On mielenkiintoista lukea kirjallisuutta reformaatiosta erilaisesta perspektiivistä, kuin mitä oma tieteenala on tarjonnut. Systeematikon on hyvä välillä tutustua kirkkohistorian tuomaan näkökulmaan.
Luin professori Kaarlo Arffmanin kirjan Mitä oli luterilaisuus? Johdatus kadonneeseen eurooppalaiseen kristinuskon tulkintaan. Kieltämättä Arffmanin näkökanta on erilainen kuin mitä olen aiemmin lukenut. Hyvää työtä, vaikka loppupäätelmistä olen hitusen eri mieltä.
Mielenkiinnolla luin, kuinka Luther suhtautui järjestökristillisyyteen. Lutheria ja luterilaisia syytettiin kirkon hajottamisesta, mutta Luther oli asiasta vankasti eri mieltä. Kun hän näki Rooman kirkon antikristillisenä ja Vatikaanissa istuvan ystävällisen herrasmiehen pääperkeleestä seuraavana (anti-kristuksena), hänestä paavi oli jo hajottanut kirkon paljon aikaisemmin. Päinvastoin, juuri nyt (1500-luvulla siis) Jumala oli sanallaan kokoamassa kirkkoaan taas yhteen, oli Lutherin mielipide.
Yhtenä hajaannuksen syynä Luther näki katolisessa kirkossa toimivat erilaiset järjestöt, sääntökunnat, luostareita, kirkkoja yms. veljeskuntia, jotka kaikki paavi oli vahvistanut. Lutherille oli olemassa vain yksi sääntökunta, Kristuksen ruumis, kirkko, johon Jumala oli nyt ryhtynyt sanallaan kokoamaan kristittyjä. Ja juuri vastustamalla tätä tapahtumaa Lutherin mielestä katolisen kirkon järjestöt ja sääntökunnat tunnustivat olevansa lahkokirkkoja ja paholaisen sääntökuntia, sekä tunnustivat Kristuksen ruumiin ainoaksi oikeaksi sääntökunnaksi.
Katolisen kirkon runsas sääntökuntien kirjo oli vuosisataisen kehityksen tulos. Luostarielämä kiehtoi etsijöitä, toisaalta luostarikilvoitus oli vaihtoehto avioliitolle ja tavalliselle seurakuntaelämälle. Hiljalleen luostarielämää alettiin pitää hengellisempänä ja ansiokkaampana kuin tavallista seurakuntaelämää. Sydänkeskiajalla syntyneet kerjäläisveljestöt vielä toivat oman lisänsä tähän kokonaisuuteen – niiden leviäminen liittyi yksilökeskeisen ajattelutavan voimistumiseen. ”Todella uskovan” oli tehtävä yksilöllinen uskonnollinen ratkaisu liittymällä johonkin järjestöön. Tällä tavoin hengellinen elämä alkoi kanavoitua tavallisen seurakuntaelämän ohitse.
Järjestöt eivät olleet yhdenmukaisia ja ne kävivät välillä koviakin kiistoja keskenään ”kilpaillessaan ihmisten sieluista” ja vaikutusvallasta. Mm. dominikaanien ja fransiskaanien opillinen kiistely viesti kirkon hengellisen johdon auktoriteetin pahasta rapautumisesta.
Lutherin aikana kaupungeissa toimi monia järjestöjä ja sääntökuntia, joukossa mystisiä kokemuksia etsiviä maallikkoliikkeitä. Arffman toteaa, että myöhäiskeskiajalla katolisen kirkon hengellisyys oli monimuotoista järjestökristillisyyttä. Siitä saattoi jokainen valita itselleen sopivimman ja häntä kiinnostavan tavan toteuttaa kristillistä uskoa. Tosin moninaisuuden heikkous oli siinä, että lukemattomat järjestöt olivat hämärtämässä ajatusta kaikkien kristittyjen veljeydestä.
Luther kritisoi voimakkaasti järjestöjä ja vaati niiden lakkauttamista. Järjestöt olivat tekokristillisyyttä, joissa ihminen pyrki tulemaan autuaaksi kuka milläkin tavalla. Sellaisen kristillisyyden seurauksena oli Lutherin mukaan kasteen unohtaminen, jossa Jumala oli jo lahjoittanut kaiken, mitä ihminen pelastuakseen tarvitsee. Luther painotti kasteen ja parannuksen tiivistä yhteyttä, että parannus on jo kasteessa saatuun armoon luottamista eikä parannusta tarvinnut kanavoida minkään järjestön kautta. Lutherin kritiikki sai paljon vastakaikua ja yllättävän nopeasti, jo muutaman vuoden sisällä, järjestöt hävisivät olemattomiin reformaation kaupungeista.
Mitä jäi jäljelle? Arffman kuvaa, että ainakin naisille mahdollisuudet valita elämäntapoja vähentyivät oleellisesti. Mahdollisesti valtaväyläksi avautui vain aviovaimon paikka ja perheen perustaminen. Samalla hävisi luostareiden tarjoama sairaiden hoivaaminen ja majatalojen pitäminen, kuin myös opetus ja kulttuurin ylläpitäminen. Näitä toimintoja ei kaikkia pystynyt korvaamaan. Kun keskiajan elämänasennetta on kuvattu pyhiinvaellukseksi, matkalla olemiseksi, Jumalan yhteyteen pyrkimiseksi, niin luterilaisuus tarjosi tilalle Jumalan sanan, jonka pystyi löytämään oman seurakunnan yhteydestä. Pelastusta ei tarvinnut etsiä oman elämänpiirin ulkopuolelta. Ei tarvinnut tehdä hengellisiä valintoja, kun ”rehottavan kukkaniityn tilalle tuli hyvin hoidettu nurmikko”. Oli yhteisöllinen, tiukasti valvottu usko; oli opetus, joka oli omaksuttava; oli yhteinen jumalanpalvelus, johon oli osallistuttava.
Jos järjestöt olivat Lutherin mielestä kirkkoa hajottava asia, niin mikä on nykyisen luterilaisen kirkon tilanne? Onko seurakunnan yhteinen jumalanpalvelus hengellisen elämän todellinen keskus? Siis yhteinen jumalanpalvelus?
Kirkkomme historia kertoo jotain toista. 1700-luvulla alkanut herätyskristillisyys on tuonut useita järjestöjä kirkkoon. 1800- ja 1900-luvulla alkanut järjestöjen perustaminen on lisännyt yhdistysten määrää entisestään. Nykyinen luterilainen kirkko on käytännössä monien kymmenien järjestöjen kirkko, eikä siinä mielessä enää vastaa Lutherin ihanteita, joita tosin vaalitaan innokkaasti. Onhan jumalanpalvelus se hengellisen elämän keskus, ainakin virallisissa lausunnoissa, mutta käytännössä se on kanavoitunut useaan suuntaan.
Nykyisestä Suomen luterilaisesta kirkosta löytyy herätysliikkeitä, lähetysjärjestöjä, Raamattujärjestöjä, etujärjestöjä, retriitti- yms. hiljaisuuden liikkeitä, ammattiyhdistyksiä, palvelujärjestöjä… Valtaosa niistä on vahvan hengellisesti painottuneita. Rehellisesti sanottuna kirkon hengellisyys on hilpeä mylläkkä, jossa on monenlaista tarjolla erilaista hengellisyyttä etsiville. Yhteinen jumalanpalvelus kokoaa kyllä väkeä ja yhdistää, mutta samalla se erottaa, koska senmuotoinen hengellisyys ei vetoa kaikkiin – järjestöjen omat jumalanpalvelukset vievät osan seurakuntaväestä.
Joskus tuntuu, ettei tästä kirkon hengellisyydestä tahdo saada pirukaan mitään selvää. Järjestökris-tillisyys ymmärretään rikkautena ja osaltaan se kyllä palvelee asiaa. Järjestöt ovat aika hyvin nimittäin ”sulautuneet” osaksi kirkkoa ja sen edustamaa hengellisyyttä. Monet järjestökristillisyyden aktiivit ovat usein myös seurakunnallisesti aktiivisia kirkossakävijöitä ja vastuunkantajia.
Mikä on lopulta yhteistä luterilaista hengellisyyttä? Nykyluterilaisuus ei pakene erilaisia tapoja ilmaista hengellisyyttä ja keinoja tavoittaa Jumala. Enemmänkin vaikuttaa siltä, että hengellisyys ei enää ole niin ylhäältä johdettua, vaan erilaiset mahdollisuudet toteuttaa hengellisyyttä ovat sallittuja ihan virallisesti. Siitä kertoo iso määrä erilaisia messukokonaisuuksia – joukossa on mm. Taizé- ja Tuomasmessuja, ja täällä kotiseudullani Pohjois-Karjalasta löytää Karjalaisen kansan messu. Ne kaikki ovat vakiinnuttaneet paikkansa, ja monet niiden tavat ovat lainaa muilta kristillisiltä kirkoilta ja yhteisöiltä. Ikonit ovat vakiinnuttaneet monesti paikkansa, kuin myös retriittitoiminta. Hengellinen ohjaus on vielä harvinaisempaa, mutta sen tarve tunnustetaan ja kirkko kouluttaa ohjaajia. Lutherin vastustama luostaritoiminta on hiljalleen noussut arvoonsa, kun monet luterilaisetkin Suomessa vierailevat Valamossa hengellisistä syistä. Oma lukunsa on Wittenbergissä tallustavat luterilaiset nunnat… Ihan oikein, nunnat, jotka ovat antaneet köyhyyslupaukset. Näin heidät omin silmin kolme vuotta sitten.
Luterilaisuus ei ole enää sitä, mitä se oli reformaation syntyaikana, eivätkä syyt järjestöille ole myöskään samat. Aika on muuttunut, mutta jotain tuttua kaikessa on. Ainakin messukaava on pääasiassa sama. Suomalainen luterilainen hengellisyys on monimuotoista luterilaista hengellisyyttä.
Luterilaisuus tunnustaa virallisesti ihmisten erilaiset hengelliset tarpeet toteuttaa kristillisyyttään ja etsiä Jumalaa. Se on rikkautta paremminkin kuin hajaannusta. Mutta mikäli se on osa seurakuntatoimintaa, mihin nykyään pyritään, se voinee antaa paljon. Enemmänkin yhdistää kuin hajottaa. Mutta aika sen viimein näyttää.
Lutherinsta todetaan ”… hänestä paavi oli jo hajottanut kirkon paljon aikaisemmin.”
Tässä Luther oli oikeassa, hänen toimensa vain olivat ihan vääriä. Sen sijaan että olisi pyrkinyt yhdistämään kristityt takaisin ortodoksiseen, apostoliseen ja katoliseen Kirkkoon Luther loi oman lahkonsa, Tämä Lutherin luomus on sen jälkeen lisääntynyt jakautumalla yhä pienempiin alalahkoihin.
Se on totta, että reformaation jälkeen syntyi kirkkoja melkein kuin sieniä sateella. Mutta mikä niistä oli Lutherin luomus? Oikeastaan vain luterilaisuus. Sen sijaan Lutherin vaikutuksesta ja ajatuksista liikehdintää tapahtui paljon, eritoten saksankielisillä alueilla. Sveitsissä zwingliläisyys ja kalvinilaisuus, jotka molemmat yhdistyivät. Benelux-maiden alueella ihan omanlaistaan. Kuitenkin luterilaiset pitäytyivät aika tiukasti linjassaan eivätkä innostuneet yhtään reformoidusta kirkollisuudesta tai jo silloin esiintyneestä vapaakristillisyydestä.
Jari Haukka :” Sen sijaan että olisi pyrkinyt yhdistämään kristityt takaisin ortodoksiseen, apostoliseen ja katoliseen Kirkkoon Luther loi oman lahkonsa, Tämä Lutherin luomus on sen jälkeen lisääntynyt jakautumalla yhä pienempiin alalahkoihin.”
Käsitykseni mukaan Luther ei halunnut luoda omaa lahkoa. Hän vain eli aikana, jolloin ihmiskunta siirtyi ns. ”älyllisen” valistumisen vaiheeseen, ja niinpä Lutherin ajatuksista syntyi ”julkisessa keskustelussa” älyllinen oppi, joka voidaan ihmisälyn mukaisesti jakaa ja luokitella vaikka kuinka pieniin ”alalohkoihin”.
Olen jo aiemmin kirjoittanut, että renessanssin tuoman ”uuden ajan” mahdollistaman älyllisen ajattelun myötä ikoneista alkoivat kadota taivaskuvat ja tilalle tulivat maalliset taustat ja perspektiivit, jolloin katolinen kirkko kielsi uusien ikonien maalauksen. Pelättiin, että ihmiskunta kadottaa taivaan ja Luther muiden mukana pelkäsi, että tuo kadotus olisi ikuinen. Taivas ei kuitenkaan kadonnut mihinkään, vaan muutos tapahtui ihmisten tietoisuudessa.
Juuri näin. Luterilaisuus ym. on perimmiltään porvariston uusi sekulaari uskonto, jossa Jumalan valtakunta on korvattu maallisen hyvän tavoittelulla. Tosin on protestentismissakin jäänteitä oikeasta uskosta ja opista, vaikka koko ajan vähenevässä määrin.
En ole porvari enkä sekulaari, mutta luterilainen olen. Olipa tympeät ja ylemmyydentuntoiset kommentit Haukalta.
Nyt alat kyllä erehtyä. Tällaista en voi itse allekirjoittaa. Moderni ajattelu kyllä vaikuttaa kirkoissa, mutta se ei tarkoita, että Jumalan valtakunta katoaa ja tilalle tulee maallisen hyvän tavoittelua. Njet, njet.
HV Kimmo J,
Pyydän nöyrästi anteeksi. Ei ollut tarkoitus olla sen enempää ”tympeä” kuin ”ylemmyydentuntoinen”, eikä etenkän hyökätä Sinun sen enempää kuin kenenkään muun henkilöä vastaan.
Mutta eikö koko nimi ”luterilaisuus” jo viittaa lahkoon, nimihän on johdettu perustajan nimestä. Ja eikä maallistuminen joka on huipussaan juuri ”luterilaisilla” alueilla herätä ajatuksia jopa syy-yhteydestä?
Kiitos Jari sanoistasi! Hieman tyly taisin itsekin olla.
Se olisi kyllä mielenkiintoista selvittää, mitä yhteyttä maallistumisella ja protestanttisuudella on. Toisaalta maailmalla on myös voimakkaasti kasvavia luterilaisia kirkkoja – köyhissä maissa. Olisiko siis syy enemmänkin sosiologinen ja elintasollinen kuin teologinen?
Kiitokset Ville Hassiselle erinomaisesta blogikirjoituksesta. Arffmanin kirjahan on todella hyvä, ja kirjan loppupäätelmistä olen professori Arffmanin kanssa erityisen samaa mieltä. Oli taannoin hieno kokemus olla Arffmanin graduseminaarissa.
On lisättävä, että Lutherhan odotti lopunaikojen ja Kristuksen paluun koittavan pian. Siitä perspektiivistä käsin juuri paavi antikristuksena ja katolinen kirkko antikristillisenä tulee ymmärrettäväksi. Paavi ja katolinen asettuivat virallisella taholla vastustamaan evankeliumia, joten ne eivät olleet silloin sen puolella.
Siihen kun yhdistää keskiaikaisen järjestökristillisyyden, niin Lutherin ajatuksissa uusi Kristuksen sääntökunta koostuu evankeliumiin uskovista kristityistä, jotka pelastuvat yksistään Kristuksen tähden ja ovat vanhurskautettuja uskostaan. Siihen ei tekoja tarvittu, ja juuri tekoihin perustuvaa hurskautta Luther näki järjestöissä.
Nyt heitetään muuten taas kuperkeikkaa ja häränpyllyä. Lutherin mukaan kirkolla on seitsemän tuntomerkkiä. Sitä mukaa kun nämä tuntomerkit kansankirkossa hämärtyvät, piirtyvät ne yhä selvemmin esiin järjestöjen elämässä. De facto tarjoavat järjestöt yhä useammalle seurakunnan, jossa nuo seitsemän tuntomerkkiä toteutuvat.
Kirjoitan tosiaan Arffmanin pohjalta. Ja nykytilanne Arffmanin teoksen kautta ei mene Lutherin linjauksen mukaisesti, mutta se ei todellakaan tarkoita, että Lutherin kanssa pitäisi olla tämän kautta samaa mieltä. Järjestöt todella rikastuttavat kirkkoa ja tarjoavat yhteisöjä kirkon sisällä olla ja toimia. Päinvastoin juuri järjestökristillisyys on tuonut paljon sellaista, mikä muuten olisi jäänyt sivuun ja moni kristitty varmaan olisi jäänyt kirkon ulkopuolelle. Pitää muistaa, että järjestöt ovat luterilaisia ja menevät nyt pääsääntöisesti linjassa kirkon tunnustuksen kanssa.
Ne tarjoavat samaa Kristusta ja pelastustietä kuin mitä paikallisseurakunnissakin, toivon mukaan – usko Kristukseen riittää Taivaallisten lahjojen omistamiseen. Usko riittää vanhurskauttamiseen, siihen ei tekoja yms. hurskautta tarvita. Järjestöjen tuoma hengellinen anti sen sijaan antaa mahdollisuuksia, erilaisia menetelmiä, olla hengellinen ja rukoilla. Kenellä hiljaisuutta, kenellä enemmän rukousta, kenellä seuroja, kenellä jytäkkää raamattuopetusta. Mikään menetelmä ei ole huono, vaan positiivinen, kun se kunnioittaa evankeliumin aarteita ja on linjassa kirkon tunnustuksen kanssa.
”Usko riittää vanhurskauttamiseen, siihen ei tekoja yms. hurskautta tarvita. ”
Tämä on hyvin erikoinen väite. Voiko todellakin olla todellista uskoa, josta ei seuraa mitään?
”Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä?” (Jaak. 2:14)
Ei kai ”luterilaisuus” ole jonkinlaista helppouden evankeliumia joka hylkää pyhittymisen ja ponnistelun (tietysti kokonaan Jumalan armon varassa)? Tietystikään muut ihmiset eivät voi mitata toisen uskoa, mutta ei kai tämä sulje pois kristityn kilvoittelua?
Jari, mikä riittää ihmisen pelastumiseen, on yksistään usko Kristukseen. Tämä on ihan perusluterilainen opetus – Jumalan armo riittää, ei mitään ansioita, koska pelastusta ei voi ansaita millään tavoin. Se on Jumalan lahjaa kokonaisuudessaan. Kyse on helppoudesta kyllä, mutta samalla vaikeasta, koska todellinen usko muuttaa ihmistä.
Juuri pelastuminen uskosta merkitsee Lutherin teologiassa valtavia asioita. Siinä ihminen julistetaan ja tehdään vanhurskaaksi, eli Jumalalle kelpaavaksi, yhtäaikaa. Kristitty on osallinen jumalallisesta luonnosta ja jumalallisesta elämästä, ja Kristus on todellisesti uskovassa reaalisella tavalla läsnä. Tämä merkitsee sitä, että Kristus ryhtyy tekemään ihmisessä työtä. Se tuntuu käytännössä syntien tunnistamisena ja armon etsimisenä – eli kilvoitteluna. Toisaalla tätä voi kutsua myös pyhittymiseksi, jonka Kristus ja Jumalan Henki saavat aikaan.
Kristus perkaa ihmisestä syntiä vähemmäksi koko ajan ja tekee tilaa omalle pyhyydelleen. Ihmisen pyhittyminen on osallisuutta Jumalan pyhyydestä ja siitä, kuinka tuo pyhyys valtaa ihmistä entistä enemmän. Tämän tulisi saada aikaan ihmisessä muutosta – hyviä tekoja, lähimmäisen rakkautta ja kuuliaisuutta Jeesuksen opetukselle.
Yksi puoli, josta vanhurskauttamisesta uskosta erityisesti pidän, on vapautuminen. Kristus vapauttaa uskovan synnin, kuoleman ja pahan valtapiiristä. Siitä vapautettuna ihmisen tahto on vapautettu, ja silloin ihmisen vapaa tahto merkitsee sitä, että ihmisen pitäisi tahtoa sitä mitä Jumala tahtoo. Vapaa tahto on Jumalan tahdon mukaista, koska Jumala itse on vapaus.
Kristityllä säilyy kyllä vastuu koko ajan. Itse saarnaan kyllä rukouksen ja kilvoittelun merkityksestä, koska kristitty on vapautettu tekemään niitä omasta tahdostaan. Ihminen on vapautettu tekemään hyviä tekoja omasta tahdostaan. Ne ovat Jumalan Hengen aikaansaannosta uskovassa, sydämen muuttumista pitkällisessä prosessissa, synnin kieltämistä ja sen karttamista.
Mutta mitä todellisuus on, niin se ei ikävä kyllä siltä näyttäydy todellakaan. Luther luettelee seitsemän kirkon tuntomerkkiä, joiden tulisi toteutua. Olen itse sitä mieltä, että niiden tunnistaminen kirkossani on toisinaan hyvin hankalaa. Puhtaan evankeliumin julistaminen on vaimentunut ja tilalla on välillä tyhjiä sanoja. Olen sitä itse kohdannut useamman kerran.
Järjestöt ovat yksi alue, joissa nämä seitsemän merkkiä tulevat kumma kyllä selvemmin välillä esille kuin kirkossani.
Ei, luterilaisen kristillisyyden ei tulisi olla velttoa ja laiskaa kristillisyyttä, vaan kilvoittelua, rukousta ja raamatunlukua. Ne pitävät kristityn uskossaan ja tukevat uskoa, joka lopulta on pelkkää Jumalan armon vastaanottamista. Veltto ja laiska kristiltty voi menettää sen, mitä Jumala on hänelle antanut.
HV Ville H,
Kirjoitit: ”Tämä on ihan perusluterilainen opetus – Jumalan armo riittää, ei mitään ansioita, koska pelastusta ei voi ansaita millään tavoin.”.
Avainsana on tuo ”ansaita”. Kyse on myös ihmisen vapaan tahdon ilmaisemisesta. Tässä meille on esikuvana Jumalanäiti Maria, :’Silloin Maria sanoi: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.”’(Luuk. 1:38) Maria siis ilmaisi vapaaehtoisen suostumuksensa. Tuo suostumus Jumalan armoon on siis ainoa ”ansio” jonka ihminen tarvitsee, mutta kuitenkin välttämätön. Ihminen ei siis ole kokonaan passiivinen objekti vaan hänellä on vapaa tahto Jumalan kuvana. En tiedä sopiiko tämä ajatus ”perusluterilaisuuteen”, toivon kuitenkin niin.
Jari, se tuollaisenaan sovi luterilaisuuteen. Ortodoksinen traditio ymmärtää ihmisen säilyttäneen vapaan tahdon lankeemuksen jälkeen, mutta luterilainen traditio ulottuu lankeamisen ihmisen tahtoon asti. Langenneen ihmisen tahto on langennutta yhtälailla. Ja langennut tahto on vangittu pirun, synnin ja kuoleman valtaan.
Sana ’ansio’ on luterilaisuudessa teologisesti hankala. Luterilaisuus painottaa pelastusta lahjana niin voimallisesti, ettei minkäänlaista ihmisen tekoa tai ansiota voida ulottaa siihen. Langennut ihminen vastustaa Jumalaa, joten sellainen olento ei voi toimia ja tahtoa vapaasti, eli tahtoa mitä Jumala tahtoo.
Luterilaisuus korostaa Jumalan armollisuutta eikä hyväksy ihmisen ja Jumalan yhteistyötä, synergiaa, ihmisen pelastumisessa. Jopa ihmisen päätös vastaanottaa pelastus tulkitaan ihmisen omaksi teoksi ja ansioksi pelastua. Mutta, ihmistä ei silti pidetä passiivisena pölkkynä, vaan aktiivisena. Ihmisen Jumalaan suuntautunut tahtoakti, eli halu vastaanottaa pelastus, ymmärretään kokonaan Jumalan Hengen työnä ihmisessä. Jumalan Henki on sen verran käsitellyt syntistä ihmistä, että tahdon syntisyyttä on sen verran rapsuteltu ja pyhitetty, että se kykenee suuntautumaan Jumalaa kohti. Langennut ihminen itsessään vastustaa aktiivisesti Jumalaa.
Luterilaisuus kyllä puhuu Jumalan ja ihmisen yhteistyöstä, juuri synergiasta. Sillä ymmärtääkseni tarkoitetaan ”pelastumisen jälkeistä aikaa”, eli kun ihmisen tahto on vapautettu, niin silloin alkaa ihmisen ja Jumalan välinen yhteistyö. Jumala on aina aloitteentekijä, haluan sitä kuitenkin painottaa, ja Jumalan Hengen johdatuksesta yhteistyö alkaakin. Yhteistyö ei kuitenkaan merkitse ihmisen pelastumista, koska uskova on sen jo vastaanottanut, vaan yhteistyö on dialogia ja kanssaihmisten parissa toimimista, todistuksen antamista Jumalasta…
Ville Hassinen kirjoittaa kommentissaan 24.08.2015 22:09 selkeää tekstiä, josta olen samaa mieltä.
Järjestöillä olisi vastuuta säilyttää kirkon ykseyttä. Se on kuitenkin ongelmallista silloin, kun järjestökentässä on tapahtunut jakautumista juuri kirkkoa ravistelevissa asioissa. Miten pidetään yllä ykseyttä, kun samalla pyritään jakautumaan?
Keskiaikaisissa sääntökunnissa ja 1800-luvulta alkaen vaikuttaneissa järjestöissä on kysymys erilaisista asioista, vaikka nimitys ’järjestö’ onkin suomen kielessä sama.
Keskiaikaisiin järjestöihin liityttiin vaihtoehtona ammatti- ja perhe-elämälle, ei niiden lisäksi. Luostariin lähtevä jätti työnsä, kotinsa, perheensä ja omaisuutensa. Kerjäläisveljistö ei ollut mikään klubi, johon kokoonnuttiin lauantai-iltapäivisin, vaan se oli kokonainen elämänmuoto 24/7. Kansalaisjärjestöjen toimntaa ei 1500-luvulla tunnettu.
Nykymuotoisen kansalaistoiminnan juuret ulottuvat 1700-luvulle ja valistuksen aikaan. Silloin syntyi vapaiden ja yleensä varakkaiden yksityishenkilöiden yhteenliittymiä erilaisten hyödyllisten hankkeiden ja aatteiden tukemiseksi. Tuli esimerkiksi tieteellisiä seuroja, maanviljelys- ja talousseuroja, kirjallisuusyhdistyksiä. Uskonnon alalla aatteelliset yhteenliittymät olivat aluksi lähetysseuroja ja raamattuseuroja.
Ranskan suuri vallankumous antoi käsitteelle citoyen – kansalainen sisällön. Yhdistykset eivät olleet vain kruunun työvälineitä rahvaan sivistämiseksi, vaan kansalaiset saattoivat vapaasti liittyä niihin ja luvanvaraisesti perustaa niitä.
Herätysliikkeet ja lähetysjärjestöt ovat näiden perillisiä. Ihmiset, jotka liittyvät niihin, eivät jätä työtään, maataan, perhettään ja omaisuuttaan, vaan harrastavat kansalaistoimintaa oman toimensa ohella. He saattavat kuulua samanaikaisesti useaan eri järjestöön ja niihin sitoutumisessa on eri asteita.
Hyvä kommentti historiasta. Kiitokset Teemu.
”Keskiaikaisiin järjestöihin liityttiin vaihtoehtona ammatti- ja perhe-elämälle, ei niiden lisäksi.” Toisaalta ’järjestöihin’ kuuluttiin ammatin kautta. Tarkoitan kiltoja.
Killat olivat tavallaan osa sitä ammatinharjoittamista. Kiltaan eivät voineet liittyä muut kuin kyseisen käsityöläisyyden sertifikantit.
Siksi kirjoitinkin ’kuuluttiin’ enkä ’liityttiin’. Klaanikin on yhteisö, johon kuulutaan, vaan ei liitytä. Järjestö taitaa olla yleensäkin vähän moderni sana kuvaamaan keskiaikaa.
Ville Hassinen käsittelee uskon kautta vanhurskautta hienosti 22.09 komentissa. Teemulta hyvä järjestö komentti.
Luther pani päänsä pölkylle aikana, jolloin juuri YKSIN uskon kautta vanhurskaus, oli hävinnyt kirkon opetuksista ja Luther asetti paavin opetuksen kyseenalaiseksi.
Tämä tapahtuma yhdessä aikalaisyhteiskunnan muiden murroksien kanssa (mm. kirjapaino ja valistuksen filosofia) kanssa, alkoi selkeästi historillisesti uusi aikakausi, näin jälkikäteen katsottuna.
Jos taas menemme tuon ajan sisään, niin se näyttäytyy raakana, sekasortoisena ja brutaalina, jonka merkittävimpiä tapahtumia oli talonpoikaiskapina ja kansojen vallankumous kuninkaita ja valtaa pitäviä kohtaan. Kansojen sivistys oli lukutaidon yleistymisen myötä vasta alkumetreillään.
Luther sanoi jossain: Kun on mennyt 500 vuotta näistä päivistä, tulee jälleen pimeys…
Uskon vanhurskaus on monimuotoinen. Melko yksipuolista olisi ymmärtää vanhurskauttaminen vain vanhurskaaksi julistamisena. Lutherille itselleen vanhurskauttaminen oli sekä vanhurskaaksi julista että tekemistä yhtäaikaa. Kaikki tulee ihmisen ulkopuolelta eikä ihmisellä oli mitään omaa vanhurskautta, jonka nojalla hänet vanhurskaaksi todetaan.
Kristityn ainut vanhurskaus on Kristus itse, joka on Jumalan vanhurskaus. Eli vanhurskaaksi julistaminen on käytännössä sitä, että Jumala näkee ihmisessä häneen ulkopuolelta tulleen jumalallisen vanhurskauden, Kristuksen. Kristuksen vanhurskaus sisältää kaiken – pyhitetyn ja ylösnousseen ihmisluonnon, puhtaimman ja täydellisimmän uskollisuuden Jumalalle, syntien sovituksen, ylösnousemuksen, jumalallisen elämän. Vanhurskauttaminen on samalla täyttä osallisuutta tähän kaikkeen.