Ankara kunnollisuuden vaatimus vainoaa tämän ajan ihmistä. Olemme vapautuneet monista isien perinnäissäännöistä, hyödyllisistä ja hyödyttömistä, mutta uusia sääntöjä on tullut kosolti tilalle. Pitää olla monella tavalla kunnon ihminen.
Pitää urheilla, harrastaa kuntoliikuntaa tai ainakin hyötyliikuntaa. Tässä kontekstissa (erityisesti teologien suosima sivistyssana) viimeksi mainittu liikuntamuoto tosin on vähän säälittävä ilmiö, mutta hätätilassa sekin välttää.
Pitää syödä terveellisesti ja noudattaa mieluusti jotain kummallista diettiä. Tämän vaatimuksen samoin kuin liikuntavelvoitteen taustalla on pyrkimys vähentää tulevia terveydenhuolto- ja sairaanhoitokustannuksia. Sivutuotteena saamme jo nyt hyvinvointia ja terveyttä – ja stressiä.
Huushollikin pitäisi konmarittaa, pelkistää ja typistää. Naureskelemme sota-ajat eläneiden sukupolvien vimmalle säästää kaikkea mahdollista. Kun sota nyt riehuu lähellä Euroopassa ja monet siellä elävät raunioissa, olen alkanut epäillä, onko sittenkään viisasta kyörätä jäteasemalle kaikki, mitä ei juuri tällä hetkellä tarvitse.
Kummallista, että kulttuurista ja lukemisesta tai vaikkapa politiikan seuraamisesta ei ole noussut samanlaista velvollisuutta. Puutteen korjaa osittain velvollisuus aktiivisesti seurata huutamalla juonnettuja, hauskaksi tarkoitettuja tv:n viihdeohjelmia. Pitää tietää, mistä puhutaan.
Luontoa pitää säästää kompostoimalla ja kierrättämällä, kohtuullistamalla kulutusta ja välttämällä suoranaista saastuttamista. Luontovelvoitteet varmasti ovat meille hyväksi, mutta nekin aiheuttavat päänvaivaa mm. silloin, kun pitää autolla ajaa liikuntavelvoitetta täyttämään. Elämä on ristiriitaista.
En ole eläkkeelle jäätyäni oikein ollut aamuihminen. Siitä huolimatta erikoisen hyviä ovat ne päivät, jolloin heti aamusta kiiruhdan seniorijumppaan tai lähden Perheenpään kanssa kävelylenkille. Ne aamut ovat mukavia, mutta varsinainen juttu on kyllä sen jälkeen koittava ihana vapaus. Loppupäivän voi silloin hyvällä omallatunnolla renttuilla! Mitä pitemmäksi loppupäivä jää, sen parempi.
Tässä kontekstissa (erityisesti teologien suosima sivistyssana) renttuilu tarkoittaa sitä, että voi hyvillä mielin kyhjöttää sisätiloissa ja särpiä kahvia. Kahvileipää kuitenkin vain poikkeustapauksissa (vrt. toinen kappale alusta). Kesällä vaihtoehtona on mukava tuoli kuistilla. Voi uppoutua lukemiseen, kirjoittelemiseen, käsitöiden tekemiseen , palapelin kokoamiseen, television töllöttämiseen tai vaikka tarpeettomien tavaroiden tarpeettomaan järjestelyyn. Sanalla sanoen: voi renttuilla.
Kiitos Pirjo tästä! Ei tarvitse aina olla kysymys vakavasta ”kontekstuaalisen” teologian teemasta tässä kontekstissa:) vaan voi hyvin kirjoittaa näistä arkipäivän askareistakin. Parasta oli todella tuo konteksti, jonka ymmärrän ainakin pienenä neulanpistona tämän palstan teologisomiselle.
Tuo ”renttuilu” on hauska sana. Muistan kotiseutuni Merilapin puheenparressa sen joskus tarkoittaneen jotain irwingoodmaista viideltä saunaan ja kuudelta putkaan -tyyppistä kohellusta, mutta tässä ymmärrän sen enemmän laiskottelun tapaiseksi chillailuksi kuten nuoriso nykyisin asian ilmaisee.
Erinomaisia havaintoja!
Voisiko tuon renttuilun suorittaa 🙂 vaikka facebookissa, missä papitkin chillailee? Enkä ole siitä myötäylpeä. Kaikella on aikansa ja paikkansa. Kotimaa on/oli kristillisyhteiskunnallinen lehti-ehkä olisi syytä pitää se sellaisena? Mutta ei sitä nipottaa tarvitse. Otetaan löysin rantein 🙂 Mukavaa jatkoa, Pirjo! 🙂
Hannu, oikeasti itsekin ymmärrän renttuilun vähän vakavampana irrotteluna kuin vaikkapa palapelin kokoaminen, mutta sanoilla on hauska leikkiä. Jostain syystä ystävänikin vain hymyilevät aina, kun uhkaan renttuilla loppupäivän.