Kehityksen tiellä. – Näillä sanoilla Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli kuvaa itseään, Suomen vanhinta virastoa, sosiaalisessa mediassa. Kaksinainen mielikuva, joka tästä välittyy, on perin osuva ainakin näiden tuntojen valossa, joita olen kokenut tulevaan kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaliin liittyen. Saattaa olla niinkin, että kehityksen esteenä oleminen kuvastaa pikemminkin koko evankelis-luterilaisen kirkon hallintoa.
Edellisissä vaaleissa olin ehdolla Lapuan hiippakunnan alueella. Siellä valitsijayhdistyksellämme oli hallinnollisesti orientoituneet asiamiehet ja yhteistyö kapitulin kanssa sujui käsitykseni mukaan mutkattomasti. Valitsijamiesten löytäminen voi kuitenkin olla vaikeaa, varsinkin sellaisten, jotka ovat kirkon hallintoon vihkiytyneitä. Näissä vaaleissa valitsijayhdistyksemme ehdokkaat ovat itse kantaneet paljon vastuuta, koska ehdolle asettuminen ja koko vaaliprosessi on tehty maallikoiden näkökulmasta kovin vaikeaksi ja työlääksi. Ensiksi kerätään paperisia suostumuksia, perustamiskirjoja ja ehdokaslomakkeita, jotka jostain syystä olivat kohdallamme menneet kapitulissa väärään järjestykseen, ja osa ehdokkaiden nimistä oli ensitiedotteissa aivan väärissä paikoissa. Voisi kuvitella, että ehdokaslistojen kokoaminen ja toimittaminen kapituliin olisi se työläin vaihe. Tämän jälkeen kuitenkin tulee ehdokasgalleria, jonne syötetään tismalleen samoja tietoa uudelleen. Päällekkäistä, turhaa työtä. Ehdokkaiden perustiedot olisi voitu siirtää valmiiksi palveluun ja ehdokkaat olisivat vain täyttäneet esittelynsä. Vaihtoehtoisten ja seurakuntalaisten osallisuutta vahtistavien toimintamallien määrä on lähes rajaton.
Viimeinen niitti oli vaalissa äänioikeutettujen maalikkojen yhteystiedot. Pyysimme kapitulista äänioikeutettujen sähköpostiosoitteita, joita voisimme käyttää vaalimainonnassa. Tietojeni mukaan osassa kapituleista tällainen lista on olemassa ja luovutettu valitsijayhdistysten käyttöön. Sähköpostiosoitteiden sijasta saimme 74 sivua skannattuja A4:sia, joissa oli noin tuhatkunta yhteystietoa. Ei sähköpostiosoitteita, ei tietoja, jotka olisivat helposti kopioitavissa tietoteknisin ratkaisuin kirjekuoren kanteen. Osoitteet pitäisi siirtää käsityönä. Tällainen työmäärä ja rahallinen panostus ei ole mahdollista ilman vaali-iskuun viritettyä taustakoneistoa.
On tietysti niin, että kapituli pystyy luovuttamaan vain tietoja, jotka sillä on ja joiden luovuttamiseen sillä on lupa. Viestintä sähköpostilla, osoitetarroiksi helposti muokattavat excel-tiedostot ja sähköiset asiakirjat ylipäätään ovat kuitenkin tätä päivää. Tämä olisi hyvä myös kirkon hallinnossa tiedostaa. Ymmärrän, että jokainen toimenpide vaatii tekijänsä ja käytettävissä olevat resurssit ovat rajalliset. Kyseessä on kuitenkin vaali, jossa valitaan edustajat kirkkomme ylimpään päättävään elimeen. On mielestäni itsestään selvää, että hyvän hallinnon periaatteet ja velvollisuus jäsendemokratian vahvistamiseen koskee niin Suomen vanhinta virastoa kuin evankelis-luterilaista kirkkoa ylipäätään.
Näihin vaaleihin valmistuminen on ollut pienimuotoinen via Dolorosa. Olen ollut turhautunut niin seurakuntalaisena, kirkollisveronmaksajana kuin hallinnon ammattilaisena. Eivätkö kapitulit ja kirkkohallitus voisi tehdä vaalien valmistelussa enemmän yhteistyötä, jotta toimintatavat olisivat valtakunnallisesti yhteneväiset ja päällekkäiseltä työltä vältyttäisiin? Toivottavasti kirkolliskokoukseen saadaan edustajia, jotka rohkenevat keventää kirkon hallintoa. Hallinnon keventämisestä vapautuu resursseja, joiden avulla on mahdollista vahvistaa kirkon ydintehtävää: ”Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi (KL 2 §).”
Jari Nieminen
hallintotieteiden maisteri, 29 v., kirkolliskokousehdokas Turun arkkihiippakunnasta
Kyllä kehityksen tiellä malli istuu niin perinteen säilyttämiseen vanhoissa käytännöissä kuin vahingossa ymmärrettynä pyrkimystä johonkin muuhun, esimerkiksi tahtoon ottaa käyttöön työvälineitä ajassa palvella seurakuntalaisia.
Kirkolliskokousvaalit ovat kirkossa aina pelottava paikka saada oikeat ihmiset päättämään.
Jopa on hupaisaa. Miten voikaan joku positiiviseksi ajateltu lause heti kääntyä negatiiviseksi ja tuo ensivaikutelma jää pysyväksi. Kapituli siis myöntää olevansa pahin kehityksen jarru.
Aiheellinen kirjoitus. Joissakin asioissa kirkko on ”Suomen vanhin virasto”!
Uskon kyllä tässä vilpittömästi katsotun kehityksen tietä mutta odottava ruoka·aika on pakottanut enemmästä harkinnasta.
Mitä kehityksen tiellä oleminen saati tahtominen kapitulissa kuten kapituleissa voisi tarkoittaa.
Se voisi voisi tarkoittaa nettiyhteyttä kankaalla jolloin Piispa voisi saman sunnuntain kuluessa olla yhteydessä useampaan seurakuntaansa tarkastuksissa. Tarvitaanko Piispanmessua tarkastuksiin, vai voisiko Herran Siunaus tulla lopuksi tervehdyksineen valkokankaalta. Toki tähän on lupa uskoa muunkin ohella.
Pienempien seurakuntien mahdollisuudet osoittaa arvokkaalle Piispantarkastusjoukolle vieraanvaraisuutta ovat suhteelliset seurakunnan kantokykyyn.
Itse tarkastushan tehdään usea päivä ennen virallista Piispan tapaamista työntekijöiden kanssa ja perinteisesti tähän sisällytetään lypsyn, tahi muun työn tekemisen katsomista seurakunnan mukaan.
Vieläköhän tarkastuskunta arvioi saamaansa kohtelua palvelussa. Juhani Inkala aikanaan muisteli Piispantarkastuksessa tarkastuspöytäkirjasta löytyneen seuraavanlaisen maininnan: Seurakunta tarjosi niukan mutta ravitsevan lounaan. Juhani oli kovasti arvostettava mies paikallaan. Kertoi hän muutakin mutta sitä ei tähän voi laittaa.
Älkää hyvät kapitulit laittako seurakuntianne kilpailemaan tarjouksissa vaikka ne houkuttaisivatkin.