Nuorten aikuisten – siis kirkon kontekstissa kaikkien alle 50-vuotiaiden – uskonnollisuudesta on viime aikoina ollut paljon puhetta. Tuore kokoomateos Millenniaalien kirkko (toim. Sini Mikkola & Suvi Saarelainen) tuntuu osuneen kultasuoneen, varsinkin jos kirkon sisäpiirin ’huolta’ nuorempien sukupolvien uskonnollisuudesta tai sen puutteesta voi sellaisena pitää.
Onhan tästä toki ollut puhetta pitkään: nuorempien sukupolvien uskonnollisuus vähenee. Syitä on spekuloitu, tutkittukin. Sekä pitkittäistutkimuksessa että tuoreessa analyysissä haasteet on ankkuroitu oppiin ja uskomuksiin. Jonkinlainen kuilu kirkon ja nuorten sukupolvien välillä siis on. Tai pitäisikö sanoja kuiluja. Nuoret nimittäin uskovat monella tavalla. Amerikkalaisessa kontekstissa nykyistä Z-sukupolvea onkin kuvattu esimerkiksi postmoderneiksi pyhiinvaeltajiksi ja sielun etsijöiksi. Niin Atlantin tuolla puolen kuin täällä kotisuomessa nuorten sukupolvien uskonnollisuuteen vaikuttavia tekijöitä ovat tasa-arvo, yksilöllisyys ja kokemuksellisuus. Esimerkiksi filosofi Linda Zagzebski on puhunut modernin ihmisen kaipuusta ajatella omilla aivoillaan ja tuntea omalla sydämellään; tämä näyttää olevan erityisen totta juuri nuorempien ikäpolvien keskuudessa.
Millaisen ongelman henkilökohtaisuuden ja itsenäisyyden tarve sitten aiheuttaa Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle? Vähintään sen, että nuorten sukupolvien kokemukset ja kaipuut on vihdoin otettava tosissaan. Meidän, kohta keski-ikäisten ’nuorten” etsikkoajat alkavat olla ohi ja ”argumentit alkavat kiteytyä”, kuten taannoin totesin YLEn Horisontti-ohjelmassa. Samasta käännekohdasta voi lukea esimerkiksi täältä, täältä, täältä ja täältä. Ei tämä muutos ja sen suuntaviivat enää kai mikään uutinen ole. Ennen tutkittiin meitä, nykyään me tutkimme sekä itseämme että meitä nuorempia. Viesti alkaa olla selkeä, ajattelisin.
Me ’nuoret’ sukupolvet elämme sellaisessa arjen kontekstissa, joka asettaa raamit myös hengellisyydellemme. Kuten eletyn uskonnon tutkimusotetta kehittänyt Robert Orsi on todennut: Ihmiset muovaavat aina uskonnollista perinnettä aina oman arkensa kontekstissa. Uskonnolliset perinteet – ollessaan muuta kuin muumioitunutta museokamaa – tulevat eläväksi nimenomaan yksilön arkielämän kontekstissa. Siksi nuorempien sukupolvien arkea on havainnoitava ja heidän eletty uskonsa otettava tosissaan.
Väitöskirjatutkimuksessani syvennyin noin 16-27-vuotiaiden nuorten aikuisten kosmopoliittiseen elettyyn teologiaan. Nämä nuoret aikuiset ovat erityistä joukkoa. He ovat linkittyneet kirkollisiin kehitysapujärjestöihin, monet opiskelevat yliopistossa, sekä kirkolla että maailmanparantamisella on heidän arjessaan merkitystä. Erityisyydestään huolimatta nämä nuoret aikuiset voi kuulla ikäluokkansa yhdenlaisena äänitorvena; sellaisena, joille kirkolla on (vielä) jotain merkitystä ja jotka haluavat sekä vaikuttaa että tulla kuulluksi. Näiden nuorten uskomisen näkökulmat ja tavat voivatkin antaa kirkon päättäjille arvokasta tietoa siitä, miten tulevaisuuden teologiaa voisi rakentaa.
Kohtaamieni nuorten ajatuksia kuunnellen olen laatinut seuraavat teesit Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle. Kenties seuraavat näkökulmat voisivat ongelmien sijaan keskittyä siihen, millaisia mahdollisuuksia (!) nuorimpien sukupolvien uskonnollisuus voi kirkolle tarjota. Teesit, nimittäin, eivät ole kovinkaan kaukana luterilaisen uskon ja opin ytimestä, kenties aivan päinvastoin.
Kohti planetaarista toivon teologiaa eli nuorten aikuisten teesit kirkolle
- Planetaarinen konteksti on arkea!
Maailma on verkottunut. Tavarat, ihmiset, aatteet ja virukset liikkuvat. Sodat, nälkä, sairaudet ja taloudelliset haasteet liikuttavat ihmisiä. Nopean liikkumisen maailmassa on vaikea rakentaa raja-aitoja minun ja sinun, meidän ja heidän, sisäpiirien ja ulkolaisten välille. Me kaikki olemme me, ihmiskunta.
Ja vielä: muiden ihmisten lisäksi jaamme tämän planeetan kaiken muun elollisen kanssa. On eläimiä, kaloja ja kasveja. Hyönteisiä, joskin yhä vähemmän. Kaikkea elollisuudelle tärkeää. Ja me kaikki – ihmiset ja muut luodut – olemme riippuvaisia toinen toisistamme.
Nuoret aikuiset elävät monenlaisten ilmasto- ja ympäristöhuolien maailmassa. Kestävyys ja kohtuullisuus eivät ole teemoja, joista luetaan kirjoista eikä ympäristövastuuta ei saa kiteytettyä diplomiin. Se tulee iholle ja ihon alle, osaksi arkipäivää, pieniä valintoja ja katseen suuntia. Tulevaisuus – tai tulevaisuudettomuus – on täällä nyt ja jatkuvasti. Siksi planetaarinen näkökulma ei ole lisämauste tai vaihtoehto. Se on lähtökohta ja perusta.
- Kirkolta kaivataan harkittuja sanoja ja esimerkillisiä tekoja
Koska uskonto elää arjessa, ja arkea taas eletään sanoin, teoin ja tuntein, niin myös uskontoa on elettävä todeksi sanoin, teoin ja tuntein. Sanan kirkossa sanat ovat edelleen painavia. Moninaisuuden ja erilaisuuden keskellä elävä nuori taas elää monenlaisten sanojen keskellä. Tällöin tärkeää on puhua kielellä, joka on yhteinen. Esimerkiksi rakkaus, ”se on niin erilaista niinko maallisessa ja kirkollisessa mielessä”, totesi Anna, 22. Toivon käsite taas yhdistää ja ”sitä nyt varsinkin tarvitaan tässä ajassa”, kiteytti Jenna, 19.
Aina olennaista ei ole se, mitä sanotaan vaan miten sanotaan. Välittävätkö sanat ja niiden sanominen yhteyttä, kutsuvatko mukaan, ottavatko osalliseksi. Vai sulkevatko sanat ulos, rakentavat muureja ja rimaa uskolle ja osallisuudelle? Entä milloin kyse on yhteisestä uskosta, milloin mielipiteistä? Sanoissa ja sanattomasti välittyvät tunteet, tunnelmat ja aikomukset ovat tärkeitä, ja niitä nuoremmat ”terapiasukupolvet” ovat oppineet sekä aistimaan että pohtimaan.
Lopulta kirkon uskottavuus puidaan kuitenkin teoissa. Toteutuuko lähimmäisenrakkaus ja yhdenvertaisuus? Käytetäänkö Raamattua vallankäytön välineenä? Tarjotaanko seurakunnan tilaisuuksissa reilun kaupan tuotteita ja kasvisruokaa? Millaista teologiaa rakenteelliset ratkaisut – oppi ja arjen käytännöt viestittävät? Ollaanko näissä samalla sivulla vai jättääkö kirkko nuoret yksin olemaan huolissaan ja ottamaan tosissaan sekä tämän hetken että tulevaisuuden murheet ja pelot? Kaunis puhe ja hyvä tahto ei riitä, jos käytännöt kertovat toisenlaista tarinaa.
- Kriittisyys on myös itsekriittisyyttä
Kuten edellä totesin, nuoret terapiasukupolvet ovat oppineet aistimaan, pohtimaan, punnitsemaan – ja miettimään itse. Tämä tarkoittaa myös jatkuvaa itsereflektiota ja itsekriittisyyttä. Vain tällaisen tarkastelun kautta muutos on mahdollista. Nuorten kriittisyys ei kohdistu vain ulospäin, se ei keskity etsimään syntipukkeja vaan haastaa uudenlaiseen ja parempaan yhteiseen toimintaan.
Tässä, itsekriittisyyden hyveessä piilee myös suuri mahdollisuus suurelle laivalle. Milloin usko on suojakuori omilta peloiltamme tai väline omalle vallanhalullemme? Kenen ääni kirkossa lopulta pääsee kuuluviin – ja kenen ääntä ja elämää, se lannistaa tai puolustaa? Kenen luotuisuus tulee tunnistetuksi ja tunnustetuksi, kenen ei? Onko kirkko sanoin, teoin ja tuntein planetaarisen toivon puolustajana? Rakentaako se yhteistä tulevaisuutta ja Jumalan valtakuntaa myös niiden luotujen puolesta, joiden elämä ja ihmisarvo ovat eniten uhattuina?
Marjukka Laiho, YTM, TM, projekti- ja väitöskirjatutkija.
Kirkkomme puhuttelu pysyy samanlaisena ajattelematta puheesta sen enempää.
Tätä sanotaan kirkkomme todistukseksi.
Rakasta lähimmäistäsi kuin Itseäsi on mahdoton lause muussa kuin Kristinuskon todistajien katsomassa etiikassa moraalifunktiona mikä asia kokonaan jää käsittelemättä saati ymmärtämättä maanmatosen mahdollisuuksissa kurottaa elämässään korkeammalle tasolle henkisten kykyjensä katsomisessa.
Aiemmin Juha Heinilän blogissa katsottiin asiallisesti meidän heikkouksiamme narsistiseen ymmärrykseen saakka.
Kun rakkaus sana liitetään itserakkaus sanaan tulisiko meidän huomata enemmän.
Itserakkaus ja rakastamisen asia ovat hyviä asioita tarkastella lähemmin.
Voiko Ihminen ylipäänsä rakastaa Itseään.
Kirkollinen konjenktuuri mielellään asiasta muistuttaa kehotuksella rakastaa lähimmäistä kuin itseään, mutta mitä se tarkoittaa.
Parempi olisi sanoa arvostaa lähimmäisen tarpeet yhteneväisesti omiesi kanssa. Sielunhoitoa näin olisi enemmän kuin sotkea asioita.
Kyllä, Ihminen ei voi eikä kykene rakastamaan itseään. Itsestä huolehtiminen kykynsä mukaan on itsessään saamiemme kykyjen yksi mahdollisuus toteuttaa Luojamme antamaa mahdollisuutta arvostaa elämän lahjaa mutta ei se tarkoita Itsensä rakastamista.
Rakkautta Ihminen voi kokea ja saada luonnosta kuin toisista Ihmisistä. Samoin tehtävissä onnistuminen voi saada syntymään rakkauden kokemuksen, ja aina hyvä kun elämään itsessään.
Rakkauden kuin kokemisen aspektin Ihminen voi lahjoittaa eteenpäin, samoin kuin olla vastaanottava osapuoli.
Harkitsematon kuin ajattelematon rakkaussanan käyttö menettää sisintään myös siinä että rakkautta ei voi pakottaa.
Vaikka rakkaus itserakkautena on yltänyt käyttämiimme sanavarastoihin arjessa voi muistaen kysyä miten testattu ja ymmärretty asiayhteys on kokonaisuutta huomaten.
Kristillinen todistus ajassa ei halua ymmärtää kuin tautogian hyväksi ymmärtäviä periaatteita niin Ihmisen perisyntisyydestä kuin Ihmisen Oikean Uskon kautta saamasta hyvästä asiasta mikä sitten on Jumalan työtä Ihmisessä kun kohdalle sattuu.
Eikö jo voitaisi päästä eteenpäin ennenkuin sukumme kokonaan sammuu, vai onko se kirkon toivomus paremmasta tulevaisuudesta.
Laitoin tämän edellisestä Pekka Särkiön blogista mutta asia itsessään on yksi esimerkki miten kirkkomme toimii.