| 45 Mutta kuudennesta hetkestä alkaen tuli pimeys yli kaiken maan, ja sitä kesti hamaan yhdeksänteen hetkeen. |
| 46 Ja yhdeksännen hetken vaiheilla Jeesus huusi suurella äänellä sanoen: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani?” Se on: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? |
| 47 Sen kuullessaan sanoivat muutamat niistä, jotka siinä seisoivat: ”Hän huutaa Eliasta”. |
| 48 Ja kohta muuan heistä juoksi ja otti sienen, täytti sen hapanviinillä, pani sen ruovon päähän ja antoi hänelle juoda. |
| 49 Mutta muut sanoivat: ”Annas, katsokaamme, tuleeko Elias häntä pelastamaan”. |
| 50 Niin Jeesus taas huusi suurella äänellä ja antoi henkensä. |
| 51 Ja katso, temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti, ja maa järisi, ja kalliot halkesivat, |
| 52 ja haudat aukenivat, ja monta nukkuneiden pyhien ruumista nousi ylös. |
| 53 Ja he lähtivät haudoistaan ja tulivat hänen ylösnousemisensa jälkeen pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle. |
| 54 Mutta kun sadanpäämies ja ne, jotka hänen kanssaan vartioitsivat Jeesusta, näkivät maanjäristyksen ja mitä muuta tapahtui, peljästyivät he suuresti ja sanoivat: ”Totisesti tämä oli Jumalan Poika”. |
| 55 Ja siellä oli monta naista, jotka olivat Galileasta seuranneet Jeesusta ja palvelleet häntä; he seisoivat taampana katselemassa. |
| 56 Heidän joukossaan oli Maria Magdaleena ja Maria, Jaakobin ja Joosefin äiti, ja Sebedeuksen poikain äiti. |
(Matt.27:45-56)
Jumalan armoa ja rauhaa Jeesuksessa Kristuksessa rakkaat sisaret ja veljet!
Jeesuksen kuolinhetkellä maa pukeutuu mustiin.
…Kuudennesta hetkestä alkaen tulee pimeys yli kaiken maan, ja sitä kestää hamaan yhdeksänteen hetkeen.
Päivän teksti kertoo, ettei ihmiskunta osaa oikealla tavalla surra meidän luomakuntamme Herran ja Vapahtajan kuolemaa.
Kun Jeesus huutaa tuskissaan ”Eeli, Eeli, lama sabaktani?”, ympärillä seisoo pilkallisia ihmisiä, jotka katselevat Jeesuksen tuskia kuin pelkkää näytelmää. He sanovat ala-arvoisesti:
”Annas, katsokaamme, tuleeko Elias häntä pelastamaan”.
Pilkallisia sanoja kuultiin myös niin pappien kuin rikollistenkin suusta. – He eivät ymmärtäneet, – vai pitäisikö jopa sanoa: me emme ymmärtäneet…
Kun ihminen, ihmiskunta, ei ymmärtänyt Luojansa ja Vapahtajansa tuskien merkitystä, luomakunta pukeutui mustaan. Tässä on nyt jotakin samanlaista kuin eräissä Jeesuksen sanoissa hieman aiemmin, – ”jos nämä olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat (Luuk.19:40)”.
Kun kukaan ihminen ei korottanut ääntään yli muiden puolustaakseen Jeesusta, taivas pimeni.
Mutta miksi Jumala sammutti taivaan valot, kun hänen rakas Poikansa kuoli?
Pimentämällä taivaan Jumala nyt puhui kansalleen kieltä, jossa ei ollut sanoja, mutta jonka merkitys oli huutoakin voimakkaampi.
Pimeys oli yksi Egyptin vitsauksista. Israelin lapset lukivat joka pääsiäisenä toisesta Mooseksen kirjasta, kuinka Mooses ojensi kätensä taivasta kohti, ja niin Egyptin maahan tuli sellainen pimeys, että siihen voi käsin tarttua (2Moos.10:21).
Nyt Jumalan oman Pojan ristiin nauloilla löydyt kädet ojentuivat taivasta kohti ja taas maan ylle laskeutui synkkä pimeys.
Evankeliumitekstimme kertoo, että Jeesuksen kuolinhetkeen liittyvä pimeys kesti kolme tuntia. Sen jälkeen Vapahtaja antoi henkensä ja hänet haudattiin maan poveen, kunnes hän sitten kolmantena päivänä tulisi nousemaan ylös. Jeesuksen kuoleman yhteydessä taivas pimeni kolmeksi tunniksi. – Ulkoisen valon palaaminen tuskin kuitenkaan toi vielä valoa sydänten maisemaan. Jeesukseen uskovien sisäinen taivas oli lohduttoman synkkä, kunnes ylösnousemuksen aamu sen (vasta) kolmantena päivänä jälleen kirkasti. – Nämä olivat Jeesuksen läheisille pitkiä päiviä!
Tässä on vielä eräs toinen yhtäläisyys Egyptin tapahtumiin. Mooseksen langettama pimeys kesti Egyptin yllä kolme päivää. – Kolmas päivä oli tarkoitettu vapautuksen päiväksi. – Kuitenkin faaraon sydän paatui, eikä hän päästänyt Jumalan kansaa vielä tuolloinkaan lähtemään. – Samalla tavalla välittyy paatumus myös monien Jeesuksen ristiinnaulitsemista katselevien sanoissa. He eivät vielä näistäkään merkeistä nöyrtyneet parannukseen. Uskovana itseään pitävä kansa on sokea, mutta roomalainen sadanpäämies tovereineen antaa jo kunnian Jumalalle:
”…kun sadanpäämies ja ne, jotka hänen kanssaan vartioitsivat Jeesusta, näkivät maanjäristyksen ja mitä muuta tapahtui, peljästyivät he suuresti ja sanoivat: ”Totisesti tämä oli Jumalan Poika”.”
Jumalan valtakunnalla on aina saarnamiehensä ja hätäpappinsa. Jeesuksen kuolinhetkellä saarnamiehen virkaa saa hoitaa roomalainen sotilas.
Tänään me hiljennymme Jeesuksen kuolinhetken muistoksi. Olemme tulleet tähän hetkeen, koska ristiinlaulittu Jeesus Kristus on meille rakas. Juuri ristiinnalittuna hän julistaa meille Jumalan suurta armoa ja rakkautta meitä juutalaisten tavoin luonnostamme ymmärtämättömiä ja sokeita ihmisiä kohtaan. Jumalan armosta olemme kuitenkin saaneet sadanpäämiehen tavoin tulla huomaamaan, että Jeesus on totisesti Jumalan Poika. Siksi tunnustamme tarvitsevamme ja ikävöivämme Jumalan armoa Jeesuksessa Kristuksessa:
Oi rakkain Jeesukseni,
piinattu, verinen,
jo särkyy sydämeni,
kun tuskaas muistelen.
Sua taivaan kunnialla
ylhäällä palveltiin,
nyt orjantappuralla
pää pyhä kruunattiin.
Nyt kiitos haavoistasi,
syntisten ystävä!
On ristinkuolemasi
minulle elämä.
Suo voimaa loppuun asti
sinua seuraamaan,
sinussa luottavasti
myös kerran kuolemaan.
(Virsi 63:1 ja 4)
