Kotimaan kahdessa viimeisessä numerossa on käsitelty kirkon jäsenyyden kysymyksiä. Esillä on ollut luonnollisesti jäsenkato eli jäsenmäärän nopea laskeminen ja lisäksi on pyritty analysoimaan tuon asian syitä. Kotimaassa 9.10. lehden toimitus tuotti laajan artikkelin asiasta. Viime Kotimaan numerossa Jäsen360 toimijat ottivat esille sitä näkyä, jota olen itse yrittänyt nostaa esille. Se on näky kirkkomme jäsenohjelmasta.
Asian virittämänä selasin tiedostojani ja löysin vuonna 2008 laatimani rungon kirjaksi, joka käsittelee erityisesti jäsenyyden vahvistamista. Tarjosin ideaa ja runkoa silloin kirkolliselle kustantajalle, joka aluksi kiinnostuikin aiheesta. Hieman myöhemmin tuli vastaus, että aiheesta on tulossa kirja tai kirjoja. Itse en ole sellaista kirjaa kuitenkaan nähnyt.
Kirkossamme on viimeiset viisi tai kymmenen vuotta hukattu energiaa ja resursseja surkuttelemalla jäsenmäärän vähenemistä. Vaikka joillakin alueilla jäsenmäärä on enää vain puolet väestöstä, ei suuriin toimiin ole ryhdytty. Joitakin toimia toki on tehty. Myös kirkkomme uusin strategia eli Kohtaamisen kirkko linjaa melko varovasti kirkon jäsenasiaa tai jäsenyyden vahvistamista. Keskeisin asiaan liittyvä linjaus on se, että jäsenistä huolehditaan. Se ei kuitenkaan nykyisin eikä varsinkaan tulevaisuudessa riitä.
Mitä sitten kirkon jäsenohjelma voisi sisältää? Mielestäni ensimmäinen lähtökohta on oman luterilaisen seurakuntanäkemyksemme kirkastaminen. Se on seurakunta kastettujen jäsentensä yhteisönä. Se on ajatus matkasta kansankirkosta kansalaisten ja jäsentensä kirkoksi. Seurakuntanäkemyksen kirkastumiseen liittyy myös se, että turha tuskailu resurssiemme käyttämisestä vähenee tai loppuu. Pieni seurakunta-aktiivien joukko on tärkeä, mutta se ei enää vie leijonan osaa resursseista ja raja ns. seurakunta-aktiivien ja muiden seurakuntalaisten välillä jää taka-alalle.
Toiseksi rakenteitamme pitää oikeasti miettiä ja myös muuttaa jäsenyyden ja kirkon tehtävän toteutumisen näkökulmasta. Siihen mielestäni hahmoteltu uusi kirkon rakennemalli tähtääkin. Kysymys on pienistä tai riittävän pienistä toiminnallista yksiköistä tai paremminkin yhteisöistä (seurakunta, jumalanpalvelusyhteisö, toimintayksikkö) ja suuremmista hallinnon ja talouden yksiköistä.
Kolmanneksi kirkossamme pitää miettiä uudelleen kohtaamisen ja läsnäolon merkitystä. Suurten resurssien aikana kirkostamme on tullut virkamiesorganisaatio ja kirkko mielletään palvelujen tuottajaksi. Kirkon työssä keskeistä on ihmisten kohtaaminen, se miten työntekijät kohtaavat seurakuntalaiset ja muut ihmiset ja se, miten ihmiset kohtaavat seurakuntayhteisössä toisensa.
Neljäs jäsenyysohjelman asia liittyy edellisiin. Se on elämänmakuinen ja ihmisläheinen seurakuntaelämä, jossa sekä messulla että arkisilla ja monimuotoisilla ihmisten kokoontumisilla on molemmilla keskeinen sija ja yhteys keskenään. Keskeistä on vapaaehtoistoiminnan uusien muotojen löytäminen ja rohkea toteuttaminen sekä messussa että muussa toiminnassa. Siihen vaikkapa Suurella sydämellä vapaaehtoispankki ja muut vastaavat antavat hyvän sapluunan. Uskon, että resurssiemme vähetessäkin voimme löytää kirkossa yhdessä työntekijöiden ja seurakuntalaisten kanssa paljon uutta otetta työhön ja toimintaa. Kyse on hyvin paljon asenteesta, vaikka johtamisella ja rakenteillakin on paljon merkitystä.
Kaikkiin edellisiin liittyy myös se, että kirkkomme missionaarista näkyä pitää vahvistaa. Kirkko ei ole vain ”omiamme” varten vaan kaikkia alueellamme asuvia ja liikkuvia varten – ja oikeastaan koko maailmaa varten. ”Ulkolähetyksen” idea pitää tuoda paikalliseen seurakuntatyöhön, koska molemmissa on kyse samasta asiasta, evankeliumin välittämisestä, kirkon perustehtävän toteuttamisesta.
Aiheeseen liittyen on toki sanottava vielä se, että ”jäsenohjelmaa” toteutetaan jo nyt, kun tehdään hyvällä otteella ja sydämestä kirkon työtä seurakunnissa. Toisaalta muuttuva tilanne vaatii sitä, että tarvitaan uutta näkyä jäsenien pitämiseen kirkossa ja erityisesti jäsenyyden jättäneiden ja muiden saamiseksi kirkon jäseneksi – ja Jumalan pelastavien lahjojen osallisuuteen!
Toivo Loikkanen
Erinomaista. Olet koonnut keskeisiä linjauksia, joiden suuntaan tulisi (=tulee) toimia. Voi kun löytyisi sellainen laaja, ei tarvitse olla täydellinen, mutta mielellään 3/4, yksimielisyys, että tähän suuntaan mennään!
Markku, kiitos palautteesta. Itsekin toivon näin ja mietin myös tuota kirjaideaa. Asiaa työstäen saisin itse tai toimitettuna hyvää aineistoa melko pian kootuksi. Tietty ryhtiliike asiassa pitää tehdä!
Pitkässä sepostuksessa puuttui kaikkein tärkein. Kirkon oppi. Kirkon oma tutkimuslaitos tekemässään tutkimuksessa 2011 kävi selville, että noin 28 prosenttia jäsenistä uskoo kirkon jumala käsitteeseen. Määrä on nyt kenties lähemmäs 20 ja pudonnee sinne 5-10 prosentin seutuville. Ihmisten kehittyvä ajattelukyky ei voi ymmärttä, että me ihmiset valitsemme jumalan itsellemme ja sitten paasaamme, että tähän Nikean 325 päätöksen uskomalla, vannomalla, pääsee ikuiseen taivaan paratiisiin.
Ja vielä lisäksi mitä konkreettista kirkko antaa meille ihmisille taloudellisissa vaileuksissa oleville. Aika jolloin usko ” kaste riittää pelastukseen ”
siis maksamalla kirkollisvero riittää, on taaksejäänyttä elämää. Anekauppa piti loppua jo 1500 luvulla.
Reino Suni: Kirkon oppi liittyy kaikkeen tuohon, mitä kirjoitin. Se on erityisesti mukana tuossa seurakuntanäkemyksen korostamisessa ja kirkastamisessa. Oppi ei pelasta vaan Jumala. Jumala-käsitteeseen ei kannata kenenkään uskoa vaan kolmiyhteiseen Jumalaan. Mitä paremmin seurakunta ja kirkko toimivat sekä toiminnan osalta että yhteisönä sitä paremmin myös avautuvat uskon näköalat. Kaste ei pelasta vaan kasteessa saatu armo ja siihen eli Kristukseen turvaaminen.
Ennen Jeesusta eli tutkijoiden mukaan 60 miljardia ihmistä joilla ei ollut tietoakaan Jeesuksesta vaan usko lähimmäisen rakkauden merkitykseen ihmissuvun ja myös koko luomakunnan jatkumisessa. Korkein on ollut ” pelastajana ” ensimmäisestä ihmisestä alkaen. Jeesus oli tavallinen juutalainen ihminen mutta korkeimman sanoman vahvistaja.
Korkein, kristittyjen Jumala, käsite on pelastuksen tuoja mitä se sitten sisällään pitääkään.
Toivo, ymmärrän kyllä näkökulmasi ”Mitä paremmin seurakunta ja kirkko toimivat sekä toiminnan osalta että yhteisönä sitä paremmin myös avautuvat uskon näköalat.”, mutta se ei tavoita kirkon, ja siis varsinaisesti kristinuskon ongelmaa.
Katsot asiaa niin syvästi kirkon ja uskomisen sisältä, ettei sinulla oikeastaan ole mahdollisuuksia ymmärtää niitä, jotka ovat jättäneet kirkon tai ylipäänsä ovat kristinuskon, ja ylipäänsä uskontojen tavoittamattomissa. Tämä ongelma ei tietenkään koske vain sinua vaan kutakuinkin kaikkia vähänkin samassa asemassa kuin sinä olevia.
Tästä syystä kaikki tähän saakka eteeni sattuneet ’tulevaisuusvisiot’ tuntuvat ampuvan täysin ohi maalin ja ulkopuolinen ei voi kuin ihmetellä että voivatko nuo olla ihan tosissaan? Epäluuloisena pohdin välillä, että onko tuossa tosiaan kirkon ’best shot’ vai piilotellaanko niitä terävimpiä analyyseja yleisöltä koska ne paljastaisivat kuinka synkkänä kirkon terävin kärki tulevaisuuden näkee.
Kirkon varsinainen ongelma ei ole laisinkaan organisatiossa, vaan tuotteessa, eli opissa, joka ei kertakaikkiaan vakuuta ihmisiä kehittyneissä länsimaissa. Tästähän on jo niin paljon tutkimustietoa, että miksi se jätetään huomioimatta? Siksi, ettei ’taistelumoraali’ romahtaisi, vai?
Jos kuvittelee, että verrokkimaissamme kirkot ovat vain tehneet kaiken väärin, mutta että pienessä piskuisessa Suomessa asiat kyllä voidaan tehdä oikein, olisi hyvä jos jostain hiipisi edes hiukan realismia pelikentälle.
Avainkysymys siis on: Jos asiakas ei usko kirkon oppiin, miten jokin kirkon muuttunut toimintatapa vakuutaisi häntä jäämään kirkkon tai palaamaan sinne?
Jos tuollaiseen asiakkaaseen panostetaan, tuhlataan kirkon hupenevia resursseja. Mutta sehän on sallittua.
Henrik Sawela: Ymmärrän myös sinun pointtisi ja tiedostan, että joillekin Jumala-usko ei ole harkittava vaihtoehto älyllisistä ja vakaumuksellisista syistä. Olen samoilla linjoilla myös siinä, että suurempi muutos kirkon kohdalla saattaa olla tarpeen. Totean kuitenkin, että uskon todeksi eläminen seurakuntayhteisössä ja toisaalta kristillisen opin omaksuminen liittyvät yhteen. Hyvät kokemukset ensimmäisestä tukevat toista eli opin omaksumista. Se on myös muistettava, että kristillisen usko ei ole ehkä sittenkään perusidealtaan oppia ja sen omaksumista vaan henkilökohtainen ja yhteisöllinen kokemus, uskon ja Jumalan varaan jääminen.
Reino, Kristillisen uskomme sisältö on toisenlainen kuin mitä kuvaat.
Toivo Loikkanen
Sanomasi kristillinen usko merkitsee kirkon oppia. Usko Jeesuksen välittämään rehelliseen ja realistiseen sanomaan on aivan muuta kuin kirkon rakentamat rituaalit omine jumalineen.
Arvoisa Henrik Sawela. Mielestäni te maalaatte kristinuskon ja -opin tulevaisuutta kovin synkin värein. Lähestytte asiaa ikäänkuin sosiologisesta näkökulmasta erilaisiin tutkimuksellisiin otantoihin tukeutuen. Tällaisia tutkimuksellisia otantoja tehdään jatkuvasti myös kirkon sisällä esim. Kirkon tutkimuslaitoksen piirissä. Mielestäni kirkon piirissä ei olla ollenkaan niin itseensä käpertyneitä asioiden suhteen, joita te ansiokkaasti ja toistuvasti tuotte esiin näillä palstoilla. Joilla on korvat kuulla ja silmät nähdä tajuavat kirkkaasti, että kirkossa niin kuin yhteiskunnassa/maailmmassa yleisemminkin on käynnissä valtava mudonmuutos. Vastataanko tähän muutokseen lyömällä rukkaset niin sanotusti naulaan? Eikö ole muuta uskon ja toivon ja rakkauden vaihtoehtoa kuin istua kristinuskon ja -opin hiipuvalla hiilloksella lopullista tummumista odotellen? Onko teillä, arvoisa Henrik Sawela, joitakin kohentavia visioita tästä eteenpäin?
Mielestäni on hienoa, että kirkossa on Toivo Loikkasen kaltainen pappi, joka katsoo ”syvästi kirkon ja uskomisen sisältä”, ja joka tästä näkökulmasta aivan varmasti ymmärtää, missä nyt mennään. Henkilökohtaisesti en ole mikään karismaatikko enkä usko temppuihin enkä viihteellisyyteen uskon ja opin hengissä pitämiseksi. Mutta uskon, että Jumala vaikuttaa ihmisessä omien elämänvaiheidemme ja kokemustemme kautta niin, että sanan ja sakramenttien kautta herää tekemään mielenkiintoisia retkiä itseen. Ajattelen, että usko on olemukseltaan uudistuva ja uudistamaan kykenevä voima. Rakenteet muuttuvat, syntyvät ja kuolevat, mutta substanssi pysyy, sillä Jumala on sijoittanut voimansa heikkouteen ja valinnut heikkouden toimintaympäristökseen.
Kiitos, Aarno Sainio, vahvasta ja perustellusta kommentistasi!
Ohjelmat tahtovat usein olla samojen palikoiden uudelleenjärjestelyä, kun jokaisella palikalla on puolustajansa kirkon sisällä. Erilaisen näkökulman saamiseksi voisi ainakin koettaa kuvitella, minkälainen olisi tämän ajan suomalainen kirkko, jota lähdettäisiin rakentamaan tyhjältä pöydältä. Millä tavalla se olisi erilainen tai samanlainen?
Riitta Bonny :”Erilaisen näkökulman saamiseksi voisi ainakin koettaa kuvitella, minkälainen olisi tämän ajan suomalainen kirkko, jota lähdettäisiin rakentamaan tyhjältä pöydältä. Millä tavalla se olisi erilainen tai samanlainen?”
Apostoliseen suksessioon ja sakramentteihin uskovana jättäisin asian piispojen käsiin. Kirkon tehtävä on mielestäni edustaa sitä maailmaa, johon omat järkeilymme eivät yllä ja jossa mm. luominen tekona on tavallista arkipäivää.
Riitan kysymys on hyvä. Vaikeus on vain siinä, että meillä on aina ja myös kirkkoa rakentaessamme tietty esiymmärrys mm. siitä mitä kirkko on tai mitän sen tulisi olla. Ollakseen kirkko siinä täytyy olla tietyt ”elementit” kuten evankeliumi, kristillisen uskon oppi ja virka. Voisi tietysti ajatella, että tiettyjen peruselementtien jälkeen kirkkoa mietittäisiin ”puhtaalta pöydältä”.