseen hoitoon, jonka jälkeen psykiatri päätteli, että ohjaajalla on hyvä harkintakyky ja korkeat eettiset arvot ja että vankeustuomio ei olisi tarpeen eikä hyödyllinen.

Kun siis kirkko yritti menneinä vuosikymmeninä hoitaa pedofiilipappeja lähettämällä heitä retriitteihin tai psykiatriseen hoitoon, se seurasi aikansa eksperttien ohjeita ja tuolloin normaalia käytäntöä. Emme hyväksyisi tällaista menettelyä nyt, mutta on epäreilua tuomita menneitä vuosikymmeniä nykystandardein – tai jos ei ole, niin ainakin on epäreilua rajoittaa tämä tuomio koskemaan vain kirkkoa. 

Nykytilanne

Dokumentti on siis johtanut harhaan sekä 1700-vuotisen historian että 1950-70-lukujen osalta. Mikä sitten on nykytilanne? Kuten aiemmasta kommentista käy ilmi, ohjelma antaa vaikutelman, että kirkko ”ei ole tehnyt asialle koskaan yhtään mitään ja on haluton edelleenkään tekemään yhtään mitään, vaan vaikenee”. Todellisuudessa se, joka vaikenee, ei ole kirkko, vaan dokumenttiprojekti. Dokumentti ei kerro mitään siitä, mitä kirkko on tehnyt, ja jättää siksi mielikuvan, että kirkko ei ole tehnyt mitään.

Törkeimmällä tavalla dokumentti mustamaalaa Joseph Ratzingerin/paavi Benedictus XVI:n, joka on tehnyt enemmän tilanteen korjaamiseksi kuin kukaan. Kuten dokumentti mainitsee, vasta vuodesta 2001 lähtien kaikki pedofiliatapaukset päätyivät Ratzingerin pöydälle. Dokumentti käyttää tätä faktaa vain osoittaakseen sen, että Ratzinger on ollut ongelmasta tietoinen. Se ei kerro, mitä sitten tapahtui. 

Ratzinger kävi läpi satoja tapauksia huolellisesti ja otti käyttöön ”nollatoleranssin”, jossa jokainen uskottavasti syytetty pappi poistetaan heti virastaan. Myös poliisille ilmoitetaan tapauksista. Ratzinger helpotti ja nopeutti oikeusprosessia huomattavasti ja mahdollisti pappien pikaisen erottamisen virasta sekä korkea-arvoistenkin kirkonmiesten rankaisemisen.

Erityisen kuuluisa on Legionaries of Christ -perustaja isä Macielin tapaus, josta dokumentti suoranaisesti valehtelee väittämällä, ettei Benedictus XVI uskaltanut paavina tehdä hänelle mitään. Oikeasti Benedictus XVI langetti vuonna 2006 tuomionsa ja paljasti Macielin julkisesti määräämällä hänet elämään eristyksissä ”rukouksen ja katumuksen” elämää vanhuutensa viimeiset vuodet ilman pastoraalisia tehtäviä.

Ripeiden rangaistuksen lisäksi Ratzinger on osoittanut erityistä solidaarisuutta uhreille tapaamalla heitä, kuuntelemalla heitä ja itkemällä heidän kanssaan niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Hän on toistuvasti tuominnut pedofiliateot ja vakuuttanut kirkon tekevän kaikkensa sen eteen, ettei samaa tapahtuisi tulevaisuudessa. Eivätkä nämä ole pelkkiä sanoja, vaan tilastot kertovat, kuinka katolinen kirkko on jo nyt tehnyt hyväksikäytön kitkemiseksi enemmän kuin mikään muu järjestö: 

• kirkko on kouluttanut ja kouluttaa miljoonia lapsia ja aikuisia (erityisesti pappiskandidaatit) tunnistamaan hyväksikäytön merkit ja reagoimaan niihin

• kirkko tarkistaa ja seuloo pappiskandidaatit ja heidän taustansa huolellisesti ja katsoo määrän sijasta laatua

• kirkko on perustanut hiippakuntiin asiantuntijalautakuntia hyväksikäyttöepäilysten tutkimiseksi ja varmistanut, että uhrit tulevat kuulluiksi

Pahamaineista isä Murphyn tapausta tutkinut pappi Tom Brundage kirjoittaa:

”Yhtenä esimerkkinä, joka ei ole lainkaan ainutkertainen, on Anchoragen arkkihiippakunta, missä nyt työskentelen. Täällä käytännössä jokaisessa seurakuntatilojen julkisessa WC:ssä on kyltti, joka kysyy, onko joku kirkossa käyttänyt henkilöä hyväksi. Alla on puhelinnumero, jonne hyväksikäytön voi ilmoittaa, ja melkein kaikkien arkkihiippakunnan työntekijöiden on osallistuttava vuosittain turvallinen ympäristö -koulutukseen. En tiedä, mitä muuta kirkko voisi tehdä.”

Mitään tällaista dokumentti ei kertonut. Toinen vauva.fi -sitaatti kertoo lisää ohjelman jättämästä väärästä mielikuvasta: ”Eikä onkelmaa ole vieläkään saatu hallintaan, vaan oman maineen suojelu on edelleen lasten suojelua tärkeämpää.”

Todellisuudessa kirkko USA:ssa, jossa skandaali ensimmäisenä puhkesi, on saanut pappispedofilian erinomaisesti kuriin. Jos kaikki uskottavasti syytetyt oletetaan syyllisiksi, vuonna 2012 USA:ssa ilmeni kuusi (6) pappispedofiliatapausta, kun katolilaisia maassa on 77 miljoonaa. Sen sijaan kirkon ulkopuolella yhteiskunnassa raportoitiin yli 63 tuhatta alaikäisen seksuaalisen hyväksikäytön tapausta. Pelkästään New York Cityn kouluissa 128 henkilökunnan jäsentä on todettu syylliseksi seksuaaliseen hyväksikäyttöön sitten vuoden 2007, ja vain 33 on erotettu, monet taas palautettu virkaansa.

Ja nyt huomio: vertailun pointti ei ole oikeuttaa tai vähätellä kirkon sisällä tapahtunutta pedofiliaa, vaan ainoastaan osoittaa vääräksi dokumentin ja median ylipäänsä luoma mielikuva, jonka mukaan pedofilia on uskonnon ongelma tai että katolisuus on ”pedofiliauskonto”. ”Hymyilevä eläkeläinen” tunnustaa pedofilian muualla mutta sanoo, ettei sitä ole siellä ”samassa mitassa” kuin katolisuudessa – ei niin, sitä on muualla enemmän! Tiedotusvälineiden katolisuuskeskeisyys (ainoastaan tässä asiassa, tietysti) luo vain päinvastaisen kuvan. Pedofilia on vakava ongelma, johon pitää suhtautua avoimen tiukasti kaikkialla. Media on aivan oikein nostanut epäkohdan esiin katolisessa kirkossa, ja kirkko on ottanut kritiikistä vaarin. Nyt tämä olisi syytä tunnustaa ja siirtyä taistelemaan ilmiötä vastaan myös yhteiskunnan instituutioissa.