Tulevaisuuttaan ajattelevan kirkon on syytä panostaa mahdollisimman voimakkaasti perhe-, lapsi- ja kouluikäisten työhön. Tulevien vuosikymmenten jäsensuhdetta kirkkoon rakennetaan siinä, mitä seurakunnasta ja kristinuskosta kasvuvaiheessa opitaan ja koetaan.
Lähes joka kymmenes kirkkoon kuuluvista arvelee, että tulee joskus eroamaan kirkosta. Tämä tieto käy ilmi Jäsen360-tutkimuksen viimeisimmästä täydennystutkimuksesta, jota varten selvitettiin 3779 vastaajan arvoja, asenteita ja suhdetta kirkkoon. Tutkimus tehtiin viime vuonna, ja se oli kolmas kerta, kun seurakuntien ja kirkon hyödynnettäväksi tehtyä Jäsen360-aineistoa kartutettiin.
Kirkon jäsenmäärään kohdistuu näidenkin tutkimusten perusteella aikamoisia paineita. Eroaan varmoina pitävien lisäksi lähes kolmannes kirkon jäsenistä kertoo ainakin joskus ajatelleensa lähtemistä.
Millaisia nämä ihmiset ovat, ja millainen heidän hengellinen maisemansa on? Entä se suurin joukko, joka yhä vankasti on jäsenyydessä kiinni; mitä he kirkolta odottavat?
Keskimäärin hengellisyys näyttäisi olevan muutoksessa. Nelisenkymmentä prosenttia suomalaisista sanoo, ettei koskaan rukoile. Puolet ei pidä itseään hengellisenä ihmisenä. Keskiarvot kuitenkin peittävät taakseen paljon moninaisemmat kirkkoasenteet. Osa niistä on muuttumattomia vuosikymmenten takaa, ja osa on seurakuntien työlle haasteellisempia.
Kirkollisessa puheenparressa on alkanut esiintyä sellaisia käsitteitä kuin Irralliset, Avomieliset tai Uskolliset. Nämä ovat jäsentutkimuksessa löydettyjä tyyppejä. Erilaisilla ryhmillä on hyvin erilainen suhtautuminen uskontoon, mutta myös kotiin ja isänmaahan.
Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että seurakunnan jäsenyys ja toiminta on henkilökohtaisesti tärkeää edellä mainituista ryhmistä Uskollisille. Lähes miljoonalla suomalaisella side kirkkoon on hyvin luja ja muuttumaton. Tämä joukko muodostaa sen kirkon opille uskollisen ytimen, joka osallistuu jumalanpalveluselämään ja seurakuntien perinteiseen toimintaan.
Ei yhtä seurakuntaa
Uskollisten joukko edustaa ikähaitarin yläpäätä. Irralliset puolestaan ovat nuoria ja nuoria aikuisia. Heidän elämänvaiheensa ja urbaani elämäntapansa ovat hyvin erilaisia kuin vanhemmalla ja pienemmille paikkakunnille juurtuneella väestöllä. Se kaikki heijastuu asenteissa ja arvoissa.
Irrallisten joukkoon kuuluu yhteensä puolitoista miljoonaa henkeä, ja uudet sukupolvet näyttävät kartuttavan juuri tätä ryhmää. Irrallisten suhteen keskeistä on myös, että se jakaantuu kahteen ryhmään, joista toisessa korostuvat materialismi ja lievä arvokonservatiivisuus. Toinen ryhmä puolestaan on erittäin liberaali ja asenteiltaan avoin. Molempia ryhmiä yhdistää se, että kirkolla koetaan olevan hyvin vähän henkilökohtaista merkitystä.
Irrallisten ja uskollisten välimaastossa ovat Avomielisten ja Perinteellisten joukot. Molempiin mahtuu miljoona suomalaista, jotka kokevat olevansa ainakin jossain määrin kristittyjä ja luterilaisia. Henkilökohtainen suhde kirkkoon voi kuitenkin olla hyvin etäinen, vaikka se pitääkin edelleen jäsenyyden piirissä. Perinteellisille kirkko on vakiintunut osa suomalaisuutta. Avomielisille kirkko edustaa lisäksi mahdollisuutta edistää suvaitsevaisia näkemyksiä ja tehdä hyvää yhteiskunnassa.
Etenkin kaupungeissa nimenomaan Irrallisten ja Avomielisten ryhmiin kuuluvat ovat elämänvaiheeltaan kirkon perhe- ja kasvatustyön kohderyhmää.
Sekä Perinteellisten, Avomielisten että Irrallisten suhteen seurakuntien työ kohtaa samanlaisia kysymyksiä kuin vaikkapa puolueet ja järjestöt: jokaista tulisi osata puhutella omalla tavallaan. Jokaisen kohdalla tulisi kytkeytyä niihin asioihin, jotka kullekin ovat merkityksellisiä.
Kirkkosuhde on asenteita syvempi
Kun tarkastelee sitä, miten valtaosa suomalaisista kuvaa suhdettaan hengellisiin asioihin, tulokset voivat seurakunnan näkövinkkelistä olla hätkähdyttäviä.
Neljäkymmentä prosenttia on samaa mieltä siitä, että ”Armo on minulle tärkeä teema kristinuskossa.”
Alle puolet on samaa mieltä siitä, että virsilauluperinnettä tulee vaalia.
Alle neljännes on samaa mieltä siitä, että Kirkon tulee pitäytyä entistä selkeämmin Raamatun opetukseen. Alle kolmannes lukee Raamattua edes silloin tällöin.
Kaikenlaiset sellaiset väitteet, joilla mitataan henkilökohtaisesti koettua sitoutumista kirkon oppiin tai omaa elettyä hengellisyyttä, jättävät enemmistön epäröivälle kannalle. Kristittynä itseään pitää kuusi kymmenestä, luterilaisena puolet. Uskovaksi tunnustautuu neljännes ja uskonnolliseksi ihmiseksi vielä harvempi.
Nuo luvut ovat kiinnostavia siksi, että kirkkoonkuulumisprosentti on korkeampi kuin yksikään niistä. Irrallisistakin, joista vain 40 prosenttia sanoo olevansa kristitty, kirkkoon kuuluu kuitenkin yhä reilusti puolet. Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että kirkollisia juhlapäiviä olisi valmis kalenterista poistamaan harvempi kuin joka kymmenes?
Suvivirren laulamiseen koulujen kevätjuhlissa suhtautuu myönteisesti 80 prosenttia – eli melko suuri joukko niitäkin, joiden mielestä virsilauluperinnettä ei erityisesti pitäisi vaalia.
Olisi luontevaa ajatella, että ihminen, joka ei koe olevansa uskossa tai uskonnollinen ihminen, siirtyy kirkon ulkopuolelle. Tutkimus osoittaa, että näin ei kuitenkaan ole. Ihmiset ovat kirkossa, vaikka eivät osaa kutsua itseään uskonnollisiksi tai eivät oikein osaa arvioida, mitä armolla tai virsilauluperinteellä on tekemistä heidän kanssaan.
Mitä kirkolta odotetaan?
Suomalaisten arvomaailma on viime vuosikymmeninä liikkunut avomielisempään suuntaan. Mittarina tälle voi pitää esimerkiksi suhtautumista tasa-arvoiseen avioliittolakiin. 62 prosenttia on sitä mieltä, että samaa sukupuolta olevien avioliitoille tulisi olla mahdollisuus saada kirkollinen siunaus. Eri mieltä on alle viidennes.
Tällaisten asenteiden suhteen kirkon sisäinen keskustelu ei heijastele todellisuutta, jossa valtaosa suomalaisista ja myös kirkon jäsenistä elää.
Huolimatta maahanmuuttokeskustelussa kuuluvista kovista kriittisistä äänistä, yhä suurempi osa suomalaisista suhtautuu avoimesti kansainvälisyyteen ja näkee tänne tulevien kulttuurien rikastuttavan meidän maatamme.
Mitä kirkossa sitten arvostetaan? Kahdeksan kymmenestä suhtautuu myönteisesti sairaalapappeihin. Se on kirkollisten juhlapyhien säilyttämisen ohella vahvin jäsentutkimusten paljastama viite hengelliseen todellisuuteen.
On myös helppo sanoa, mitä kirkon ainakin pitäisi tehdä, jotta se vastaisi suomalaisten odotuksiin. Kirkon pitäisi keskittyä entistä enemmän heikompiosaisten auttamiseen ja toimia heikommassa asemassa olevien puolestapuhujana yhteiskunnallisessa keskustelussa. Näin haluaa seitsemän kymmenestä suomalaisesta.
Entä kasvatustyön näkökulma?
Kristillisellä kasvatuksella on tilaa
Kasvatustyön näkökulmasta erityisen kiinnostavaa jäsentutkimuksissa on se, miten lapsena omaksuttu kristillisyys heijastuu suhteessa hengellisyyteen ja asenteisiin kirkkoa kohtaan. Mitä läheisempi suhde kirkkoon, sitä varmemmin lapsena on saanut kristillistä kasvatusta, käynyt joulukirkossa tai oppinut iltarukouksen.
Tämä yhteys tuntuu itsestään selvältä, mutta se on seurakuntien työn kannalta hyvin tärkeä. Se osoittaa, että lapsuusvaiheessa läsnäollut kristillinen kasvatus heijastuu aikuisiän suhteeseen kirkon jäsenyyteen. Jos kotien kasvatus ohenee, kykeneekö seurakunta vaikuttamaan enemmän lapsuuden ja kouluiän vaiheissa?
Kristillisen kasvatuksen rajaisi vanhempien varaan vain 30 prosenttia. Uskonnonopetukseen kouluissa suhtautuu kielteisesti alle viidennes väestöstä. Suomalaisten asenteiden valossa seurakunnilla näyttää olevan liikkumavaraa innovoida ja toimia.
Suurin osa suomalaisista, joita kasvatustyön tulisi tavoittaa, ei mitenkään aktiivisesti harjoita hengellisyyttä, mutta näyttää pitävän tärkeinä helppoja kristillisiä perinteitä. Jos kirkko tekee hyvää, auttaa hädänalaisia ja puhuu ahdinkoon ajautuneiden puolesta, se heijastelee onnistuneesti sellaisia moraalisia odotuksia, jotka yleisesti jaetaan. Tutkimuksen valossa näyttää siltä, että uskonnollisen tiedon halutaan ainakin jossain määrin myös siirtyvän eteenpäin uusille polville.
Kirkon yksi haaste liittyy sitten toisaalta siihen, miten hyvästä työstä viestittäisiin: seurakunnan viestintään suhtaudutaan nihkeästi. Kasvatuksen kentän osalta kanavista eniten on auki some. 65 prosenttia lapsiperheistä toivoo, että seurakunta kertoo tapahtumistaan sitä kautta. Seurakuntalehtiä vanhemmista lukee silloin tällöin neljä kymmenestä.
Jäsenkehitys ei ole luonnonlaki
Jos seurakuntien jäsenyyden kysymystä tarkastelee Jäsen360-tutkimusten tiedon valossa, näyttää lähinnä siltä, että kirkossa ei ole vielä löydetty kaikkia keinoja, joilla voitaisiin kiinnittyä merkityksellisesti niiden ihmisten elämää, joille perinteinen seurakuntaelämä, siihen liittyvä sanasto ja tapa elää ja toteuttaa hengellisyyttä on jäänyt tyhjäksi. Heistä vain harva on mitenkään kirkkovastainen. Päinvastoin, kirkkoa kohtaan koetaan vaihtelevia odotuksia ja arvostuksia.
Jäsentutkimusten varsinainen tarkoitus on havahduttaa pohtimaan, mitä erilaisille ihmisille seurakunnassa oikein tulisi tarjota. Tällä hetkellä tilanne kysymyksen pohtimiselle on vielä varsin suotuisa: kirkkoon kuuluu yhä yli 70 prosenttia suomalaisista. Kyse on suurimmassa osassa Suomea edelleen lähinnä siitä, millä tavoin seurakunnat ja kirkko saa ihmisiä pysymään mukana.
Kasvatustyön kohtaamissa ikäluokissa yleiset yhteiskunnalliset arvot ja asenteet ovat painottuneet liberaaliin suuntaan. Suomi on suuri maa, ja alueelliset erot ovat merkittäviä. Sikäli kuin puhutaan kokonaisten ikäluokkien kohtaamisesta, tämä arvojen suunta on tarpeen ottaa huomioon.
Kristillisen kasvatuksen puitteissa täytyy asettaa kysymys siitä, kuinka suuren osan perheistä sulkee työn ulkopuolelle kovin normatiivinen opillinen painotus tai uskonnollinen kieli, jota ei oikein ymmärretä. Toinen puoli kysymystä on tämä: mitkä ovat niitä ihmisten arjen asioita ja oman elämän kysymyksiä, joissa seurakunta voi eri ihmisiä merkityksellisti kohdata. Se on jäsenlähtöisyyttä, ja siinä työnäyssä työntekijät ovat ihmisten palvelijoita.
Kirjoittaja on strateginen johtaja Insight360-nimisessä yrityksessä, joka tuottaa tutkimustietoa ja siihen perustuvaa käyttödataa suomalaisten arvoista, asenteista ja kulutustottumuksista elämän eri osa-alueilla. Insight360 on Kotimaa24:ää julkaisevan Kotimaa Oy:n omistama yhtiö. Kirjoitus on julkaistu aiemmin Nuori Kirkko ry:n Pieni on suurin -lehdessä (1/19).
Toimin työelämässä ollessani toisenlaisella hallinon alalla ja siellä havaitsin miten moniin uudistuksiin tuli herkästi mukaan oma tapamme toimia. Nuo tavat ja se kulttuuri, joka alallamme vallitsi, vesitti usein parhaan osan uudistuksista.
Nyt kun peilaan kokemustani kirkon kasvatustyön tavoitteisiin, niin näen siinä aivan saman sisäisen rakenteen. Kirkon kulttuurillinen asennoituminen ohjaa uudistusten suuntaa ja tavoitteita. Eli oikeasti uusia tavoitteita ei aseteta. Tehdään hienoja uudistuksia, mutta tehdään ne vanhan kaavan mukaan ja se kaava merkitsee sitä ettei todellista muutosta tapahdu.
Näin jatkamme uudistusten tiellä. Samat uudistukset uusilla nimillä voimme tehdä muutaman vuoden välein, uudelleen ja uudelleen. Olennaista muutosta asioihin ei kuitenkaan synny. Korjausta asioihin voi syntyä vain sen kautta, että rehellisesti pysähdymme tarkastelemaan toimintakulttuurimme rakenteita.. Muutamaan niitä ja seuraamaan muutosta, niin ettei se palaa takaisin entiseen uomaansa.
Vastoin lupaustani vielä yksi väärinymmärryksen oikaisu. ”Kaikki käy” ei ole ainakaan yksinomaan tai edes ensisijaisesti kiertoilmaisus kielteiselle kannalle samansukupuolisiin liittoihin . Kristillinen traditio on pitänyt kautta aikojen sekä irtonaisia sukupuolisuhteita että molemminpuoliseen halukkuuteen perustuvaa prostituutiota kristilliseen elämäntapaan soveltumatomina. Ovatpa monet paheksuneet avoliittoakin, joka sentään voi mielestäni olla viisaskin ratkaisu eräänlaisena avioliiton koeaikana (vrt. noviisi – munkki). Ns. avoin avioliitto ei käsittääkseni myöskään ole kristillisen avioliittoihanteen mukainen.
Kirkon kasvatustyön ehkä tärkein areena on rippikoulu. Rippikoulussa tulee antaa konfirmaatioon valmistautuville selkeä kuva siitä, millaista on kristillinenen usko, niin että konfirmoitavalle ei jää perusteita väittää, että hänet on petkuttamalla saatu pysymään kirkon jäsenenä. Väistämättä tällöin tulee ilmi kristinuskon luonne vastakulttuurina, joka kyseenalaista monia sekulaarikulttuurin hyväksymiä käytäntöjä niin hyvin seksuaalietiikan kuin talousetiikankin alueella. Ehkä näitä etiikan pulmiakin tärkeämpää on paneutua uskonnollisen ja tieteellisen maailmakuvan jännitteisiin, jossa pitäisi pyrkiä purkamaan turhia ennakkoluuloja puolin ja toisin.
Mielestäni rippikoulun tehtävä ei ole opettaa nuorille jonkin kirkkopoliittisen ryhmittymän seksuaalietiikkaa, riippumatta siitä soitettiinko urkupillistön kireimmillä vai löysimmillä äänillä.
Kirkon sanoma on mielestäni sanoma Kristuksesta, joka sovitti ihmisen synnit kuolemallaan ja että yksilö pelastuu ottamalla uskollaan vastaan pelastuksen ja syntien anteeksiantamisen.
Jokin ideologinen näpertely siitä, kuka saa harrastaa seksiä kenenkin kanssa ei kuulu rippikouluun.
Mikko on toki oikeassa asioiden tärkeysjärjestykseen nähden. Kuitenkin rippikoulun tiedolliseen sisältöön kuuluu kirkon opin ja tunnustuksen esittelyn ohella perehtymistä kirkon jumalanpalveluselämään, opastusta yksilölliseen hartauselämään (mm. rukous, raamatunluku) ja myös pohdiskelua etiikan kysymyksistä. Varsinkin etiikan alalla on syytä rohkaista nuoria avoimuuteen ja sallia erilaisia mielipiteitä , mutta on myös välttämätöntä tutustua kristillisen etiikan keskeisimpiin auktoriteetteihin, rakkauden kaksoiskäskyyn, kymmenen käskyn lakiin ehkäpä vuorisaarnaankin. Tällöin ei voine välttyä huomaamasta, että kristilliset ja sekulaarit ihanteen poikkeavat toisistaa joissakin kohden.
Jos pysytään tuolla seksuaalietiikan pelikentällä, minun on kovin vaikea nähdä selviä eroja sekulaarin yhteiskunnan valtavirran ja evankelis-luterilaisen kirkon valtavirran välillä. En allekirjoita sitä, että kirkko olisi oppositiossa tai vastakulttuuri.
Enkä viittaa nyt siihen, että pyritään löytämään mahdollisimman ääripäitä edustavat yksittäinen seksuaalin yhteiskunnan jäsen ja uskonnollisen lahkon edustaja vaan puhun nimenomaan siitä, miten valtavirta näkee asiat kirkossa tai yhteiskunnassa.
En näe syytä lähteä sille polulle, että jostain äärimielipiteestä johdetaan koko kirkon tai koko yhteiskunnan näkemys johonkin kysymykseen. Sillä ei saada muuta aikaiseksi kuin rakennetaan jännitteitä ja tarpeetonta vastakkainasettelua.
Vuonna 2008 ilmestyi kahdeksan kirkkomme piispan hyväksynnällä kirjanen ”Rakkauden lahja”. Sitä voinee pitää melko valtavirtaisena ja arvovaltaisena tulkintana kirkon seksuaalieettisistä ihanteista, ja kyllähän se poikkeaa aika selvästi esim viihdeteollisuuden markkinoimasta ”kaikki käy”-etiikasta. Mit ä talouteen tulee, on kulttuurissame myös nähtävissä kulttuurisen konsensuksen murenemista, kun toisaalta laajasti ihannoidaan röyhkeääkin rikastumista, joskin toisaalta esim. vihreän liikkeen parissa on myös paljon kannatusta yksinkertaiselle ja kohtuulliselle elämäntavalle, jota aivan oikein puolustetaan lähinnä ekologisin perustein.
Terminä ”kaikki käy” -etiikka on keskustelun kannalta ongelmallinen, koska se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa.
Seksuaalietiikan alueella sekulaari yhteiskunta tuomitsee voimakkaasti lapsiin kohdistuvat seksuaalisen hyväksikäytön, jopa voimakkaammin kuin tietyt uskonnolliset yhteisöt. Samoin yhteiskunnassa on vallalla ajattelutapa, että puolison pettäminen on eettisesti väärin.
Tietämättä tarkemmin, mitä ”kaikki käy” -etiikalla tarkoitetaan, en edelleenkään osta ajatusta siitä että kirkon ja yhteiskunnan seksuaalietiikkojen välissä olisi merkittävä ero.
Vielä yksi (ja viimeinen) vastine Mikolle. Ainakin läntisen liberalismin kyllästämissä maissa näyttää nähdäkseni sekulaarietiikassa vallitsevan käsitys, että kaikki semmoinen seksuaalisuuden toteutus on hyväksyttävää, josta aikuiset ihmiset voivat molemminpuolisen vapaaehtoisuuden pohjalta sopia. Tämä on kovin kaukana siitä kristillisen etiikan ihanteesta, joka pitää ihanteellisena seksuaalisuuden toteuttamisen tapana elinikäistä, uskollisuusvelvoitteen sisältävää yhden miehen ja yhden naisen avioiliittoa.
Ymmärretty.
”Kaikki käy” on siis kiertoilmaus sille, että hyväksytään samaa sukupuolta olevien parisuhteet.
Huomauttaisin kuitenkin, että mainitsemassasi piispojen rakkausoppaassa ei todeta, että samaa sukupuolta olevien parisuhteet ovat kristillisen ihmiskäsityksen ulkopuolella vaan siinä sanotaan, että samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä on kirkossa erilaisia näkemyksiä (kuten on myös yhteiskunnassakin).
“Kaikki käy” on siis kiertoilmaus sille, että hyväksytään samaa sukupuolta olevien parisuhteet.”
—–
-Yhteiskunnassa halutaan hyväksyttäväksi paljon muutakin kuin samaa sukupuolta olevien parisuhteet. Joitakin ei hyväksytä vielä yleisesti, mutta tietyt tahot tuovat niitä esiin. Vaihtoehdot eivät ole vain elinikäinen ja suljettu heterosuhde ja elinikäinen, suljettu homosuhde ja seksuaalialueen väkivaltarikokset.
On paljon harmaalla alueella liikkuvaa seksuaalisuuden toteuttamista, johon ei sisälly pettämistä ei väkivaltaa eikä pakottamista.
Jokainen joutuu itse tykönänsä miettimään mikä on omasta mielestä ok ja mikä ei. Itse suhtaudun kaikkeen aikuisten väliseen vapaaehtoiseen seksuaalisuuden toteuttamiseen -joka ei ole yhden miehen ja yhden naisen välistä- täysin samalla tavalla.
Mitä kirkon eettiseen opetukseen tulee, niin siinä on juurikin kyse siitä kuka saa harrastaa seksiä ja kenen kanssa. Se ei ole lainkaan turha eikä epärelevantti kysymys. Eikä se ole ”ideologista näpertelyä.”
Siis lähtökohtaisesti yhteiskunnassa hyväksytään kaikki sellainen seksuaalisuuden toteuttaminen, joka on vapaaehtoista ja aikuisten välistä.
Käytännössä kaikkea tällaista ei kuitenkaan yleisesti hyväksytä, kuten aikuisten sisarusten vapaaehtoiset suhteet, monisuhteet tai avoimet suhteet.
Onko tähän varauksellisuuteen syynä kristilliset perusarvot vai omat ennakkoluulot, vai intuitiivinen aavistus, että jokin vain ei ole hyvä juttu.
Tuomas Embuske on äärimmäisen ärsyttävä tyyppi, mutta hatunnosto siitä, että nostaa esiin aiheita, joista muut eivät uskalla puhua yhtä suoraan.
http://tuomasenbuske.puheenvuoro.uusisuomi.fi/85754-suvaitsevaisuus-on-vastenmielista
> Mitä kirkon eettiseen opetukseen tulee, niin siinä on juurikin kyse siitä kuka saa harrastaa seksiä ja kenen kanssa.
Kuten piispojen materiaalista hyvin selkeästi käy ilmi, kirkolla ei ole mitään virallista mielipidettä siitä, kuka saa harrastaa seksiä ja kenen kanssa. Kirkon jäsenille ja työntekijöillä voi olla asiasta omia eettisiä näkemyksiä, erityisesti jos muiden ihmisten seksielämään puuttuminen tuntuu mieluisalta.
Viimeinen kommenttini lipsahti väärään paikkaan, anteeksi Pekka!. Se oli vastine Mikko Niemiselle ja tarkoitettu tähän kommenttiketjuun tälle paikalle.
Kiitos Yrjö kun tulit keskusteluun mukaan. Rippikoulun merkitys on suuri, mutta sen merkitys voisi olla paljon suurempi, jos se käsitettäisiin nuorisotyön alkuna, eikä loppuna. Minulla on suuria vaikeuksia käsittää, miksi rippikoulussa keskitytään niin voimakkaasti tiedolliseen puoleen, jolla nuorelle ei ole käytännön elämässä mitään merkitystä. Sen sijaan nuoren henkilökohtainen kohtaaminen ja rippikouluryhmän ryhmäytyminen jää sivuasiaksi. Mielestäni rippikoulun tulisi olla sellainen, että nuori kokisi seurakunnan mielekkääksi paikaksi olla mukana muussakin toiminnassa, kuin isosena. Rippikoulu on eräänlainen aikuistumisriitti, jossa lapsi on ehkä ensikertaa on erossa vanhemmistaan. Uusi kokemus luo osaltaan yhteenkuuluvuutta koko ryhmän kanssa ja fiilis on mahtava. Sen tunnekokemuksen varaan voi rakentaa, jos se rakentaminen aloitetaan heti leirin jälkeen. Silloin nuoret saadaan tulemaan mukaan.
Minulle aiheuttaa suurta henkilökohtaista surua se että rippikoulun hieno mahdollisuus nuorisotyön alkuna jätetään monissa seurakunnissa käyttämättä.
Toki riparilla saa ja pitääkin viihtyä ja kokea myönteisiä elämyksiä. Mutta eihän viihtyisä yhdessäolo ja opiskelu ole mitenkään toisiaan poissulkevia asioita, eiväthän ne sitä tarvitse olla muussakaan koulussa, huomautan 38 vuoden opettajakokemuksella.
En osaa puhua muiden puolesta, mutta oma elämäni ja suhteeni kirkkoon kului seuraavasti. Käytän aikamuotona imperfektiä, koska tässä liki 80 vuoden iässä elämä alkaa olla takana päin, eikä ehkä moniakaan vuosia ole enää odotettavissa kaiken todennäköisyyden mukaan.
Kasvoin opettajaperheessä, jossa uskonnolla oli ajan tavan mukaan vahva sija. Äitini opetti minulle ilta- ja aamurukoukset, ja kun sain perheen ja lapsia, opetin heillekin iltarukoukset. Koulussa oli – jälleen ajan tavan mukaan – aamuhartaudet ja kansakoulussa ennen eväiden syöntiä luettiin ruokarukous. Aikuisena rukoilin edelleen iltarukoukset monien vuosikymmenien ajan, kirkossa kävin harvakseltaan. Häät ja hautajaiset olivat ne tyypilliset kirkolliset tapahtumat, joulukirkko niinikään. Jossakin vaiheessa iltarukoukset jäivät pois, kun koin ne hyödyttömiksi. Jumalan olemassaoloa olen alkanut epäillä vasta eläköityäni, kun on ollut enemmän aikaa pohtia asioita ja tutustua kirkon toimintatapoihin. Olen niin sanoakseni kasvanut erilleen kirkosta, voisin sanoa jopa aikuistuneeni.
Minulla on parikin hyvin uskonnollista serkkua, ikäisiäni miehiä. Keskustelen paljon, varsinkin toisen serkkuni kanssa. Nuo keskustelut ovat saaneet minut vakuuttuneeksi, että käsityksemme maailmasta poikkeaa paljon toisistaan, erikoisesti uskonnon kysymyksissä. En ymmärrä heitä, tuskin hekään minua. Näistä keskusteluista on muodostunut minulle käsitys uskovaisista.
Olen aina tuntenut, että vaikka uskovaisissa on valtaosa kunnon ihmisiä, on myös määräänsä näkyvämpi osa niitä ulkokullattuja, itsensä ylentäjiä. Näillä on suhteettoman suuri näkyvyys kirkon julkikuvassa. Heillä on horjumaton vakaumus, tiede, tosiasiat tai järkipuhe ei vaikuta, vain se Raamattu, jossa on kirjaimellisesti Totuus. Lähimmäisenrakkaus, josta kauniisti puhutaan, saa väistyä Raamatun dogmien tieltä.
Viime aikoina olen myös joutunut huomaamaan, että kirkossa on paljon epärehellisyyttä ja epärehellisyyden ja väärintekojen puolustajia. Epäkohdat peitellään, jotta kirkon julkikuva ei vahingoittuisi. Totuuden Henki ei johda kirkkoa.
Näinollen tarinani kulttuurikristittynä lähenee loppuaan, kirkosta erosin vuodenvaihteessa, koska se on ainoa keinoni säilyttää itsekunnioitukseni. En halua enää olla osa tätä valheellista kulttuuria.
Sitä vastaan ei mitään ole että rippikoulussa , myös opetetaan. Kunhan siellä myös opitaan. Se, minua vain hämää, että nuoria ei konfirmaation jälkeen seurakunnassa näe. Liian monen ohjaajan ennakkoasenne on se, ettei nuoria kiinnosta, eivätkä ne tule jatkossa mukaan. Tämänhän nuoret helposti haistaa jo ensimmäisenä leiripäivänä. Joten he kyllä mielellään toteuttavat tämän ohjaajien ajatuksen.
Kirkon kasvatustyössä kohdataan todellakin liberaali ja maallistunut sukupolvi. Ei vain kirkko kohtaa ihmisiä vaan myös toinen puoli asiassa on se, että nämä nuoret kohtaavat kirkon kirkon työntekijöissä.
Noissa tutkimuksissa ja kyselyissä ei tuskin koskaan kysellä ja oteta huomioon tätä ,että kirkon ulkopuolella oleville ihmisille ja varsinkin nuorille, vain ja ainoastaan kontakti kirkon työntekijöihin merkitsee jotakin. Tästä tulee suuren suuri haaste työntekijöille. Mikä heidän koulutuksessaan ja kokemuksissaan on valmistamassa heitä näihin kohtaamisiin?
Millainen on se dialogi joka voi sytyttää mielenkiinnon nuorissa tutustua lähemmin kirkon toimintaan ja sano0maan? Niin kuin muutkin ovat vasottaneet niin minäkin varotan siitä että peli on menetetty jos kirkon tarjoamassa sanomassa kilpaillaan maailman kanssa. Joillekin viihteellisyys antaa mielyttävän olopaikan joksikin aikaa mutta missä yhteydessä varsinainen syventyminen tapahtuu jollei kirkon omassa toimessa.
On nuorison aliarvioimista jos luullaan, että nuoriso ei ole vastaanottavainen vakavalle dialogille ja vaativallekin sellaiselle. Siis toiminnan sisällön tulee heijastaa sitä mitä lopputulokseksi toivotaan.
Kaikki on alustavasti kiinni työntekijöistä. Yksi työntekijä kerää ryhmän ympärilleen. Luonnollinen vapaa ryhmä on ehkä 15-25 nuorta. Jos työntekijä onnistuu luomaan tuon suuruisen ryhmän niin se riittää eikä tarvitse tuntea stressiä siitä että ei ole tavoittanut useampaa nuorta.
Kun ryhmä lähtee käyntiin niin se pysyy koossa paitsi suhteessa johtajaan niin suhteessa kavereihin, mikä jonkin verran helpottaa työntekijän osuutta.
Jos onnistuu pitämään tuollaisen nuorisoryhmän kasassa kari kolme vuotta siihen asti kun heistä tulee nuoria aikuisia, niin työntekijä on työnsä hyvin tehnyt. Hän ei ole vastuussa nuorten elämän jatkosta jos hän vain on tehnyt työnsä vakavasti ja antanut parastaan.
Nuorista ei ehkä tule ”uskovaisia” mutta heihin on painettu leima ja tunne jostakin hyvästä silloin kun he sitä eniten tarvitsivat.
Jos kirkolla on oletus, kuten on historiassa ollut, että lapset saavat pyhäkolussa ja kotona perustan Kristillisen elämän merkityksestä ja oppivat jo lapsina rukouksessa kääntymään korkeimman puoleen, niin nykyisin tilanne on kuitenkin jo toinen. Ripikouluun tulee nuoria, joilla ei ole mitään käsitystä Kristillisenuskon perusteista.
Vaatii siis todellista ihmettä, jotta 15 v nuori saisi muutaman hetken opetuksen kautta käsityksen Kristitnuskosta, jos se on aikaisemmin jäänyt esim. vain koulun uskontotuntien varaan. Miten tähän tilanteeseen saataisiin muutos, kun koko yhteiskunta on nykyisin Kristinuskon vastustamiseen taipunut?
> Miten tähän tilanteeseen saataisiin muutos, kun koko yhteiskunta on nykyisin Kristinuskon vastustamiseen taipunut?
Vaikea nähdä, että moniarvoisessa yhteiskunnassa mikään uskonnollinen yhteisö voisi odottaa, että yhteiskunta voitaisiin valjastaa heidän aatteensa levittäjäksi. Eivät muslimitkaan odota, että yhteiskunta tekee ihmisistä (Suomessa) islaminuskoisia.
Kyllä sen siitä pitää lähteä, että kirkko tekee itsensä relevantiksi ihmisille ja ihmiset hakeutuvat aktiivisesti seurakunnan toimintaan mukaan. Ei se ole yhteiskunnan vika jos kirkon jäsenyys ei kiinnosta ja iltaisin jää rukoukset lukematta. Ei Suomessa ketään kielletä harjoittamasta uskoaan.
Rippikoulun tavoitteeksi riittäisi aivan hyvin se, että nuori koisi seurakunnan itselleen mielekkääksi paikaksi olla mukana. Sen toteuduttua, nuorella olisi mahdollisuus tutustua seurakunnan toimintaan ja opetukseen hänelle sopivassa aikataulussa.
Nyt rippikoulutyö lähtee siitä liikkeelle, että nuoret ovat hyviä kristittyjä, jotka vain tarvitsevat opetusta uskonsa hoitamiseen. Opetuksen runko ei ota lainkaan huomioon sitä, ettei nuorilla ole minkäänlaista perustietoa, eikä edes uskoa Jumalaan. Tällöin koko opetus menee yli hilseen. Ihan sama tilanne syntyisi, jos kielenopiskelu aloitettaisiin kurssilla numero 6. Eikä ihan alusta. Perustiedot täytyisi olla ensin, ennen kuin opetusta kykenee sisäistämään.
Tämä yksinkertaisen perusasian huomioiminen on vaikeaa, jos toteuttaa orjallisesti rippikoulusuunnitelmaa.
Kirkon nuorisotyö on niin rakastunut rippikouluun, ettei se näe siinä piileviä perusongelmia. Viikon aikana yritetään lapsille syöttää, monenlaisia kristillisen elämän osa-alueita. Käydään läpi koko elämän kirjo ja kun se on tehty, niin ajatellaan , että työ on tehty.
Nuoren todellisuus sivuutetaan. Nuori kaipaisi kokemusta ryhmään kuulumisesta ja yhteisöllisyydestä. Se voi syntyä leirillä ja tavoite tulisi olla siinä, että sitä voi jatkaa seurakunnassa. Silloin nuori voi kokea seurakunnan omaksi kasvualustakseen ja hengelliset kysymykset, jotka jatkossa nousevat mieleen, saavat seurakunnassa sopivaan tahtiin vastauksia.
Nyt rippikoulun tavoite ei keskity nuoren sitoutumiseen seurakuntaan, vaan vain rippikoulun toteuttamiseen säädetyllä tavalla. Työ voidaan tehdä hyvin ja olla oikein tyytyväisiä tulokseen. Jätetään kuitenkin huomioimatta tärkein kriteeri: kokiko nuoret suurella joukolla, että seurakunta on se paikka jossa halutaan porukalla jatkaa yhdessäoloa.