ELYstä kirkon lähetysjärjestö
Kirkolliskokous hyväksyi 11.11.2022 Evankelinen lähetysyhdistys (ELY) ry:n kirkon lähetysjärjestöksi. Lämpimät onnittelut ja siunauksen toivotukset ELYlle! Päätös on historiallinen, sillä viimeksi vastaava myönteinen päätös tehtiin, kun Medialähetys Sanansaattajat hyväksyttiin lähetysjärjestöksi 28 vuotta sitten (1994).
Kirkolliskokouksessa asiaan liittyi (vähintään) kahden eri tason pohdintaa. Sekä lähetekeskustelussa että valiokuntakäsittelyssä ELYn hakemus nähtiin myönteisenä eikä sitä kyseenalaistettu yhdessäkään puheenvuorossa. Järjestö voi siis lähteä hyvin mielin ja kirkolliskokouksen vahvalla etenemään kohti perussopimuksen allekirjoittamista.
Tämän rinnalla ja taustalla käytiin viikon aikana laajempaa keskustelua siitä, miten kestävällä pohjalla nykyinen malli on. ELYstä tulee nyt kirkon kahdeksas lähetysjärjestö. Miten seurakunnat pärjäävät lukuisten järjestöjen kanssa? Miltä Suomen evankelisluterilaisen kirkon lähetystyö näyttäytyy kansainvälisesti ja ekumeenisista näkökulmista? Millä tavalla hajautettu järjestelmä toimii kumppaneiden näkökulmasta? Mitä nykymuotoisen järjestelmän ylläpito ja hallinta edellyttää kirkon omilta elimiltä? Onko näin hajautetusti toteutettu tehtävä toiminnallisesti tehokasta tai taloudellisesti järkevää? Miten evankelis-luterilaisen kirkon piirissä ymmärretään ja määritellään ”lähetystyö”?
Jos ELYn hyväksymisestä kirkon lähetysjärjestöksi vallitsi yksimielisyys, jakautuivat mielipiteet nykymallin tutkistelun suhteen sekä valiokunnassa että kirkolliskokouksen käsittelyssä. Valiokunnan mietintöön liittyi eriävä mielipide. Eriävä mielipide koski ainoastaan sitä, olisiko (muuten yksimieliseen) mietintöön pitänyt sisällyttää vielä kolmas ponsi, jossa todettaisiin: ”Kirkolliskokous pyytää piispainkokoukselta arviota nykyjärjestelmän toimivuudesta seurakuntien, järjestöjen ja kumppanien näkökulmasta.” Ponnesta äänestettiin valiokunnassa. Äänestys päättyi 9–9, mikä merkitsi sitä, että puheenjohtajan äänellä lisäponsi jäi pois varsinaisesta mietinnöstä.
Kirkolliskokouksen salikäsittelyssä eriävän mielipiteen sisältämästä ponnesta äänestettiin. Sen sisällyttämisen puolesta äänesti 47 edustajaa ja 51 pitäytyi mietinnön pohjaehdotukseen, yksi äänesti tyhjää. Poissa oli 10 edustajaa. Sekä valiokunnan että salin äänet jakautuivat kutakuinkin tasan kahtia (ehkä taustalla kummitteli Amerikassa meneillään olevat välivaalit!).
Valiokunnan tai salin äänten jakautumista eivät mielestäni selitä toimivalta- tai tarkoituksenmukaisuussyyt. Toisin sanoen, jakautuminen ei koskenut vain sitä, onko asia jo vahvasti myös tästä laajemmasta näkökulmasta piispainkokouksen turvallisissa käsissä vai tulisiko asian salin toivomuksesta vielä alleviivata. Kyse ei ollut ensi sijassa myöskään siitä, kumman toimivallalla – kirkollis- vai piispainkokouksen – kokonaisarviointia pitäisi tehdä.
Sen sijaan kokonaisarviointiin viittaaminen näytti herättävän jonkin verran pelkoa ja epäilyksiä piilotetuista tarkoitusperistä. Tämä kävi keskustelun sävyssä esille joko suoraan tai epäsuorasti lausuttuna. Tunteet ajoivat itse asian ohi. En jatka tätä pohdintaa pidemmälle, mutta totean vain, että ilmassa oli epäluottamusta ja varuillaan oloa. Asia ratkesi nyt ”säilyttävällä” tavalla, eli jatketaan kuten ennenkin.
Piirteitä lähetystyön kokonaisuuden arvioinnista
Perustevaliokunnan mietintöön sisällytettiin kuvausta siitä, miten kirkossa lähetystyön kokonaisuutta arvioidaan. Tämä arviointityö on käytännössä kirkon lähetystoimikunnan vastuulla. Sen tehtävänä on suorittaa säännöllistä arviointia (vuosittain) lähetysjärjestöjen toiminnasta. Lisäksi se arvionsa pohjalta kehittää perussopimusjärjestelmää, joka nyt ohjaa kirkon ja järjestöjen yhteistyötä. Perussopimusta on juuri päivitetty (Yhteinen todistus 2023) ja sen voimassa viisi vuotta. Kirkon lähetystoimikunta raportoi lähetystyön tilasta piispainkokoukselle, jolle lähetystyön valvonta kuuluu.
Perustevaliokunnan mietintöön kirjattiin kirkon tunnistamia kehittämiskohteita, liittyen järjestöjen toiminnasta saatavien tietojen laatuun, perussopimusjärjestelmän tunnettuuden parantamiseen seurakunnissa, ohjauskeskustelujen skaalaamiseen järjestön koon mukaan. Niin ikään tavoitteena on kehittää erilaisia mittareita, joiden pohjalta toiminnan seuranta olisi systemaattisempaa.
Kirkon lähetystyön keskus (KLK) järjestää vuonna 2024 lähetyskumppanuusneuvottelut, mihin osoitettiin talousarviossa 230 000 euron määräraha vuosille 2023–2024. Neuvottelut tarjoavat tilaisuuden kirkon lähetystoiminnan arviointiin. Mietinnössä todetaan: ”Lähetyskumppanuusneuvottelussa kuullaan yhteistyötahojen odotuksia yhteisen lähetystehtävän toteuttamisesta ja arvioidaan sen rakenteita. Sen yhteydessä voidaan vahvistaa käsitystä lähetyksestä kirkon omana tehtävänä. Nykyjärjestelmän toimivuutta arvioidaan suhteessa yhteistyökirkkoihin ja muihin kansainvälisiin yhteistyökumppaneihin sekä seurakuntien tekemään lähetystyöhön. Seuraavan kerran sopimusjärjestelmää arvioidaan, kun lähetyksen peruslinjausta päivitetään.”
Vaikka valiokunnassa käytiin tiukkaa keskustelua ja vaikka kirkolliskokous jakautui äänestyksessä, kokonaisarviointiin liittyvä tarve tunnistettiin yleisesti. Erimielisyys koski lähinnä sitä, tulisiko kirkon lähetyksen toimivuutta, tehokkuutta, arvioinnin systemaattisuutta ja läpinäkyvyyttä lisätä yllä esitetyn ponnen vauhdittamana kirkolliskokouksen pyyntönä piispainkokoukselle, vai todetaanko, että piispainkokous lähetystyön kokonaisuudesta vastaavana joka tapauksessa arvioi lähetyksen kokonaisuutta kirkossamme. Vaikka äänestys ja äänenpainot näyttivät hieman jakavan salia ja ehkä nostattavan tunteitakin, ei arviointiin liittyvä sisällöllinen lopputulos olisi ollut ehkä kovin toisenlainen, vaikka äänet olisivat valiokunnassa ja salissa jakautuneet toisinkin päin.
Johtopäätöksiä
Itselleni tämän viikon keskusteluista jäi päällimmäiseksi kaksi havaintoa.
Ensinnäkin edelleen kaipaisin laajempaa keskustelua lähetyksestä kirkossamme. Kirkkohallitus julkaisi vuonna 2018 missiologisen raportin ”Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt”. Sen yksi tavoite on esittää päivitetty näkemys kirkon mission piirteistä tänään. Dokumentin painopiste on kotimaassa. Yhtä kaikki, se kuvaa missiota, joka irrotetaan maantieteestä ja jolla on kokonaisvaltaisesti määritelty sisältö.
Niin sanottu ”ekumeeninen lähetysparadigma” on tehnyt tuloaan jo 1980-luvulta saakka. Ekumeeninen paradigma painottaa mission näkemistä kokonaisvaltaisena. Siihen liittyvät evankeliumin julistamiseen liittyvän työn ohella kysymykset ihmisen perustarpeista, oikeudenmukaisuudesta sekä ympäristön tilasta. Karkeasti voi todeta, että suomalaisessa seurakuntatodellisuudessa ekumeeninen paradigma on paljolti tuntematon. Seurakunnallisessa puheessa lähetystyö erotetaan mieluusti omaksi erityisalueekseen, jossa evankeliumin sanallinen julistaminen ja tietyn kristillisen moraalikoodiston opettaminen koetaan sen ytimeksi.
Lähetystyöhön liitetty kapeampi näkemys johtuu nähdäkseni ainakin kahdesta syystä: kirkon oma tapa jakaa lähetys yhdeksi työalaksi seurakunnassa estää sen integroitumista laajemmin pohdintaan kirkon missiosta. Toinen pääsyy liittyy todennäköisesti lähetysjärjestöjen omaan perinteeseen ja tapaan määritellä, markkinoida ja viestiä tekemästään työstä. Nämä molemmat yhdessä piirtävät edelleen moniin toimintoihin kirkon eri tasoilla jaon lähetystyöhön ja muuhun työhön (on se sitten kansainvälistä diakoniaa, kehitysyhteistyötä, katastrofityötä tai vaikuttamistyötä). Tämä terminologinen maailma on nähdäkseni seurausta lähetystyömme (pietistisestä) historiallisesta kehityksestä. Tätä ”pietististä paradigmaa” ei ole kirkon omassa lähetyksenmäärittelyssä pystytty voittamaan, vaikka esimerkiksi Yhteinen todistus -dokumentissa kirkon missio määritellään kokonaisvaltaisuuden kautta. Mallit elävät rinnakkain.
Toinen havainto liittyy toimivaltakysymyksiin. Kirkkolaissa (KL 20, §7, 7 mom.) kirkolliskokouksen tehtäväksi on määritelty vain lähetysjärjestöksi ottamisesta päättäminen tai myönnetyn statuksen peruuttaminen. Lähetystyön kokonaisuuden toimivuudesta ja toiminnan valvonnasta vastaa piispainkokous. Kysymys kuluneen viikon perusteella kuuluukin, tulisiko kirkolliskokouksen ottaa aktiivisempi vastuu linjata siitä, miten lähetystyö on tarkoituksenmukaisinta järjestää, miten lähetystyö määritellään, minkälaisia resursseja siihen kirkon omaan päätäntävaltaan kuuluvissa asioissa kohdennetaan? Mielestäni näitä kysymyksiä on kysyttävä samalla, kun pohditaan kirkon tulevaisuutta sekä sisällön että rakenteiden osalta.
Jukka Hautala, rovasti, Turku
Jussi Tiihonen toteaa, että ”kirjallisuudessa usko on usein suljettujen yhteisöjen asia”. Niinpä. Ensiksi: Kirjoja kustantavat yhteisöt, omille kannattajilleen. Onneksi poikkeuksiakin on, varsin harvassa kuitenkin. Toiseksi: Poikkeuksetkin saavat ravintonsa usein siitä, mikä on kärjekästä ja huomiota herättävää, suljettujen yhteisöjen uskoa..
Tiihosen mukaan ”ovet on avattava, kaikki mukaan”. Tämä on hurskas ja hyvä toive!
Lähetyskäsky
Evankeliumi pitää kuulemma julistaa kaikille. Mutta mitä evankeliumi pitää sisällään, onko siellä maailmaa parantavaa ainesta? On varmasti sitäkin niiltä osin mitä on lainattu VT:n puolelta käskyjen ja opetusten muodossa, mutta se ei ole evankeliumia, vaan plagiointia juutalaisesta kulttuuripeninnöstä. Kuin taikaiskusta se muuttuu kristilliseksi, muutamalla sanamuunnoksella.
Entäs nämä sitten, joita ei löydy VT:n puolelta.
” Nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat minun nimessäni, he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä, nostavat käsin käärmeitä ja jos he juovat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita. ” Markus
” Katsokaa minä annan teille vallan talloa käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä mikään teitä vahingoita. ” Luukas
Mitä lupauksia ? Wau!
Maailma ei tarvitse opetusta riivaajahengistä ja manausten voimasta. Kieliä oppii puhumaan opettelemalla, mutta ei taikatempuilla tai uskon voimalla. Kuolettava juoma tappaa kyllä, samoin skorpionit ja myös vihollinen, kun opetus kehoittaa vain kääntämään toisenkin posken. Vaarallista opetusta.
Onko ihailtava väärää huoneenhaltijaa hänen oveluutensa takia?
Pitääkö hankkia ystäviä väärällä mammonalla, että he, sen loputtua ottavat ikuisiin majoihinsa?
Voiko sunnuntaina mennä toisen peltoon syömään tähkäpäitä ja polkemaan?
Pitääkä lainata sinne mistä ei saa takaisin?
Voiko kirkoon mennä riehumaan, kuten Jeesus ihailtavasti meni temppeliin?
Pitääkö luopua kaikesta, sukulaisista ja omaisuuksista, kelvatakseen ?
Saako kiroilla ja panetella, pitääkö repiä silmä päästä, jos se viettelee, pitääkä katkaista käsi, jos se viettelee.
Eikö saa vaatia takaisin siltä, joka sinun omaasi ottaa? Pitääkö hyväksyä varastaminen ?
Niin kelvotonta ja täysin metsään menevää taikaoppia ja oikeudenmukaisuuden vastaista ohjeistusta, että olen huolissani, jos näitä edelleen käännetään ja levitetään. Lähetystyö on tietysti kivaa ulkomaanmatkailua, kun kustannuksiin ei tarvitse itse osallistua, eikä kukaan valvo toimintaa, voi levittää vähän evankeliumin kirjoja ja maata loppuajan rannalla. Tuskin sisältö edes kiinnostaa kun voi toteuttaa omaa unelmaansa ja leikkiä suuresti hurskasta, lahjavanhurskasta, eikä huomaakaan, kuinka samalla levitti antisemitismin, kaiken sen panettelun ja syyttelyn ansiosta, mitä evankeliumi sisältää. Vaikka lähetyskäskyn noudattaja ei itse oliskaan lukenut, voivat vastaanottajat lukeakin ihan itse, ja lähtevät toteuttamaan oppia, ja repimään juutalaisia kappaleiksi.
Hyväntekeväisyyttä voi harrastaa ilman, että on ketunhäntä kainalossa ja käännytys mielessä, eivät valkoiset vaatteet peitä mustia aatteita ja saastaa. On sanottu, että ei ole mitään salattua mikä ei tule esiin, eikä mitään peitettyä, joka ei nouse ylös.
Lähetystyö on lisäsksi ristiriidassa sen kanssa, että ”ei teoista, eikä ansioista,” joten tämä kannattaa jäättää tekemättä.
Jukka
Kiitos pohdiskelustasi.
Lähetystyö on niin tärkeää, että sitä on alati pidettävä esillä, jotta evankeliumin kokonaisvaltainen sanoma pääsee mahdollisimman hyvin esille.
Mielestäni pelkällä organisaation muutoksella lähetystyön ongelmaa ei voi ratkaista. Ruotsin esimerkki kuvaa selvästi tätä. Koko Ruotsin kirkolla on vähemmän lähetystyöntekijöitä kuin meidän maassamme esimerkiksi SLEY:ssä, jonka kautta itse olen päässyt lähtemään Kameruniin.
Mielestäni ei pidä myöskään tehdä vastakkain asettelua evankeliumin julistamisen ja kansainvälisen diakonian välillä. Kamerunin kirkolla esimerkiksi ympäristön huolehtiminen sisältyy jo kirkon perussääntöön. (Saharan autiomaan leviäminen on mitä rajuin hyökkäys koko keskistä Afrikkaa kohtaan.) Kirkkomme ympäristötyöstä saan lukea uutisia lähes viikottain. Se heijastuu myös seurakuntien toimintaan. Puita istutetaan eri puolilla maata ja muuta toimintaa ympäristön hyväksi.
Kirkkomme rakentaa kouluja ja kirkkoja eri puolille maata. Kirkollamme on kehitysaputyötä varten oma hallinnollinen osastonsa. (Hallinnon tehokkuudesta esimerkki yhden luokkahuoneen rakentaminen. Tässä saman mallin mukainen luokkahuone vuosien 2005-2007 hintatason mukaisesti sikäläisessä valuutassa: Valtion rakentamana noin 9 miljoonaa Fcfaa, maakunnallisen tai kunnallisen tason rakentamana noin 4,5 miljoonaa ja kirkkomme rakentamana noin 2,2 -2,5 miljoonaa Fcfaa. Ja jokaisesta lopputuloksena suunnilleen samanlainen perusluokkahuone uuteen kouluun.)
Esimerkkinä siitä, että ulkonainen apu ja pyhän sanan julistus kulkevat käsi kädessä todettakoon yhdestä kylästä:
Pitkän päälle kunnon koulun rakentaminen on yksi kaikkein tehokkaimpia evankeliumin julistamisen muotoja. Erääseen muslimikylään perustettiin lähetyskoulu. Noin 40 vuotta myöhemmin koko kylä oli kääntynyt kristinuskoon.
Isojen organisaatioiden ja erilaisten järjestöjen välisestä yhteistyöstä otettakoon esimerkkinä se, että katolisilla on käytännön työtä varten tavattoman paljon erilaisia organisaatioita eri puolilla maailmaa. Ne toimivat kuitenkin yhteistyössä paikallisten kirkon hierarkiaan kuuluvien kanssa. Esimerkiksi karismaattiset järjestöt tekevät omia kampanjoitaan aina yhteistyössä paikallisen papiston ja piispojen kanssa. Näin niiden tekemä käytännön evankeliointi on kasvattanut heidän jäsenmääräänsä monissa maaissa. Esimerkiksi Kamerunissa maan vähän yli 70 % väestöstä on kristittyjä. Heistä noin puolet on katolisia.
Matias
Ovatko nuo mitä kirjoitin, sinun mielestäsi tervettä oppia. Osaatteko te ajaa riivaajahenkiä ulos, tai oletteko tehneet kokeita, että voiko kristitty juoda myrkkyä, eikä se häntä vahingoita.
Jos tuollaista oppia viedään oppimattomille, he todellakin voivat kokeilla myrkyn juomista, käärmeiden nostelua, ja skorpionien kanssa leikkimistä. Jos kuolevat, se on evankeliumin syy.
Ihmisille ei pidä uskotella järkyttäviä oppeja ja tyhmiä väittämiä.
Lisäksi on rasismi, jota vastaan maailma nyt todellakin kamppailee ja yrittää sitä poistaa. Eikä meidänkään pidä enää pahentaa juutalaisia, se on ollut väärin tähänkin asti.
Seurakunnissa lähetystyö toteutetaan pääasiassa lähetyspiireissä, joiden jäsenet on ikääntyneitä naisia.
Eli kyse on pääasiassa vanhustyöstä. Joten kuulostaa oudolle, että tätä pikkuhiljaa hiipuvaa joukkoa yritetään nyt uudelleen motivoida aivan muiden tavoitteiden taakse, kuin niihin, joihin mummot itse ovat sitoutuneet.
”Joten kuulostaa oudolle, että tätä pikkuhiljaa hiipuvaa joukkoa yritetään nyt uudelleen motivoida aivan muiden tavoitteiden taakse, kuin niihin, joihin mummot itse ovat sitoutuneet.” Lähetysmummojen joukon hiipumista on surtu niin kauan kuin muistan, siis ainakin puoli vuosisataa. Eivätpä vain ole kadonneet. Uusia mummoja on nähtävästi löytynyt edesmenneiden tilalle. Sen verran olen joukkoa tuntenutkin, että tiedän heidän sitoutuneen yllättävän ajankohtaisiin ja monenlaisiin tavoitteisiin.
Vielä sen verran että olin jo kirjoittamassa omaa blogia Liian luterilainen kirkko?, mutta siitä tulis liian pitkä ja vaikeasti selitettävä… Koskee lähetystyön sisältöä. Kun järjestöjä pidetään liian pietistisinä niin mielestäni kirkko on vastaavasti liian luterilainen. Kaikkialta kaikkialle -asiakirja on ainoa laajemmalla ekumeenisella otteella tehty, ja se ilmaisee lähetystyön sisällön ajankohtaisella tavalla.
Kiitos Hannu! Tuosta olen samaa mieltä. Kaikkialta kaikkialle -dokumentissa olisi potentiaalia ja kannatan sen tehokäyttöä aina kun pohditaan kirkon perustehtävää, missiota. Mielelläni lukisin kyllä sinun ”liian pitkää ja vaikeasti selitettävää” kuvaustasi lähetystyön sisällöstä.
Kiitos Jukka. olin siis kirjoittamassa liian luterilaisesta kirkosta, sen sijaan lähetystyön sisältö on hyvin kuvattu Kaikkalta kaikkiallessa. Jos kirjoitan kirkon liiallisesta luterilaisuudesta niin saisin kimppuuni hyökkäyksen ainakin kahdelta suunnalta. En taida jaksaa sellaista.
Laitanpa tähän joku vuosi sitten Kotimaassa olleen esseeni ahkerille lukijoille sellaisenaan, kun en oikein hallitse linkittämisen tekniikkaa.
Seurakunnan missionaarisuus kasvaa sen diakoniatyöstä
Piispainkokous ja kirkkohallitus ovat yhdessä laatineet raportin, jonka pani liikkeelle edustaja-aloite kirkolliskokoukselle syksyllä 2016. Aloitteessa peräänkuulutettiin ”sellaisia toimenpiteitä, että tulevaisuudessa jokaisella kirkon virassa toimivalla papilla ja nuorisotyönohjaajalla on perustiedot missiologiassa”.
Raportti: Missiologian tuntemus ja osaaminen kirkon työssä (löytyy piispainkokouksen nettisivulta) valmistui tammikuussa 2018. Lähtökohdaksi otettiin se, että alkuperäisen edustaja-aloitteen maininta papeista ja nuorisotyöohjaajista ei ole riittävä, vaan huoli missionaarisesta ja missiologesta osaamisesta koskee kaikkea seurakunnan työtä ja kaikkia työntekijöitä. Sen jälkeen missiologisesta koulutuksesta todetaan tutusti että sitä on kyllä tarjolla, mutta se ei kiinnosta. Lisäksi koulutuksella ei ratkaista kaikkia vaikeuksia. Sen jälkeen seuraa kaksi päälukua, jotka käsittelevät missiologian ja lähetysajattelun muutosta sekä suomalaista todellisuutta kirkon toimintaympäristönä.
Se mikä on mielestäni niin virkistävää ja uutta on että tässä raportissa asiaa ei vatuloida kirkon tai seurakunnan tai järjestön tekemän lähetystyön yhteydessä, vaan ollaan keskellä kirkkoa itseään: mitä tämä voisi tarkoittaa kirkon olemisessa ja elämässä? Olen huomannut, että hienotkaan aatteet seurakunnan/kirkon lähetystyössa eivät kanna pitkälle, ellei mitään tapahdu itse seurakunnassa/kirkossa kokonaisuutena. Raportti ei haasta kirkon lähetystyötä vaan kirkon ja seurakunnan itsensä.
Toinen ilahduttava asia raportissa on, että siinä puhutaan ujostelematta kirkon ja seurakunnan missionaarisuudesta. Parinkymmenen vuoden aikana on puhuttu enemmän kirkon kansainvälisestä työstä, kirkkojenvälisyydestä, ulkomaisesta toiminnasta, maahanmuuttajista tms. Aikaisempi missionaarisuuden etsintä jäi taka-alalle. Syynä ajattelen olleen se, että lähetystyön tai lähetyksen alettiin aavistella olevan käsitteinä jotenkin epätarkkoja tai ”hataria”, joka tapauksessa sillä tavalla monimerkityksisiä, että kaivattiin korvaavia ilmaisuja.
Kirkon missionaarisuudessa on kristallinkirkkaasti ymmärrettävä kaksi muutosta, joiden pitäisi vaikuttaa kirkon olemisen ja elämisen tapaan. Toinen on maantieteellinen ja toinen sisällöllinen. Maantieteellisessä muutoksessa on kaksi asiaa. Toisaalta kirkot Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa ovat olleet jo pitkään mukana lähetystyössä, ja toisaalta oman kirkkomme missiolla ei ole vain jotain tiettyä suuntaa kuten etelä tai itä, vaan sen tulee suuntautuu omassa toimintaympäristössään ”kaikkialle” missä näkee vieraantuneisuutta, syrjäytyneisyyttä, osattomuutta, köyhyyttä ja ihmisen hätää.
Koko kirkon mission kannalta tämän pitäisi merkitä sekä nöyrtymistä että uutta rohkeutta. Nöyrtymistä näkemään itsensäkin tarvitsevaksi, ja rohkeutta katsoa ei itseensä ja omaan säilymiseen ja hyvinvointiin vaan ympärillään olavaan köyhyyteen ja puutteeseen. Silläkin riskillä että kirkon perinteiset rakenteet ja ajattelutavat voivat tulla uhatuiksi ja jopa muuttua.
Sisällöllisesti kirkon missio tai lähetystehtävä on otettava kokonaisvaltaisesti. Tästä syystä otimme kaksikymmentä vuotta sitten kirkon lähetystyön keskuksessa käyttöön sanaparin lähetystyö ja kansainvälinen diakonia, tarkoittaen jotain sellaista kokonaisuutta jolle ei vielä löytynyt hyvää ilmaisua. Puheena oleva raportti puhuu johdonmukaisesti kirkon missiosta. Itsensä maailmaan lähetetyksi ymmärtävän seurakunnan kaikki toiminta kuuluu kirkon kokonaisvaltaiseen missioon. Lisäksi olen sitä mieltä, että seurakunnan uusi missionaarisuus voisi kasvaa sen diakoniatyöstä. Juuri siinä seurakunta menee omassa toimintaympäristössään kohti ihmisen hätää, puutteenalaisuutta ja kokonaisvaltaista köyhyyttä.
Pitäisikö siis diakoniatyötä nimittää lähetystyöksi tai lähetykseksi? Ei missäään tapauksessa. Ei sitä tarvitse nimittää miksikään muuksi kuin mitä se on. Sanon että ei ainakaan lähetykseksi siitä syystä, että se sana on edelleen aivan liian rasitettu ja monimerkityksinen.
Pelkään, että vaikka molemmat muutokset, maantieteellinen ja sisällölllinen, ovat aikaansa seuraaville asian harrastajille aivan tutut, niin tavallisen seurakuntalaisen ja myös seuakunnan työntekijöiden ajatuksissa elää vanha aika. Missionaarisuus viittaa joko ”evankelioimiseen” tai johonkin ulkomailla tapahtuvaan, ja siinä on kysymys jos nyt ei vain evankelioimisesta niin kuitenkin evankeliumin sanoman levittämisestä. Kyllä myös käytännön auttamisesta, evankeliumin seurauksena. Luukkaan evankeliumin 4. luvun alussa olevassa Jeesuksen ohjelmajulistuksessa käytäntö on osa evankeliumia, ei sen seurausta.
Eniten raportissa tilaa annetaan suomalaiselle todellisuudelle kontekstina. Se onkin perusteltua. Onhan kirkon missionaarisuuden ensimmäinen ja tärkein testi se, miten se elää omassa toimintaympäristössään. Suomalaisesta todellisuudesta esitellään katsomuksellisia ja kulttuurisia muutosprosesseja, eriytymisen yhteiskuntaa sekä moniarvoisen mediayhteiskunnan haastetta. Niistä nousee monenlaisia asioita niihin ”missiologisiin perustietoihin” joita kirkolliskokouksen edustaja-aloite peräänkuulutti. Kirkossa ”on syytä arvioida kriittisesti luterilaisen yhtenäiskulttuurin perintöä”. Yhteiskunnallinen eriarvoistuminen ja ihmisten kokemusmaailmojen eriytyminen haastavat kirkon nostamaan ”profeetallisesti esiin epäoikenmukaisuuden ilmentymät ja ihmisarvon loukkaukset suomalaisessa yhteiskunnassa”. Uskon ja etiikakn käsitteellinen erotaminen voi ”muodostua kokonaisvaltaisen mission näkökulmasta ongelmalliseksi, jos sitä käytetään perusteluna kirkon tehtävän rajaamiselle puhtaasti hengellisiksi miellettyihin asioihin”.
Raportti päättyy johtopäätöksiin ja isoon joukkoon toimenpide-ehdotuksia. Seurakunnan toimintatapojen kehittäminen alkaa suorasukaisesti: ”Erityisesti kirkkoherroja on koulutettava ja innostettava kehittämään seurakunnan työn missionaarisuutta.” Ei siis että erityisesti lähetyssihteereitä ja lähetyksen tehtäväaluevastaavia on piiskattava parempiin suorituksiin.
Piispainkokous ehti jo elokuussa käsitellä raportissa nimenomaisesti sille osoitettuja johtopäätöksiä ja toimenpiteitä. Selkein niistä on voimassaolevan kirkkojärjestyksen diakoniaa ja lähetystyötä koskevien pykälien (KJ 4, 3§ ja 4§) päivittäminen vastaamaan ajanmukaista kuvaa mission kokoaisvaltaisuudesta. Päätökseksi tuli: ”Asia jätetään raukeamaan.” Uusi viini ei sovi vanhaan leiliin?
Toivon että kahden vuoden takainen kirkolliskouksen edustaja-aloite ei ole loppuun käsitelty. Kirkkohallitus muotoilee asian kauniin avoimesti: ”Raportissa kirkkohallitukselle esitetyt toimenpiteet tuodaan normaalissa aikataulussa ja luontevissa yhteyksissä kirkkohallituksen täysistunnon päätettäviksi.” Normaalissa aikataulussa ja luontevissa yhteyksissä. Vaikka muotoilu herättää vähän pyhää pelkoakin niin valitsen toivon.
Hannu Paavola
rovasti
Kiitos Hannu tuosta. Se on juuri noin: ”Kun järjestöjä pidetään liian pietistisinä niin mielestäni kirkko on vastaavasti liian luterilainen. ”
Kiitos Hannu. Nyt tajusin että ”lähetys”. sana hämärtää työn todellisen sisällön ja merkityksen. Sen tähden monilla on täysin väärä käsitys koko toiminnasta. Lähetys-sana olisi saatava pois käytöstä.
Tilalle pitäisi löytää toinen sana. Sitä nimitystä kuitenkin tarvitaan kirkon byrokratian tähden. Pitää olla uusi nimitys lähetyspiirille, lähetys-sihteerille, lähetysjärjestölle, lähetyskoululle ym.
Eipä ole Tarjalle vastattu…No en ihmettele…