Alex Gibneyn dokumenttiprojekti ”Ja kirkko vaikeni” (Mea maxima culpa) käsittelee pedofiliaskandaalia katolisessa kirkossa. HBO:n tuottama ja YLE:n heinäkuun alussa kahdesti esittämä dokumentti vaikuttaa huolellisesti perustellulta, mutta aina on hyvä etsiä lisätietoa ja tarkastaa lähteet. Pedofiliaskandaalista ja sen mediaraportoinnista kaksi kirjaa kirjoittanut David F. Pierre kirjoittaa:
”Kun otetaan huomioon asian valtava mediajulkisuus viimeisen kahden vuosikymmenen aikana, seksuaalinen hyväksikäyttö katolisessa kirkossa ansaitsee varmasti rehellisen ja vakuuttavan dokumentin. Valitettavasti ’Ja kirkko vaikeni’ ei täytä näitä vaatimuksia. […] Gibneyn ja HBO:n pitäisi hävetä. Filmissä esiintyvien kirkon historiaa, opetusta ja menettelyjä koskevien virheiden ja harhaanjohtavien väitteiden määrä on hämmästyttävä.”
Pierre on koonnut kokonaisen sarjan kriittisiä artikkeleita dokumentista (ja pedofiliaskandaalista yleensä) themediareport.com -sivustolle. Tarkoituksena ei tietenkään ole oikeuttaa pedofiliaa, vaan erottaa faktat fiktiosta ja käsitellä aihetta tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti. Eikö ”Ja kirkko vaikeni” sitten tehnyt niin? Blogilla seponsanomaa.net arvioidaan dokumentista:
”Se saattoi katolisen kirkon tosi huonoon valoon, mutta ei silti vaikuttanut yksipuolisesta ja sensaatiohaluiselta. Pikemminkin se oli kuin poliisin tutkintapöytäkirjojen analyysia vuosikymmenien ajalta.”
Tämä tosiaan oli vaikutelma, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa päinvastaista. Pierre on dokumentoinut, kuinka uhreja lukuun ottamatta lähes kaikki dokumentin ekspertit ovat erittäin puolueellisia kirkkoa vastaan. Kirkolle suotuisammat äänet (kuten kardinaali Timothy Dolan) katkaistaan ennen kuin he ehtivät perustella kantaansa. Kirjoitetuissa kommenteissaan Dolan uskaltaa myöntää puolueellisuutensa kirkon puolesta – ja lisää sitten: ”Toivoisin vain, että jotkut toisellakin puolella myöntäisivät puolueellisuutensa.”
1700 vuotta pedofiilipappien peittelyä?
Räikeä esimerkki dokumentin faktat ylittävästä puolueellisuudesta/antikirkollisuudesta on mielikuva, jonka se luo ylimalkaisella viittauksellaan 300-luvulla Espanjassa pidettyyn Elviran synodiin. Vauva.fi -foorumilla kirjoitettu kommentti kuvastaa hyvin, millaiseen tulkintaan dokumentti johtaa:
”Kun kirkko ylintä johtoa myöden on tiennyt lasten hyväksikäytöstä koko ajan, dokumentaatiota löytyy aina 1700 vuoden takaa, mutta ei ole tehnyt asialle koskaan yhtään mitään ja on haluton edelleenkään tekemään yhtään mitään, vaan vaikenee, niin kertoo aika paljon millainen se kristillinen moraali oikein on.”
Kuten Pierre dokumentoi, Elviran synodi tosiaan tuomitsi poikien seksuaalien hyväksikäytön kaanonissa 71. Siis tuomitsi, ei hyväksynyt. Eikä kaanon koskenut mitenkään erityisesti pappeja vaan kaikkia kristittyjä. Ja sitten olennaisin: tuon ajan pakanakulttuurissa-ikäisten poikien naiminen oli normaalia ja hyväksyttyä, joten synodi asettui kulttuuria vastaan ja auttoi luomaan myöhemmän kristillisen ja jälkikristillisen Euroopan kulttuuria, jossa moinen käytös tajutaan tuomita. Itse Elviran synodi on siis jo varhainen osoitus siitä, että kirkko on alusta asti ollut halukas tekemään asialle jotain.
Dokumentti osoittaa historiallisen tajun puutetta myös lähimenneisyyden käsittelyssä. Se ei kertaakaan mainitse, että vaikka 1950-70-luvuilla tajuttiin, että alaikäisten seksuaalinen hyväksikäyttö on väärin, siihen suhtauduttiin koko yhteiskunnassa aivan eri lailla kuin tänään. Esimerkiksi kelpaa Hollywood-ohjaaja Roman Polanskin tapaus vuodelta 1977. Polanski antoi 13-vuotiaalle tytölle huumeita ja raiskasi hänet väkivaltaisesti. Tuomari tuomitsi Polanskin vain 90-päiväiseen psykiatriseen hoitoon, jonka jälkeen psykiatri päätteli, että ohjaajalla on hyvä harkintakyky ja korkeat eettiset arvot ja että vankeustuomio ei olisi tarpeen eikä hyödyllinen.
Kun siis kirkko yritti menneinä vuosikymmeninä hoitaa pedofiilipappeja lähettämällä heitä retriitteihin tai psykiatriseen hoitoon, se seurasi aikansa eksperttien ohjeita ja tuolloin normaalia käytäntöä. Emme hyväksyisi tällaista menettelyä nyt, mutta on epäreilua tuomita menneitä vuosikymmeniä nykystandardein – tai jos ei ole, niin ainakin on epäreilua rajoittaa tämä tuomio koskemaan vain kirkkoa.
Nykytilanne
Dokumentti on siis johtanut harhaan sekä 1700-vuotisen historian että 1950-70-lukujen osalta. Mikä sitten on nykytilanne? Kuten aiemmasta kommentista käy ilmi, ohjelma antaa vaikutelman, että kirkko ”ei ole tehnyt asialle koskaan yhtään mitään ja on haluton edelleenkään tekemään yhtään mitään, vaan vaikenee”. Todellisuudessa se, joka vaikenee, ei ole kirkko, vaan dokumenttiprojekti. Dokumentti ei kerro mitään siitä, mitä kirkko on tehnyt, ja jättää siksi mielikuvan, että kirkko ei ole tehnyt mitään.
Törkeimmällä tavalla dokumentti mustamaalaa Joseph Ratzingerin/paavi Benedictus XVI:n, joka on tehnyt enemmän tilanteen korjaamiseksi kuin kukaan. Kuten dokumentti mainitsee, vasta vuodesta 2001 lähtien kaikki pedofiliatapaukset päätyivät Ratzingerin pöydälle. Dokumentti käyttää tätä faktaa vain osoittaakseen sen, että Ratzinger on ollut ongelmasta tietoinen. Se ei kerro, mitä sitten tapahtui.
Ratzinger kävi läpi satoja tapauksia huolellisesti ja otti käyttöön ”nollatoleranssin”, jossa jokainen uskottavasti syytetty pappi poistetaan heti virastaan. Myös poliisille ilmoitetaan tapauksista. Ratzinger helpotti ja nopeutti oikeusprosessia huomattavasti ja mahdollisti pappien pikaisen erottamisen virasta sekä korkea-arvoistenkin kirkonmiesten rankaisemisen.
Erityisen kuuluisa on Legionaries of Christ -perustaja isä Macielin tapaus, josta dokumentti suoranaisesti valehtelee väittämällä, ettei Benedictus XVI uskaltanut paavina tehdä hänelle mitään. Oikeasti Benedictus XVI langetti vuonna 2006 tuomionsa ja paljasti Macielin julkisesti määräämällä hänet elämään eristyksissä ”rukouksen ja katumuksen” elämää vanhuutensa viimeiset vuodet ilman pastoraalisia tehtäviä.
Ripeiden rangaistuksen lisäksi Ratzinger on osoittanut erityistä solidaarisuutta uhreille tapaamalla heitä, kuuntelemalla heitä ja itkemällä heidän kanssaan niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Hän on toistuvasti tuominnut pedofiliateot ja vakuuttanut kirkon tekevän kaikkensa sen eteen, ettei samaa tapahtuisi tulevaisuudessa. Eivätkä nämä ole pelkkiä sanoja, vaan tilastot kertovat, kuinka katolinen kirkko on jo nyt tehnyt hyväksikäytön kitkemiseksi enemmän kuin mikään muu järjestö:
-
kirkko on kouluttanut ja kouluttaa miljoonia lapsia ja aikuisia (erityisesti pappiskandidaatit) tunnistamaan hyväksikäytön merkit ja reagoimaan niihin
-
kirkko tarkistaa ja seuloo pappiskandidaatit ja heidän taustansa huolellisesti ja katsoo määrän sijasta laatua
-
kirkko on perustanut hiippakuntiin asiantuntijalautakuntia hyväksikäyttöepäilysten tutkimiseksi ja varmistanut, että uhrit tulevat kuulluiksi
Pahamaineista isä Murphyn tapausta tutkinut pappi Tom Brundage kirjoittaa:
”Yhtenä esimerkkinä, joka ei ole lainkaan ainutkertainen, on Anchoragen arkkihiippakunta, missä nyt työskentelen. Täällä käytännössä jokaisessa seurakuntatilojen julkisessa WC:ssä on kyltti, joka kysyy, onko joku kirkossa käyttänyt henkilöä hyväksi. Alla on puhelinnumero, jonne hyväksikäytön voi ilmoittaa, ja melkein kaikkien arkkihiippakunnan työntekijöiden on osallistuttava vuosittain turvallinen ympäristö -koulutukseen. En tiedä, mitä muuta kirkko voisi tehdä.”
Mitään tällaista dokumentti ei kertonut. Toinen vauva.fi -sitaatti kertoo lisää ohjelman jättämästä väärästä mielikuvasta: ”Eikä onkelmaa ole vieläkään saatu hallintaan, vaan oman maineen suojelu on edelleen lasten suojelua tärkeämpää.”
Todellisuudessa kirkko USA:ssa, jossa skandaali ensimmäisenä puhkesi, on saanut pappispedofilian erinomaisesti kuriin. Jos kaikki uskottavasti syytetyt oletetaan syyllisiksi, vuonna 2012 USA:ssa ilmeni kuusi (6) pappispedofiliatapausta, kun katolilaisia maassa on 77 miljoonaa. Sen sijaan kirkon ulkopuolella yhteiskunnassa raportoitiin yli 63 tuhatta alaikäisen seksuaalisen hyväksikäytön tapausta. Pelkästään New York Cityn kouluissa 128 henkilökunnan jäsentä on todettu syylliseksi seksuaaliseen hyväksikäyttöön sitten vuoden 2007, ja vain 33 on erotettu, monet taas palautettu virkaansa.
Ja nyt huomio: vertailun pointti ei ole oikeuttaa tai vähätellä kirkon sisällä tapahtunutta pedofiliaa, vaan ainoastaan osoittaa vääräksi dokumentin ja median ylipäänsä luoma mielikuva, jonka mukaan pedofilia on uskonnon ongelma tai että katolisuus on ”pedofiliauskonto”. ”Hymyilevä eläkeläinen” tunnustaa pedofilian muualla mutta sanoo, ettei sitä ole siellä ”samassa mitassa” kuin katolisuudessa – ei niin, sitä on muualla enemmän! Tiedotusvälineiden katolisuuskeskeisyys (ainoastaan tässä asiassa, tietysti) luo vain päinvastaisen kuvan. Pedofilia on vakava ongelma, johon pitää suhtautua avoimen tiukasti kaikkialla. Media on aivan oikein nostanut epäkohdan esiin katolisessa kirkossa, ja kirkko on ottanut kritiikistä vaarin. Nyt tämä olisi syytä tunnustaa ja siirtyä taistelemaan ilmiötä vastaan myös yhteiskunnan instituutioissa.
Kylläpä on hiljaista. Totuus onkin päinvastainen: katolisessa kirkossa on vähemmän pedofiliaa kuin muualla ja muissa kirkkokunnissa. Tähän tulokseen Amerikassa on tultu kun vertaillaan prosentteja. Lukumääräinen tapausten vertailu vääristää mielikuvaa huomattavasti, koska katolisia pappeja on maailmassa yli 400 000. Missään ei tietysti saisi olla yhtään pedofiilia.
Hiljaista on täälläkin, kuten Outi Väisänen toteaa ja itsekin totesin saman Emil Antonin viimeisimmän ja samalla ensin lukemani postauksen jälkeen.
Poiminta: ”Jos kaikki uskottavasti syytetyt oletetaan syyllisiksi, vuonna 2012 USA:ssa ilmeni kuusi (6) pappispedofiliatapausta, kun katolilaisia maassa on 77 miljoonaa. Sen sijaan kirkon ulkopuolella yhteiskunnassa raportoitiin yli 63 tuhatta alaikäisen seksuaalisen hyväksikäytön tapausta.”
Klassisen kristinuskon ilmiiönä kieltävät keskustelijat iskevät helpon saaliin kimppuun. Kun joku uskoa puolustava yrittää järjellä puolustaa uskoaan, herätysliikkeitä tai kat ja ort kirkkoa, he ovat haukkoina paikalla. Muulloin he lymyilevät. Mutta usko on irrationaalinen asia. Minä uskon, kuten on kirjoitettu, koska olen saanut uskoni lahjaksi. Enkä mitä tahansa uskoa, vaan sitä, joka osoitti tutustumaan Kirjoituksiin, kuten em. instituutiotkin. Uskoa voi puolustaa vain oikomalla Antonin tapaan valheita ja mutu-tietoja, ei järkiargumenteilla.
Minä yritin tuota hiljaisuutta rikkoa (hiukan aiheen vierestä kylläkin) Emilin ensimmäisen kirjoituksen kommenttiketjussa.
Kyselin siellä:
Mutta mikä tuo katolinen opetus ”eri kehistä” tarkkaan ottaen on? Miten ”todellinen” mahdollisuus on ”luterilaisen autuus”, jos hän pysyy luterilaisena? Voisiko Emil valottaa näitä kysymyksiä lyhyesti.
Tällä välin löysin Emilin erinomaisen tekstin ”Extra ecclesiam nulla salus?” hänen omalta ”Hyviä uutisia”-sivustoltaan.
Siellä Emil lainaa kirkon virallista kantaa:
Pitääkö tämä käsittää niin, että luterilainen voi pelastua vain, jos hän on voittamattoman tietämätön katolisen kirkon olemassaolosta tai sen opetuksista? Saattaa olla, että me luterilaiset olemmekin riittävän tietämättömiä ainakin katolisesta opista. Ehkä siis onkin parempi olla lukematta Emilin kirjoituksia – säilytämme paremmin mahdollisuutemme taivaspaikkaan.
Anteeksi, eihän tämä ole leikinlaskun paikka. Muotoilen hiukan toisin ja kysyn ihan tosissani:
Miten ”todellinen” mahdollisuus on ”luterilaisen autuus”, jos hän tuntee katolisen opin ja pysyy silti luterilaisuudessa (eikä siis liity katoliseen kirkkoon)?
Miksiköhän tähän on valittu vuosi 2012.
Miksi ei vaikka 2003.
Olisikohan syynä se, että siten ei luvut olisikaan niin kivoja….
Tilastot on kivoja, jos saa poimia sieltä haluamansa luvut näyttämättä kokonaisuutta.
Tuomas: Miksi 2012? No tietysti siksi, että se on viimeisin täysi vuosi ja pointti oli osoittaa, kuinka hyvä nykytilanne on eli kuinka hyvin asia on saatu haltuun. 2002-2003 Uskonopin kongregaatiolle virtasi Ratzingerin ansiosta kaikki syytökset viimeisen yli 50 vuoden ajalta! Vuodesta 2005 USA:n luvut ovat olleet 4-14 per vuosi. Niin ja tuohon toisessa kohdassa siteeraamaasi puu&hedelmät-kohtaan: se viittaa Jeesuksella yksityishenkilöihin, jotka väittävät olevansa profeettoja tms, eikä sitä voi mielestäni vastuullisesti soveltaa järjestöihin tai kirkkokuntiin, jotka koostuvat sekä hyvistä että pahoista…
Petri, opetus ”kehistä” löytyy Vatikaanin II konsiilin dokumenteista kuten Lumen Gentium, Unitatis Redintegratio ja Nostra Aetate. Tuo siteeraamasi teksti artikkelistani on prekonsiliaariselta ajalta, jolloin käytettiin tuota subjektiivista tahtomusta keinona ratkaista ei-katolilaisten pelastusmahdollisuuden ongelma, mutta eroa ei tehty muiden kristittyjen ja ei-kristittyjen välille, mikä oli ilmiselvästi ongelmallista. Vatikaani II korjasi tämän objektiivisella lähestymistavalla joka keskittyi kunkin porukan saamiin lahjoihin. Luterilaisten tapauksessa lahjapakkaus on aika iso ja siksi oletus nähdäkseni positiivinen, tosin katolilaiseksi kääntymisen velvoitus säilyy jos ja kun luterilainen omassatunnossaan ymmärtää katolisen kirkon Kristuksen tahtomaksi yhdeksi, pyhäksi, katoliseksi ja apostoliseksi kirkoksi.
Tässä muutama ote LG:stä ja UR:stä ei-katolisista kristityistä:
15. Kirkko tietää, että sillä on monia siteitä niihin, jotka ovat kastettuja ja kantavat kristityn kunnianimeä, mutta eivät tunnusta täydellistä uskoa tai eivät ole säilyttäneet elämän ja sakramenttien yhteyttä siihen Pietarin seuraajan alaisuudessa.[14] Monet nimittäin pitävät kunniassa Pyhää kirjaa uskon ja elämän ohjeena, osoittavat vilpitöntä uskonnollista intoa, uskovat rakkautta tuntien Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, sekä Kristukseen, Jumalan Poikaan ja Vapahtajaan.[15] Heidät on merkitty kasteen merkillä, joka yhdistää heidät Kristukseen, ja lisäksi he omissa kirkoissaan tai kirkollisissa yhteisöissään tunnustavat ja ottavat vastaan muitakin sakramentteja. Monet heistä omistavat myös piispuuden, viettävät pyhää eukaristiaa ja vaalivat Jumalansynnyttäjän Neitsyen kunnioittamista.[16] Tämän lisäksi on olemassa rukouksen ja muiden hengellisten lahjojen yhteys sekä vieläpä eräänlainen todellinen yhdysside Pyhässä Hengessä, koska hän lahjojensa ja armonsa kautta työskentelee heissäkin pyhittävällä voimallaan ja on muutamille heistä antanut voimaa jopa marttyyrikuolemaan. Näin Henki herättää kaikissa Kristuksen opetuslapsissa kaipuun ja ponnistelun, jotta kaikki yhtyisivät rauhan hengessä Kristuksen säätämällä tavalla yhdeksi laumaksi yhden ainoan Paimenen johtoon.[17] Tämän saavuttamiseksi Kirkkoäiti ei lakkaa rukoilemasta, toivomasta ja työskentelemästä, ja se kehottaa lapsiaan puhdistautumiseen ja uudistumiseen, jotta Kristuksen merkki säteilisi entistä kirkkaampana Kirkon kasvoilla. (LG 15)
3. Jo alkuajoista lähtien tämän yhden ja jakamattoman Kirkon piirissä on esiintynyt repeytymiä,[15] joita apostoli moittii ja tuomitsee jyrkin sanoin.[16] Myöhempinä vuosisatoina on syntynyt laajempia erimielisyyksiä, ja huomattavan suuria ryhmiä on irtaantunut katolisen Kirkon täydestä yhteydestä, jolloin syyllisiä jakautumiseen ovat useinkin olleet molempien riitapuolten edustajat. Niitä nykyään eläviä ihmisiä, jotka ovat syntyneet tällaisten yhteisöjen piiriin ja siellä oppineet uskomaan Kristukseen, ei kuitenkaan voida syyttää jakautumisen synnistä. Katolinen Kirkko kohtelee heitä veljellisellä arvonannolla ja rakkaudella. Ne jotka uskovat Kristukseen ja ovat saaneet pätevän kasteen, ovat näet tietyllä tavalla yhteydessä katoliseen Kirkkoon, vaikkakaan tämä yhteys ei ole täydellistä. Näiden kristittyjen ja katolisen Kirkon välillä esiintyy todella lukuisia erimielisyyksiä, jotka koskevat oppikysymyksiä ja toisinaan myös kristillisen elämän järjestystä ja Kirkon rakennetta. Tästä aiheutuu Kirkon täydellisen ykseyden tielle monia ja usein varsin vakavia esteitä, joiden voittamiseksi juuri ekumeeninen liike ponnistelee. Kuitenkin nämä kristityt, tultuaan vanhurskautetuiksi uskosta kasteessa, tulevat liitetyiksi Kristuksen ruumiiseen.[17] Siksi heillä on täysi oikeus kantaa kristityn kunnianimeä, ja syystä katolisen Kirkon lapset tunnustavat heidät veljiksi Herrassa.[18]
Sitä paitsi monia ja vieläpä tärkeitä niistä aineksista ja tekijöistä, jotka yhdessä antavat Kirkolle kasvun ja elämän, saattaa esiintyä myös katolisen Kirkon näkyvien rajojen ulkopuolella, nimittäin kirjoitettu Jumalan sana, armon elämä, usko, toivo ja rakkaus sekä muita Pyhän Hengen sisäisiä lahjoja ja näkyviä aineksia. Kaikki tämä, mikä saa alkunsa Kristuksesta ja johtaa häneen, kuuluu täydellä oikeudella Kristuksen ainoaan Kirkkoon.
Erossa olevien veljiemme keskuudessa suoritetaan myös lukuisia kristilliseen uskontoon kuuluvia pyhiä toimituksia. Ne pystyvät epäilemättä todella synnyttämään armon elämää, aina eri tavoin riippuen kunkin kirkon tai yhteisön luonteesta, ja niitä on pidettävä välineinä, jotka avaavat pääsyn pelastuksen yhteyteen.
Samaten nämä erossa olevat kirkot ja yhteisöt,[19] vaikka ne uskomme mukaan kärsivätkin tietyistä puutteista, eivät suinkaan ole vailla painoa ja merkitystä pelastuksen salaisuudessa. Kristuksen Henki ei näet ole kieltäytynyt käyttämästä niitä pelastuksen välineinä, sillä niiden voima on lähtöisin katoliselle Kirkolle uskotusta armon ja totuuden täyteydestä. (UR 3)
Toivottavasti tämä selkeytti asiaa:)
Kiitos, Emil. Kyllä vastauksesi selkeytti asiaa paljonkin. Luin suorastaan liikuttuneena noita otteita LG:stä ja UR:stä:
Tämä on paljon enemmän kuin oman luterilaisen kansankirkkoni herätysliikkeenä tunnettu vanhoillislestadiolaisuus (sen SRK-oppi) minulle suo. Heille en ole ”veli Herrassa”, mutta sinulle ilmeisesti olen. Siispä kiitän uudelleen ja tervehdin sinua veljenä Herrassa, Emil!
Hei Pertti ja anteeksi myöhäinen vastaus (ja nimesi väärä muoto edellisessä viestissä!)! Olen erittäin iloinen kommentistasi. Olen vakuuttunut LG 15:n ja UR 3:n sanoman levittämisen tärkeydestä Suomessa juuri tuollaisen vaikutuksen saavuttamiseksi. Kiitos veljellisestä rohkaisusta ja jatketaan ekumeenista tienraivausta.
[…] Itse kirjoitin ko. dokumentista ja pappispedofiliasta tuolloin 3-osaisen artikkelisarjan (1, 2, […]
Erään sosiologisen tutkimuksen mukaan teki vallanpitäjät mitä vaan niin 10-20 % on aina vaatimassa vallanpitäjän kukistamista. Suomen oloissa , siis kirkon jäsenistä normaalia olisi että n 450 000 . 900 000 henkeä olisi oppositiossa vaatimassa keulakuvien eroa. Mutta on muistettava että 4 000 000- 3 500 000 on edelleen tukemassa . Joten muutaman tuhannen allekirjoitus on odotettavissa, mutta sillä ei ole paljoakaan painoarvoa .
Mediaherkkyydessä tapahtuu aivan liian usein. että enemmistö sopeutuu pelosta pienen äänekkään vähemmistön agendaan luullen sen muuten kasvavan ylivoimaiseksi. Vähemmistön agendaan sopeutuminen ja myönnytykset antavat vähemmistölle suhteettoman suuren vallan mikä voi johtaa vallan vaihtoon ,mutta syy on silloin seettä enemmistö on itseasiassa luopunut vallasta .
Ihmettelen niitä pappeja, jotka ovat laitteneet nimensä noille listoille.
No joo, moni ihmetteli niitä pappeja, jotka nostelivat videolla peukkujaan. Ihmetellä saa.
Niin, riippuu miten kirkon tunnustukseen suhtaudutaan. Ihmetellä tosiaan sopii moista nipottamista, mikäli Raamattuun sitoutunut tunnustus on mappi-Ö:ssä pölyttymässä samaan tapaan kuin yritysten ”arvot” tapaavat olla. Että tuommoinenkin dokumentti tuli kerran perjantai-iltapäivän ratoksi laadittua, mutta eipä sille pahemmin käyttöä ole keksitty.
Ymmärtääkseni moni pappi suhtautuu tunnustukseen vähän toisin.